ENTÄPÄ JOS

Monien jännitteiden ja jakolinjojen maailmassa yksi jakolinja on Suomessakin kärjistymässä maaseudun kuntien näivettyessä. Maaseutu tyhjenee ihmisistä, kaupungit kasvavat. Pakon sanelemaa, vai ei? Pannaanko hanttiin, vai ei?

Maaseutu tyhjenee myös monista muista lajeista. Kimalaiset, mehiläiset ja monet lintulajit ovat katoamassa. Ne eivät ole muuttaneet kaupunkiin. Pakon sanelemaa, vai ei?

Se, että maaseutu tyhjenee Suomessa elämästä on vääjäämätöntä, sanotaan. Sanotaan, että globalismin hengen leijuessa yli maailman, sydänmaat kaikkialla tyhjenevät ja mekään Suomessa emme ole tyhjenemisen imun pyörteen ulkopuolella. Ettemme ole poikkeus.

Maaseudun asuttuna pitäminen rakenteeltaan sellaisena, että se mahdollistaisi nykyisenkaltaisen aikamme elämän kaupunkien ulkopuolella, tulisi niin kalliiksi, että valtioiden budjeteissa ei maaseutujen asuttuna pitämiseen löytyisi lähellekään riittäviä varoja. Näin asia perustellaan. Rahalla. Siitäkin huolimatta, että varoja maailmassa on enemmän kuin milloinkaan.

Raha allokoidaan ja myös toimitetaan muualle, pääosin varallisuuksia kerryttäviin hankkeisiin. Kuten vaikkapa aseteollisuuteen ja tiedon hallintaan. Aseteollisuus on nousemassa maailman ylivoimaisesti tärkeimmäksi teollisuuden tuotantohaaraksi. Suomikin on mukana asiakkaana ja sitä kautta rahoittajana.

Tiedonhallintaan kykenevät, globaalilla kentällä toimivat yritykset ovat lyhyessä ajassa ohittaneet perinteisen yrityksen olemassaolon reunaehdot. Niistä on tullut valtioitakin voimakkaampia toimijoita, eikä korporatiivisen, yritysjohtoisen maailman kehitys ole päättynyt. Itse asiassa kehitys on ensimmäisessä kvarttaalissaan.

Kysymys maaseudun elämän asteesta ja määrästä onkin siis kysymys rahan systeemisestä vaikutuksesta. Kysymys on pohjimmiltaan yhdestä, globaalista, rahaan ja jatkuvaan kasvuun perustuvan maailmantalouden ilmenemästä kasvuperusteisessa rahataloudessa. Puhutaan Rahan vallasta. Ymmärtämättä mitä se tarkoittaa ja mitä se tarkoittaa sydänmailla. Ymmärtämättä, että kaiken olevaisen, materiaalisen, immateriaalisen ja elollisen mittaaminen rahassa tyhjentää maaseudun gigantisiin, helposti hallittaviin ja tuholle alttiisiin keskitysleireihin, kaupunkeihin. Ihmisen evoluution uuteen must-asteeseen.

Globaaliin talousjärjestelmään on sisäänrakennettu ansainta- ja keskittymisen mekaniikka. Varallisuudet keskittyvät, ihmiset keskittyvät.

Niin kauan, kun maa-planeetalla vallitsee rahaan perustuva, keskittävä, elämää ylläpitävä järjestelmä, yksilön kohdalla kehdosta hautaan, terveydestä kuolemaan, kulttuurista avaruusteknologiaan, on seuraukset hyväksyttävä. Aivan ominamme, itse rakennettuina.

Kyseessä on lajimme olemassaolonsa käytännön surullinen narratiivi, toteutuksen valinta. Valinta juuri nyt. Ihminen, lajille ominaisesti, seuraa varallisuuskeskittymien ulkoista illuusiota, kaupunkien näennäistä helpoutta toteuttaa ihmisen elämää, lisääntyä. Viimeisessä vaiheessa maaseutu, takamaat, luovuttavat puunsa, hiekkansa, vetensä ja malmionsa kaupungeille.

Entäpä, entäpä jos antaisimme vääjäämättömänä pitämämme kehityksen tapahtua? Pidikkeettä. Jopa urbanisoitumisen monet vastustajat pitävät kehitystä todellisena, vastustamattomana. Se tapahtuu. Tässä ja nyt. Miksi siis emme pyrkisi hallitsemaan ja edesauttamaan kehitystä? Sen molemmissa päissä. Kaupungeissa ja maaseuduilla. Vähentäisimme lajimme lopun tuskaa.
Vai vähentäisimmekö?

