KASKAS

Enää en kuule laulukaskaita

vaikka vaseten kutsuit puutarhaasi

kuuntelemaan öisiä ääniä

Tunsin niiden laulut

meren aallot kielelläni

sormeni etsivät niitä

      vihreästä kasteesta

nähdäkseni vielä yhden

laulavan yli pohjoisen tuulen

Sinussa aika oli mennyt syksyyn

ja minä tein itsestäni hölmön

ottaessani kutsusi vastaan

”Tosiasiat voittavat aina mielipiteen.” Lu Xun

"Maailman reunalta" http://youtu.be/tNJXxD0ysWQ

ONKO DOSENTTI ARTO LUUKKANEN "YLIMÄÄRÄINEN IHMINEN"?

Dosentti Arto Luukkanen kirjoittaa tämän päivän ( 27.10. )  Uuden Suomen Puheenvuoro-osiossa tekstin: Mihin tungemme "ylimääräisen ihmisen"?

Hän peilaa "ylimääräisen ihmisen" käsitettä eurooppalaisen kirjallisuuden näkökulmasta, sekä keskusteluidensa kautta akateemisten ihmisten kanssa Helsingin kirjamessuilla. Luulen tietäväni innoituksen kirjoitukseensa tulleen juuri "kirjamessujen" lukuisilta, nautintoja tarjonneiden tiskien ruuhkautuneilta, ylimääräisiltä ihmisiltä.

Dosentti Luukkasen  "ylimääräinen ihminen" pelaa, juo ja panee. On kyyninen "aatelinen". Ainakin kirjallisuudessa. Ja viettää muutenkin aikansa, vain itselleen, ollen samalla yhteiskunnassa arvostettu hylkiö jota tulee sääliä. Tai ainakin josta tulee säälipuhua suhteessa muuhun tuotannolliseen elämään. 

Epäselväksi minulle jäi, viittaako Luukkainen vaikkapa joidenkin alojen liialliseen tohtorikoulutukseen. Tai että tulisiko akateemisille "ylimääräisille ihmisille" maksaa kansalaispalkkaa.
Uskon dosentti Luukkaisen saaneen ainakin kirjamessuilla vuodatuksista väärän kuvan. Kirjamessuillahan samanaikaisesti oli viinimessut.

Siispä voi voi. "Ylimääräinen ihminen" ei ole käsite. Eikä se ole synonyymi syrjäytyneelle. Eikä se ole edes akateeminen, sofistikoidumpi synonyymi työmarkkinoilta syrjäytyneelle. Tätähän Luukkainen yrittää sanoa. Onko "ylimääräisellä ihmisellä" ylipääsemätön kynnys Pelastusarmeijan leipäjonoon, tai sossuun. Sitä Luukainen ei kerro.

Ylimääräinen on ylimääräinen. Extra kappale. Ehjä tai epäkuntoinen. Minulla ei herää tänä aamuna, edes itsestäänselvä kysymys, tässä vaiheessa; mitä ylimääräiselle ylipäätän tehdään. Sen kaikki osapuilleen tietävät. Kierrätetään, poltetaan, annetaan armaalle, murskataan maanparannusaineeksi, sinetöidään syvälle Euran peruskallioon, ammutaan maata kierävälle radalle. You just name it! Vaihtoehtoja on monia. 

Kirjamessujen akateemiset, ylimääräiseksi itsensä tuntevat ihmiset vaikka istukoot persiilleen ja laskekoot tähtiä. Ylimääräisiä ihmisiä on miljarditolkulla. Monet heistä laskevatkin tähtiä. Väsyttyään laskemaan, syntyy uusi tähti. Uusia silmiä taivaalle.

P.S. Nurmeksen eteläpuolella sattuneesta järkyttävästä tapahtumasta syntyi kolme pientä, uutta,                   kirkasta tähteä taivalle laskettavaksi. Menehtyneet lapset eivät olleet ylimääräisiä ihmisiä.                     Tuskin heidän äitinsäkään.
          Surullinen aamun uutinen. Missä menemme?
          Katselen taivaalle, kunhan pilvet väistyvät. Osanottoni!

