Tässä, hyvät ihmiset, on tapahtumassa sama asia oikeusvaltion kanssa Suomessa kuin on tapahtunut Venäjälläkin; oikeutta periaatteessa on saatavilla, mutta sitä ei saa.
Oikeusvaltiokäsite on laaja ja vapaan, sekä puolueettoman oikeudenkäynnin mahdollisuus kansalaisille, on eräs keskeinen oikeusvaltioperiaate. Venäjällä kansalaisyhteiskuntaan kuuluva vapaan ja puolueettoman oikeudenkäynnin periaate on viety Kremlin muuriin samalla, kun kansalaisyhteiskunta on kansalaisilta viety. Jos sitä milloinkaan Venäjällä on ollutkaan.
Sama tosin koskee Yhdysvaltojakin, joka pitää ihmisiä kaikkien lakien ulkopuolella Guontanamossa Kuubassa. Yhdysvalloissa saa todellista oikeutta vain, mikäli on varaa kalliseen asianajajaan. Tämä maa piti tänään presidentti J. Bidenin johdolla maailmanlaajuisen konferenssin demokratiasta ja ihmisoikeuksista.
Kuva on irvokas. Oikeutta oikeuden saamiseksi peilataan yhteiskunnan eliitin asettamien normien kautta. Tällöin yhteiskunnallisen ajattelun erialaisuus, jopa näkemyserot, estävät oikeuden saamisen. Komentovalta peilautuu alemmissakin oikeusasteissa oikeuksien päätöksiin yhteiskunnan edun yksipuolisessa arvioinnissa. Tämä on tyypillistä diktatuurimaille.
Suomessa tilanne on sama, vain syyt ovat erilaiset. Tosin juurisyistä sanotaan tänään meilläkin yhä enemmän niiden olevan samanlaisia kuin vaikkapa juuri tämän päivän Venäjällä. Eliitti saa oikeutta, tai ei lainkaan joudu oikeuteen.
Kyseessä on Suomessa laajemman yhteiskunnallisen kriisin lisäksi koko oikeuslaitoksen kriisi. Syyttäjälaitos valittaa kroonista resurssipulaa ja yhä enemmän tehdään syyttämättäjättämispäätöksiä ilmiselvissä syytettä vaativissa tapauksissa.
Tuomioistuinlaitoksella on samanlaisia ongelmia, jopa niin, että käräjäoikeuksien tuomareiden johdolla on tehty ulosmarsseja "mahdottomaksi" muuttuvan toimintaympäristön vuoksi. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin onkin, ainakin kahteen otteeseen, huomauttanut Suomea juttujen päätösten antamisten aikataulujen venymisestä. Huomautukset eivät ole johtaneet korjaaviin muutoksiin, ne on lähinnä suomalaiseen tapaan merkitty tiedoksi.
Entä sitten Poliisi? Poliisi kärvistelee yhteiskunnan antamien uusien tehtävien myötä myös voimavarojen puutteessa. Viimeisimmän valtion lisätalousarvion antamisen yhteydessä syksyllä nähtiin performanssi, jossa poliisin ylin johto lähti kiristämään poliittista johtoa lomautuksilla ja voimakkaammalla resurssien allokoinnilla. Se oli toistaiseksi jonkinlainen kulminaatio ongelmanratkaisussa. Poliittinen johto taipui. Samanaikaisesti Poliisi pyytää, edelleenkin, lisää valtuuksia kansalaisten on-line seurantaan ja lisää kansalaisten valvonnan automatisointia, jopa ilman rikosepäilyä.
Suomen poliisi-instituutio on ollut viimeiset 20 vuotta myllerryksessä. Muun yhteiskunnan kehittyessä tietysti niin pitääkin olla, mutta ovatko tehdyt ratkaisut olleet riittävän hyviä ja linjassa muun yhteiskunnan kehityksen kanssa?
Kun Suomeen vuonna 2010 perustettiin poliisihallitus, budjetin poliisin menoluokan tasapainottamiseksi lopetettiin Liikkuva poliisi ja sen tehtävät jaettiin poliisialueille. Tämä yhtenä esimerkkinä, jota on pidetty virheenä. Se näkyy tänään liikennekurin höltymisenä, poliisin näkyvyyden vähenemisenä ja poliisibyrokratian voimakkaana lisääntymisenä. Poliisi on muuttumassa näkymättömäksi. Irralliseksi osaksi yhteiskuntaa. "Näyttöpäätepoliisien" määrän jyrkkä kasvu ei kuitenkaan ole tuonut toivottuja tuloksia. Aivan kuten jatkuvasti tehdään enemmän syyttämättäjättämispäätöksiä, jätetään poliisin toimesta tekemättä esitutkintaan johtavia päätöksiä. Poliisin ohjeistukseen on tehty kirjalliset priorisointikriteerit esitutkintakynnyksestä. Tänään ei satunnaista mökkimurtoa, muun tutkinnan ohessa tapahtuvaa tutkintaa lukuun ottamatta, lähdetä tekemään. Sama koskee monia muita laissa kriminalisoituja tekoja. Suomalaista poliisia on myös yhä useammin ja voimakkaammin arvosteltu esitutkintojen laadusta ja niiden pintapuolisuudesta.
Mitä edellä kerrotusta seuraa? Seuraa ainakin se, minkä on monissa länsimaissa nähty tapahtuvan nopeasti; luottamus poliisiin katoaa ja muuttuu poliisivastaisuudeksi. Kehitystä edesauttaa viime vuosina tapahtunut prosessi, jossa koko ylin poliisijohtomme on ollut syytettyinä rikoksista ja yksi keskeinen, aiemmin "vuoden poliisiksikin" valittu huumeyksikön johtaja istuu 13 vuoden tuomiota rikoksista. Tämä tietenkin kertoo, että järjestelmämme edelleen toimii, ainakin osittain, mutta kuinka kauan. Toisaalta oikeudenkäynnit kertovat sen, että laajamittaiseenkin yhteiskunnan vastaiseen toimintaan poliisivirkamiehellä on laajat mahdollisuudet, Suomessakin.
Palataan hetkeksi normikansalaiselle kalliisiin ja mahdottomiin oikeudenkäyntikuluihin, mahdollisista oikeusvakuutuksista huolimatta ( niissä alhaiset ylärajat ). Tänään, 9.12. Helsingin Sanomat kertoo Helsingin poliisilaitoksen johtoon kuuluneiden henkilöiden saaneen tuomiot Hovioikeudesta ilman valitusoikeutta. Poliisikomentaja Riikonen sai 50 päiväsakkoa, mutta suurempi rangaistus lienevät oikeudenkäyntikulut 116.000 euroa pelkästään käräjäoikeusvaiheesta.
Suomi on itsenäisyytensä ajan suurimmassa kriisissä, kun yhteiskuntamme keskeiset fundamentit ja arvot ovat murenemassa rahaeroosiossa eriarvoisuuden kasvaessa. Tästä on kansalaisyhteiskunnassa kyse.
Hyvää joulukuun pakkaspäivää! Etelä-Karjalassa -20C.
