EPÄVARMUUDET EIVÄT SYÖ MEITÄ. ME SYÖMME NE.

Lumipyryn lailla tömäytti mieleeni eilen illalla, juuri ennen maaten menoa, niin isoja ajatuksia, että väsäsin niistä nopean pikku klipin. Parasta näissä ennalta suunnittelemattomissa videoissa on se, että olen oppinut, opettelematta, antamaan tajunnan flown vain tulla. Karkeasti ja jäsentelemättömästi. Kunpa vielä ehtisin oppia sanomaan ajatukseni tiiviimmässä paketissa. Kuin joululahja lahjakorttina. 

Videolla kerron tunnevaltaisesta ajatuksesta, jossa on mielessäni onnellinen ja surullinen puoli. Fiftysixty.

https://youtu.be/C7qaHg9bruw

Klipillä oikeastaan esitän pelkoni ulos. Pelkään, että erityisesti Eurooppa ja koko muukin maailma ovat hallitsemattoman muutoksen kynnyksellä, rahaan perustuvan, rahakeskeisen yhteiskuntamallin romahtaessa massojen menettäessä keskiluokkaisen elämän edellytykset. 

Sitten kuitenkin iloitsen suomalaisten kollektiivisen, globaalin kriisitietoisuuden vähäiseen ajatteluun perustuvan elämänmuodon onnellisuudesta ja vääjäämättömien kehityskulkujen vähäisestä ajattelusta. Olemme kansana onnellinen. Niin ainakin kansainvälisistä mittaustuloksista voi lukea. Tiedämme, että huolta tulisi kantaa, mutta se ei kuulu suomalaiseen kansan sieluun ja perinteeseen. Murehdimme mieluummin omaa osaamme kaikkeuden keskellä. Emme puhu uhista, emme julkisesti jossittele, emme oikeastaan yhtään mitään. Hörpimme ABC:llä kallista kahvia kallistuvan nisun kera ja ällistellemme ennenvanhan paremmuutta. Niin minä asiat nyt näen. Kun kerta olen suomalainen ja haluan niin nähdä, tai ehkäpä olla näkemättä. Oikeastaan lopputulemaltaan kyse on samasta asiasta.

Entäpä jos olenkin väärässä? Epäilys herää monesta kansallemme sattuneesta tapahtumasta. Niiden vuoksi. Muutos onkin ajatuksennopea. Ajattelen, vaikka minulle tärkeää poliittista historiaa. Pystymme kansana vaikka mihin. Sellaisiinkin tekoihin, jotka irroittavat meidät yllä kuvaamastani outosuomalaisen kansan stereotypiasta. Niihin luen sisällissodan. Pystyimme siihen kansakuntana. Yllättäen. Vaikka olikin kansan indentiteetin hakuprosessin yksi synteesi. Lopullinen antaa odottaa itseään. Luen myös epäilyttäväksi teesilleni yhdessä yössä kansamme kääntymyksen kekkosenpaasikiven linjalta ei-puolueettomaksi ja ei-liittoutumattomaksi maaksi, joka ei näe tulevaisuutta kaikkien naapureidessa kanssa ja jos näkeekin, näkee sen sotaisana. Ystävä muuttuu viholliseksi. Hetkessä. Vaihtoehdoitta. Tosiasiasta kertoo maksumääräykseltään tuplautunut varustautuminen. 

Suomalainen kansa siis pystyy moneen. Voin kuitenkin iloita ja surutella samasta asiasta. Siinä se piilee se ajatuksen vapaus, vaikka sananvapaudet olisikin nostettu uuninpakkolle, tai poltettu itsesensuurin krematoriossa.

PELKO

Pelko siitä, että en herää ajoissa ja myöhästyn, herätti minut ennen alaiseni Samsungin kilautusta. Hitto, heräsinkö tänäänkin pelkoon?

250.000 vuotta sitten pelättiin vain rajuilmaa. Ei edes vihollista, ei nälkää. Tänään pelko on tärkein tekojemme motiivi. Usein se määritellään tunteeksi, jonka ulkoinen uhka aiheuttaa. Siitä seuraa myös toimintaa. Työtä.

Pelkäämme itsenäisyytemme puolesta, sotaa, nälänhätää ilmastonmuutosta, työttömyyttä, väkivaltaa, yksinäisyyttä, rakkaudettomuutta, lapsiemme tulevaisuutta, vanhentunutta maitoa, itseämme, ylipäätään kaikkea. Pelot ovat arkipäiväistyneet.

Pelko pyörittää kaikkea. Sotateollisuutta, lääketeollisuutta, oikeastaan kaikkea taloudellista toimintaa. Pelko saa aikaan sotia, pelko uhkien toteutumisesta. Evoluution myötä rajuilman pelko on laajentunut kaikkeen.

Pelkoon liittyy uhka ja ehto. Mikäli emme toimi lajirationaalisesti meille ei voi käydä hyvin yhteisönä, eikä yksilöinä. Mikäli emme osaa toimia pelon formaatissa, mikään ei voi meitä pelastaa.

Uskonnot olivat historiamme ensimmäinen pelon ilmentymä. Uhrattiin. Uhrattiin pelon voittamiseksi. Tänäänkin uskonnoissa uhataan pelolla. Jos et toimi koodin mukaan, olet menetetty ja kärsimys on osasi. Ikuinen kärsimys suurin uhka.

Luonnonlain mukaan populaation kasvu on suoraan verrannollinen yhteisön toiminnan monimutkaistumiseen ja se puolestaan korreloi suoraan pelon määrän kasvuun.

Aikamme yhteiskunnat toimivat pelkojen ajamina. Yksilöiden valinnat ovat pohjimmiltaan lähes aina vastausten hakemista pelkoja aiheuttaviin uhkiin. Jopa maitokaupassa. Yksittäisten ihmisten pelot myös kanavoituvat ja kanavoidaan kollektiiviseksi peloksi. Näin tapahtuu mm. rakennettaessa yltiöisänmaallisia liikkeitä, sekä fundamentaalisia uskonnollisia liikkeitä.

Yksilö voi pyrkiä eroon tilanteen mukaisesta pelosta, ei kollektiivisesta, sillä yksilö on aina osa omaa ekosysteemiään, jonka vanki hän aina on.  Jopa siinä määrin, että organismin pyrkiessä tasapainoon pelon määräävyyttä ei edes tunnisteta.

Emansipaation sanoma, universaalin rakkauden sanoma, uskontojen lupaukset ja minuuden henkisen kasvun kuviteltu riittävä mitoittaminen perustuvat pelon olemassa ololle. Juuri siksi myös sota huumeita vastaan alkaa olla hävitty. Näin siksi, että ne antavat hetkellisen vapautuksen yksilötasolla todellisuudesta. Peloista. Heittävät villille pakolaukalle todellisuudesta.

Pelko on aliarvostettu tunne. Ihmiskunnan historian narratiivissa se on vähän tutkittu, huolimatta ryöstöstään kasvaneesta tietoisuudestamme. Pelon tunnistaminen lisää elämän laatua, huolimatta siitä, että pelko kuljettaa ja me olemme vain matkustajia.