Alkuperäiskansoilla ei ollut vanhuusongelmaa, seuraavassa vaiheessa monisukupolvisessa asumismuodossa ei ollut vanhuusongelmaa, sotien jälkeisessä talouselämän rakennemuutoksen murrossuomessa kodeissa ja kunnalliskodeissa kaupungistumisen myötä oli jo orastavaa vanhuusongelmaa.
Sitten tulivat mummolat homehtuviin tönöihin maaseudulle, joissa vierailtiin. Parhaissa tapauksissa mummolat toimivat sukulaislasten mukavina kesäsiirtoloina. Mutta tämän päivän suomalaisen yhteiskunnan todellisten arvojen ja rakenteen vuoksi meillä on vanhuusongelma. Ja se yhä nopeasti pahenee.
Se näkyy lisääntyvästä tekomyönteisestä ja tekoarvostavasta vanhuspuheesta, vähäisestä ja vähenevästä ajankäytöstä, jonka "uhraamme", vanhuksille, se näkyy asuntorakentamisessa, joka eristää vanhukset omiin koppeihinsa, joihin sitten alan ammattilaiset tulevat heitä tervehtimään 4 x 5 minuuttia vuorokaudessa. Se näkyy ulkoilun ja muun avustetun aktiivisen elämän vähenemisenä ja absoluuttisen yksinäisyyden nopeana lisääntymisenä.
Sanotaan, että on yhteiskunnalle edullisinta pitää vanhukset omissa yksiöissään mahdollisimman pitkään. Rahalle niin onkin, vanhuksille kategorisesti niin ei ole. Juuri julkaisettoman videojuttuni aihe iski minuun tästä lähtökohdasta.
Olen muutaman kuukauden seurannut sivusta kolmea, tyhjin silmin ulos tuijottavaa, sairasta, säilöttyä vanhusta. Mikä on heidän, poliitikkojen usein mainitseman, hyvän vanhuuden sisältö. Sitä ei ole.
Kyse on siitä, että tässäkin katsotaan ihmistä Rahan lasien läpi. Siitä mikä on edullisin tie yhteiskunnalle saattaa vanhukset hautojen lepoon. Monien yksinäisten ja täysin merkityksetöntä elämää elävien vanhusten omaisilla on sama Rahan aiheuttama tartunta. On aktiivisen elämän kiire, huonot mahdollisuudet ottaa omat vanhukset todellisesti huomioon ja oman elämän ensisijaisuus. Eikä uusissa työläisasunnoissa ole mahdollisuutta vanhuksia kyläilyttää pitempään, saati asua yhdessä. Sellaiset asunnot ovat liian kalliita.
Mikä on antropologian pelkistetystä näkökulmasta länsimaisen vanhuksen viimeisen kvarttaalin tulevaisuus, Rahan pitäessä yhä tiukemmin otettaan yhteiskunnista?
Se ei ole hyvä. Jo nyt, erityisesti terveydenhuollon sairauksienhoidon puolella vanhuksen ikä on yksi priorisoinnin faktori. Tuottamattomaksi perusteitta tuomitun vanhuksen todennäköinen kuolema on tilastollisesti suuressa otannassa lähempänä kuin viisikymmentävuotiaan, mutta tilastollisesti kuolemia sattuu kaikissa ikäryhmissä. Tilastolliset todennäköisyydet ovakin ruma peruste antaa, tai olla antamatta ihmiselle vaikkapa vakavien sairauksien hoitoa.
Monissa eurooppalaisissa maissa keskusteluun on järkyttävällä tavalla myös hiipinyt vanhusväestöä koskeva eutanasiakeskustelu. Näin muun muassa Belgiassa. Onko se tulevaisuutta? Mahdollisesti.
Yhteiskuntaamme onkin kuin varkain hiipinyt uusi käsite: aktiiviväestö. Se liittyy juuri tuohon Raha-käsitteen konteksin tuottavuuteen. Ei ole ymmärretty, tai on jätetty ymmärtämättä tietoisesti tosiasia, että vanhus on tuottava. Itse asiassa yksilökohtainen tuottavuus syntymästä hautaan on hyvin vakio. Ellei mitata rahalla. Vanhus tuottaa useinkin hyvälle elämälle tärkeitä immateriaalisia puhdetöitä.
Mielenkiintoiseksi vanhuuden merkityksen pohtimisen tekee tosiasia, että sinäkin vanhenet. Ja nopeasti. Ellet ole tilastollinen risti.