Olen jo kahdeksan vuotta sitten kirjoittanut, oman asuinkuntani suhteen, aktiivisesta sopeutumisesta aleneviin resursseihin sen sijaan, että jatkamme kuin että mitään isompaa ei olisi tapahtumassa. Jatkamme kasvulle perustuvan hyvinvoinnin lisäämisen globaalissa kontekstissa, kuitenkin toimien vähenevän kasvun, alenevien lukujen kunnassa. Tämä on ristiriitainen, kivulias toimintamalli.

Pyrimme rutiininomaisesti toimimaan viime sotiemme jälkeisen ajan keinovalikoimalla, uskomalla ja toivomalla tulevaisuuteen, lähihistorian hyvien toteutumien valossa, ymmärtämättä syvällisemmin mitä on tapahtunut, mutta ennen kaikkea mitä tulee jo lähitulevaisuudessa nopeutuvassa syklissä tapahtumaan.

Jos kiertää markkinavoimien tyhjäksi kuluttamia alueita Ranskassa, Belgiassa, keskellä vaurainta Eurooppaa, tai Yhdysvaltain lohduttomia takamaita, Appalakkien ennen niin vauraissa pikkukaupungeissa, keskilännen tyhjäksi imettyä maatalousaluetta ilman pölyttäjähyönteisiä, Michiganin kyliä, ihmetellen talojen lautavuorattuja ikkunoita, ajellen niiden monttuisia teitä, näkee kirkkaasti Rahaan perustuvan, notkean imutalouden kehitysasteen näillä seuduilla, mutta näkee myös oman lähitulevaisuuden koti-Suomessa.

Siinä tulevaisuudessa puhumme nyt talojen purkupalkkioista, monenlaisesta yhä kasvavasta korjausvelasta, alenevasta syntyvyydestä, köyhien kuntien rutsasta köyhien naapureidensa kanssa, sairastuvuuden lisääntyvistä kustannuksista, kansallisomaisuuden korvaamisesta mikropalkoilla ja pätkätöillä kaupungeissa, tulevaisuuden eläkkeettömistä eläkeläisistä. Ongelmista tuossa narratiivissa emme juurikaan, sen juurisyiltään puhu. Mutta nekin ovat nähtävissä.

Viime viikolla poliisi kertoi toivottomasta tilanteesta huumeiden suhteen, tilastot kertovat kaunistelematta köyhyysrajan alapuolella elävien kansalaisten määrän lisääntymisestä, sosiaalisten ongelmien lisääntymisestä ja sote-menojen vaikeasti hallitsemattomasta kasvusta, jengirikollisuuden vaikutuksesta yhteiskunnissa. Nämä kaikki kuuluvat kuvaan, joka kertoo globaalista tulevaisuudestamme, takamaillakin.

Tämä mitalin toinen puoli on rumempi. Rumempi kuin se, jonka jo nyt uskomme rumaksi. Globaali, universaali organismi toimii näin. Se pyrkii tasapainoon siinä missä muutkin biologiset organismit. Torjumalla tasapainon horjuttajat, ihmiset. Raha tarvitsee ihmisen, maa-planeetta ei. Rahatalous korkeimmassa kaupungistumisen asteessaan on lähellä ihmislajin globaalia nälänhätää ja pan-demioita.

Ehkäpä niin on evoluution käsikirjoituksessa kirjoitettu; ihmisen aika on ohi ja muulle kestävämmälle elämänmuodolle annetaan ihmiseltä mahdollisuus. Emme olleetkaan niin eteviä kuin uskoimme.

Lähden talvimyrskyyn kävelylle.
Näen hapettumista, mätänemistä, biomassan kasvua, korjausvelkojen muuttumista saataviksi. Kuulen sateen ikiaikaisen rummutuksen. Keskitalvella.

https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/bd288bbc-1521-47bc-b717-1693825ca547

SAVITAIPALEEN KUNNALLA MENEE HYVIN.