SYDÄNKIVI

Vuosia sitten lähdettyäsi
      kohti syntymääsi
kesä sinkosi tomupilveesi kiven
Kolmannen särjetyn kuunsillan jälkeen
       pois sydämesi päästäsi revit
       käärit sähköiseen paperiin
       sen lehdettömän taivaan metsälle heitit
Tänään putosi kivi
ja etsii vanhoja ystäviään

Kiinalainen Lunyu on sanonut: "Viisikymmentä vuotta täytettyään ihminen tuntee Taivaan tahdon."

En usko!

TÄÄLTÄ MISSÄ OLEN

Täällä, kirjamessussa, on lukuisa määrä viisaita, tai tyhmiä ajatuksia painettu paperille ja sidottu. Paaveja hiippa vinossa cruisailee alttarilta alttarille etsien kadotettuja niteitä, samalla haistellen uutuuksien alaikäistä painomusteen ja tuoreen paperin tuoksua lasittunein silmin. Itse viihdyin antikvariaattisilla hyllyillä. Jotain tulee Etelä-Karjalaankin.

Täällä on ei-kotimaisia ruokia tarjolla hammastikuilla työnnettäviksi hampaan rakoihin. Viereisestä pöydästä julistetaan italialaista teemaa. Okei. Täällä siis esitellään italialaista sapuskaa. Näistä ruokamessuista en tiennyt etukäteen.
Täällä ei kuitenkaan ruokailla. Hammasrakopalasia lukuunottamatta. Siksipä menen klo 1800 illalliselle, vaikkapa Sundmannille.  

Olen kuunnellut useita haastatteluita. Haastattelijat olivat viisaampia tulkinnoissaan kuin haastateltavat. Eräskin Hurme, jonka näytelmänkirjoituskurssilla olen haahuillut, lähes nolasi itsensä.

Tuskin on Suomessa ainuttakaan tilaisuutta, johon tulee näin lukuisa määrä "kultturijulkkiksia" ja kaltaisiani kaiken selitittäjiä. Kiva katsella. Ja yhdellä oli ihan pirun kauniit, punaiset korkkarit. Tämä täällä töissä ollut nainen korosti seksuaalisuuttaan näillä kengillä, yksinkertaisella vaateparrellaan ja hoikalla nilkallaan, takapuolen alla kunnioittavasti feikki kirjapino. Niin sitä pitää.

Tässä raportti täältä ja päällimmäisenä ajatuksena, että jos yksi sana ei riitä, niin tuhatkaan ei auta. Mutta toisaalta yksikin sana saa ainakin minut valppaaksi. Sillä uskoni ylipäätään ihmiseen ja ihmisten väliseen rakkauteen on edelleen täältäkin pahvilaatikoista löytyvien ajatusten varassa. Kirjamessuilla on siis tärkeä osansa sieluni hoidossa. Luen.
Eräs herra Gu Yaoyan on sanonut, että kun edellä kulkeva liukastuu, perässä tuleva on varovaisempi. Tulin perässä. 

Kirjamessujen parasta antia oli karhunlaukka. Se on kynsilaukan sukulainen ja tarjoiltiin levitteenä leipäsen päällä poistuessani Pasilaan. Maun huuhdoin 0.4l lasillisella hanaolutta. Se maksoi runollisesti 7 euroa.

KANSAKUNNAT EIVÄT OLE YHTYNEET, IHMISET OVAT

Ylevän idean muistutus on pihallani kiertynyt tangon ympärille, ikään kuin tankobaarin maksullinen hempukka työvälineensä ympärille. Suomen lippu yrittää liehua tänään YK:n päivän kunniaksi. Tai muistoksi.

Toisen maailmansodan vakuutuksella utopian realismista perustettiin vuonna 1945 Yhdistyneet Kansakunnat. Keskeisin päämäärä oli maailmanrauhan säilyttäminen. Epäonnistuneen Kansainliitto-kokeilun jälkeen rauhan turvaaminen nähtiin maailmallisessa kontekstissa, ei ainostaan yksittäisten konfliktien ratkaisuna, vaan laajemmin.

