Ihanan junttimaisesti tähän alkuun sanon, että tämän kepeän tekstin ajatukset eivät ole mitään halonhakkaajan, köyhyyttään kiroilevan talvipyöräilijän, tai minun pakkokeksimällä tähän tehtyjä ajatuksia. Tänään on vuoden pimein päivä ja minä vain pimeässä totean. En luo. En mitään. Joku tuikku valaisee.
Jumalauta, että minua iletti, kun isäni viljeli sanaa "ihana". Nyt aloitan sillä samalla sanalla kuin antaisin niskalaukauksen itselleni. Tai esitti seurassa juopunutta, kun ei edes itse juonut. Minä en näyttele. Kymmenen vuotta sitten en olisi edes ajatellut, että isäni oli mulkvisti. Mutta oli se sitäkin. Puoliksi mulkvisti ja puoliksi hyvä isä. Vanhempi.
Oli sodan käynyt mies. Sai rautaa sisäänsä. Samat raudat ovat nyt haudassaan. Petti äitiä toisten naisten kanssa. Äitikin petti sitä, vaikka ei äidillä ollut muita miehiä. Mutta petti vaan. Mitätöi isän. Petti. Fiftysixty.
Ei ne koskaan eronneet. Virallisesti. Äiti asui kartanolla niin kauan kuin jaksoi ja sitten muutti palvelutaloon. Isäkin muutti lopulta sinne. Viereiseen huoneeseen. Siinä välissä sillä oli muutama oma asunto kaupungilla. Yhtä minäkin käytin, kun tutustuin tyttöihin tarkemmin isän vällyissä. Kiitos siitä. Ja amen.
Minut isä hommasi kesiksi ulkomaille. Selvitymään. Ei siinä mitään. Se sopi minulle. Tässä kohtaa isä kääntyy ajatuksessa hyväksi isäksi. Vaikka oli agronomi ja maalaispankin johtaja pienessä kunnassa, siis porvari ja napamies, opetti, jos ei nyt suoraan niin kuitenkin, että kommari ja porvari ovat tasa-arvoisia. Ihmisiä. Siis ihmisiä kaikki. Ja isän yksi koirakin, joka oli sen seuraaja, oli melkein ihminen sille. Ja köyhätkin oli ihmisiä. Yksi köyhä olikin isän varmaankin melkein paras kaveri. Onni oli sen nimi. Tasa-arvon korkkasinkin isänmaidosta. Vihreistä ei puhunut mitään, kun niitä ei ollut.
Muutama vuosi sitten minua alkoi sylettämään, että olen yhä enemmän isäni kaltainen, monessa. Enää ei iletä. Mutta että pitääkö tässä vielä elää isäni arki. Nämä lopuun hautaannuttavat vuodet. Tai kuukaudet, päivät. Jatkuvaa dejavuuta. Se kyllä joskus on tuntunut omituiselta.
Sen minun toteamus on se, että joka paikassa on jokunen kusipää. Mulkvisti. Ainakin minulla on ollut. Koulussa, työpaikoissa, harrastuksissa ja asuinyhteisöissäni. Aina joku paskapää. Ja jos ei ole ollut, se on ollut itse. Ja hitto, on pakko sanoa, että myös parisuhteissanikin on ollut ainakin ajoittainen puupää. On sanottava niin, että pääsen päätelmässä eteenpäin.
Minä luulen, että minä olen mulkvisti myös. Olenkin. Monen mielestä. Monilla on muita mulkvisteja nimettynä. Ja niillä monilla taas omansa ja niillä omansa. D. Trumpillakin on tiedossaan kusipäitä. Hän on itse minun hirmuisen suuri kaukomulkvisti juuri tätä nykyä. Someaika kun tuo esiin naapurinkin paskiaiset. Vaikka White Houseen asti. Ollaan sitten kaikki.
Kollegiaalisuuden sietämättömän ihana emansipaatio. Siitä näin vuoden pimeimpänä hetkenä nautin; olemme kaikki joulunajan idiootteja. Sen koin tänään juuri ennen puolta päivää. Tein ison päätöksen. Enkä ole vielä katunut. Minä. Mulkvisti.
Kehäpäätelmä, petitio principii, googlattuna:
"Kehäpäätelmä on virheellinen päätelmä, jonka pätevyys perustuu oletukseen johtopäätöksen totuudesta. Toisin sanoen kehäpäätelmä on hyväksyttävä vain siinä tapauksessa, että johtopäätös sattuu olemaan tosi. Kehäpäättely ei osoita mitään syitä, miksi kyseistä väitettä olisi pidettävä totena."
Ja tosihan se on, kun maailmaa katselemme. Vai katteletko napaas?