Savitaipaleen kunnalla menee hyvin. Menisi erittäin hyvin, ellei vanhusväestö lisääntyisi nopeasti, eikä asukaskato riivaisi. Vuodesta 2005 on tultu alas lähes tuhannella nykyiseen alle 3350 asukkaaseen.

"Kimmon kahveilla", 4.2. kunnanjohtaja tiedotustilaisuudessaan kertoi kunnalla olevan massissa 4milj.€ kumulatiivista hyvää ja viime vuoden tilinpäätöskin jäi 22.000 euroa plussalle. Hätä ei siis ole rahan näköinen. Ei ainakaan kumulatiivisen rahan.

Kunta onkin päättänyt lähteä vastaiskuun ihmiselinvoimaa lisäävillä toimilla. Se lähtee muuttumaan senioriystävälliseksi
positiivisten kärkihankeiden avulla.

Kiintiöpakolaisista muutama sana tilaisuudessa sanottiin. Ei ole tulossa, niin kuin moniin muihin Etelä-Karjalan kuntiin on tullut ja lisää on tulossa.

Avainsana on "seniorikansalaiset".
Kunta saa heille uuden Mehiläisen pyörittämän vanhustenpalvelutalon, ellei Kilpailu- ja kuluttajavirasto laita loppumetreillä kapulaa sopimuksen väliin. Eksote kun jätti palvelusopimukset kilpailuttamatta. Lisäksi kunta aloittaa varakkaille, auton tai kaksi omistaville paluumuuttajille, erityisesti senioreille suunnatun Pöksänlahden vanhan leirikeskuksen markkinoinnin. Toki muillekin kytkettynä valokaapeliliekaan.

Alueelle on tässä vaiheessa kaavoitettu 13 tonttia, joista 11 omarantaista. Niistä avautuu järvimaisema itään. Infra alueelle rakennetaan, mikäli kauppa lähtee lentoon. Takapuoli edellä Pöksänlahteen yritetään asukkaat modernilla työjärjestyksellä saada. Moneen kertaan toistettiin kunnanjohtajan suulla, että katsotaan kuinka käy. Panos-tuotoslaskelmissa sijoitetun pääoman takaisinsaamiseksi on liian monta muuttujaa. Tunteella mennään.

Kunta itse on siis nyt levittänyt siipensä ottaakseen projektin hallintaansa. Alue oli jo kertaalleen esisopimuksin myyty aluerakentajalle, mutta se vetäytyi nähtyään tämän, reilun 2 kilometrin päässä palvelukatoa kärsivästä kuntakeskuksesta sijaitsevan alueen kehittämisen jäävän kannattamattomaksi.

Pöksänlahden rakentaminen liittyy olennaisesti osana kunnan myönteiseen suhtautumiseen seniori-ikäistä, varakasta, tervettä ja rakennuttajan rooliin kykenevää vanhusväestöä kohtaan. Heitä halutaan kuntaan huolimatta Etelä-Karjalan korkeimmasta veroäyristä ( 21,5 ) ja olemattattomista julkisista liikenneyhteyksistä.

Liikennöintiyhteyksiä, onnikkavuorojen sijaan, kunta pyrkii parantamaan rakentamalla modernisti vesiliikenteen infraa rakentamalla satamia pitäjään. Juuri valmistuneen kirkonkylän sataman jälkeen ( siihen upposi 850.000€ ), kunta aloitti uuden sataman rakentamisen Saimaalle, vanhan sataman välittömään läheisyyteen, hakkaamalla omistamastaan niemestä kaikki puut pois. Vesiliikenne nähdään kunnassa mahdollisuutena vastata tulevaisuuden haasteisiin. Muuten satamiin ei panostettaisi.

Hyvin Savitaipaleen kunnalla menee kuntalaistenkin mielestä. Siitä on kiittäminen luottamusmiehiämme ja päteviä virkamiehiämme. Pienellä ympäristöystävällisyysvarauksella. Osoituksena tästä oli "Kimmon kahvit". Kunnan 1600:sta työikäisestä paikalla tiedotustilaisuudessa ei ollut yhtäkään. Sen sijaan eläkeläisiä oli reilu puolenkymmentä kahvilla. Olisko tarvittu muoviämpäreitä? No ei, sillä mitäs hyvästä lähteä vääntämään.

Fakta ja sen sisko:
https://youtu.be/yArAZKiaSog

Kimmon kahvit:
https://youtu.be/L7EcxVqlGI4