Rauhaa maailmassa ei ole pystytty juurikaan edistämään. Päinvastoin. Sotia käydään tälläkin hetkellä. Kansainväisestä laista ja inhimillisyyden periaatteista ei piitata. Terrorismin uhka ajaa ohi YK:n mandaattien. YK:n turvallisuusneuvosto ei ole pystynyt riittävään päätöksentekoon. Pääsihteerien arvovalta jäi menneeseen aikaan ja YK:n kannanotoilla ei ole juuri merkitystä.

Muut YK:n pyrkimykset ovat menestyneet paremmin. Pyrkimykset, joiden idealistisena tarkoituksena oli tasata tietä maailmanrauhalle. Maailman aliravitsemukseen on voitu vaikuttaa koordinoidusti, pakolaisongelmia on voitu helpottaa, naisten ja lasten asemaa on pystytty parantamaan, maailman lukutaitoisen väestön osuutta on pystytty lisäämään ja ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen torjunnasta on ainakin saatu keskustelua aikaan.

MO ( modus operandi ), toiminnan tapa, onkin tullut keskeiseksi ja itseisarvoksi, eikä pyrkimystä tukitoimien osalta nähdä kirkkaasti maailmanrauhan parantamiseen tähtäävinä toimina. Niistä on tullut YK:n keskeinen sisältö. Samanaikaisesti YK:n arvovalta on kadonnut ja globaali taloudellinen ylivalta on saanut niskalenkin. Maailman kaikki resurssit ovat yhä harvempien käsissä. YK:n taloudelliset voimavarat ovat murto-osa vaikkapa vain maailman yhä kasvavista sotavarusteteollisuuden voimavaroista. YK:n johdolla toteutettu aseistariisunta on sekin vain idealistinen ajatus, vaikka sen tulisi olla polttopisteessä.

YK:n 193 jäsenvaltiota koostuu niiden asukkaista. Dilemma kadotuksen ja olevaisen välille syntyy ihmisyyden epäsuotuisasta kehityksestä teknologian ja taloudellisen ylivallan myötävaikutuksella. Kyse on viime kädessä ihmiskunnan evoluutiosta. Se päättyy joskus. Jean-Paul Sartre on sanonut: "Helvetti ovat toiset ihmiset."

PIHARATAMO JA ITSEKRIMINALISOINTI

Kolmannen Nordqvist Classic Reko kupillisen jälkeen lakanapyykkiviidakossa, en löytänyt Janea. Tarzan vilahti. Neljäs vei pihalle. Ulkona -7 astetta piti syksyä otteessaan. Vain löytämäni "Valkoisen miehen jalanjälki" muistutti menneestä kesästä. Uhmallaan hengissä. Ilman itsekriminalisointiakin se piti turpansa kiinni. Oltiin hiljaa. Muistutti vain syksyisellä olemassaolollaan, ettei ollut mikään "alkuluku", ja että oli tästä todellisuudesta. Monet islantilaiset kehoittavat olemaan sekaantumatta toisiin todellisuuksiin. Voisin siis päätellä, että niitäkin on.

Piharatamo (Plantago major) ei ole alkuluku. Yksi vain on pihallani. Alkulukuja on ääretön määrä. Piharatamo ei ole jaollinen yhdellä, eikä itsellään. Me ihmisetkään emme ole alkulukuja. Olemme jaollisia muilla positiivisilla kokonaisluvuilla. Sielut voivat olla alkulukuja. Mutta siitäkään en ole varma. Minä ainakaan en ole jaollinen itselläni.

Pierre de Fermat ( k. 1665 ) kirjoitti kuuluisan yhtälönsä, mariginaaliin: "Cuius rei demonstrationem mirabilem sane detexi hanc marginis exiguitas non caperet" (Olen keksinyt väittämälle ihmeellisen todistuksen, mutta marginaalissa ei riitä sille tilaa). Lause löytyi Fermat'n kuoltua. Kyse oli alkuluvuista loppupeleissä. Mutta tärkeämpää on huomata ylipäätään todistelun merkitys. Mikä se on? Tässäkin todisteltu jo 350 vuotta.

Onko maailma selitettävissä matemaattisin mallein? Entä elämän ja olevaisen epäjatkuvuuskohdat? En usko, että on.
Siksipä juuri nyt herännyt keskustelu julkisuudessa todistamisesta itseään vastaan, "itsekriminalisointi", on vain heitto historian mariginaalissa. Kyse on laadusta. Ihmisen laadusta. Inhimillisestä rohkeudesta. Siksi koko keskustelu on syvältä ja kertoo normatiivisen, sekä lainsäädännöllisen kehityksen olevan menossa päin persettä. Tässäkin. Ja ainakin Suomessa.

Piharatamon lehti parantaa haavat. Ei paranna sielun, eikä ajan haavoja. En loukkaa tässä Piharatamon kunniaa puhumalla totta. Mutta itseäni vastaan en tässä asiassa todista, vaikka tästäkään kirjoittamastani en yhtään mitään tiedä, mutta hanttiin pannaan.

KEITTIÖNI IKKUNASTA NÄEN PUUSÄLEVERHOJEN RAOISTA, AJATUKSIANI

Valmistan hirvisoppaa. En ole ennen valmistanut. Peurakeittoa olen valmistanut. Lihat kiehuvat. Vasan takakoipea. Kattila on liian pieni, mutta sinne sopii perään muutama valkosipulinkynsi. Luulen, ettei kynsilaukka hirvisoppaan kuulu. Tungen sitä joka paikkaan. Varsinkin nyt, kun vaalimani suomalaisen valkosipulin kasvatus on osaltani loppunut. Pakotettiin lopettamaan. Olen kasvimaaton. Säälittävää nostalgiaa. Juuri tähän aikaan olisi pitänyt tehdä istutus. Koulimani  kynnet ovat menneet johonkin. Harva arvostaa. Rakennekynsiä sen sijaan arvostetaan. Mihin tämä maailma ihmisineen täälläkin menee. Omaan napaan vai persreikään?  Veikkaan jälkimmäistä. LOL

Kirjailija Maaria Päivisen suomenkielinen blogi myös loppuu. Heiluttaa kättään. Luin "Pisaraa" kauan. Kotkan tyttöjä. Tulee ikävä. Maarian teksti on hömppäputkea Saksanmaalta, mutta omakohtaista kaunilla tavallaan. Harva taitaa itsensä avaamisen kirjoittamalla loukkaamatta muita, tai itseään. Minä en osaa. Tosin en pidä kuolaimia suussani. Minun pitäisi. Tuskin Maariakaan pitää.   On vaan sielunsivistynyt syntyään ja olemassaan. Koska olen olevinani kielimiehiä, niin luen sitten sitä uutta englanniksi.

Tänään on se päivä, kun harakoilla on naamiovärit. Märkää lunta takapihallani lautasen kokoisina pläntteinä ja harakat nauramassa ja hyppimässä kuin lapset ruutua.  Miksi vain tänään? Olen darvinismin ja evoluutioteorian maalaisymmärtäjä, mutta miksi aikojen saatto on niille kirkuvan suojavärityksen antanut. Ja ovat silti sopeutuneet. Täytyy joskus miettiä tarkemmin. Kai silläkin joku merkityksensä on. Näyttää väriä.

Haluaisin kouluttautua mindfulness-ohjaajaksi. Koulutus vaan on niiiiiin kaukana. Rahankeruukursseja tässä on säällisen eco-opel-matkan ääressä oman tietoisuuden tiedostamiseen tuntitaksalla joka nurkalla. On nyt cool ja hot. "Päätäyteen-laadusta" ei sitten olekaan takeita.  Menen kuitenkin. Näillä märillä unilla ja lumilla.
MF-ohjaajakoulutus, voidakseni ohjata itseäni laillisesti Valviran puuttumatta, on siellä mihin viikonloppuna junailen itseni kirjamessuille. Katsastan edullista lukemista, tarjouksia, uutuksia.
Uutuus oli tässä jo käsissäni, Paulo Coelhon ( s. 1947 ) uunituore "Uskottomuus". Jäi lukematta. Toistaiseksi. Harlekiini. Siinä kirjan päähenkilö Linda, pettää miehensä ja itsensä. Tuhoisin seurauksin. Silmäilyn perusteella kirjan keskeinen ajatus pakottaa kadottamaan itsemme voidaksemme löytää itsemme. Miksi?