Ranskalaisen kenraali Eric Autelletin tutkimusartikkeli "Can Europe Defend Itself? The Coherence Imperative", heinäkuulta 2026. Pidän sitä hyvänä. Lukujen lopussa löytyy kriittinen arvio.
1. Historian paluu
Euroopan puolustusongelma ei ensisijaisesti ole rahakysymys. Se on ennen kaikkea johdonmukaisuuden ongelma, eikä johdonmukaisuutta voida luoda yhdellä budjettipäätöksellä tai yhdessä vuodessa. Tämän kirjoituksen keskeinen väite on, että vuonna 2050 itseään puolustamaan kykenevä Eurooppa ei ole se, joka käyttää eniten rahaa, vaan se, joka onnistuu yhdistämään tutkimuksen, asejärjestelmät, henkilöstön, sotilasopin ja strategisen tahdon yhdeksi yhtenäiseksi ja uskottavaksi kokonaisuudeksi.
Kokonaisen sukupolven ajan Eurooppa eli eräänlaisessa historian välivaiheessa. Kylmän sodan päättyminen näytti vahvistavan Francis Fukuyaman ajatuksen historian lopusta: liberaali demokratia ja markkinatalous olivat voittaneet, ja maailma näytti siirtyvän aikaan, jossa talous syrjäyttäisi geopolitiikan, keskinäinen riippuvuus poistaisi konfliktit ja vuosisatojen ajan valtioita hallinneet valtasuhteet menettäisivät merkityksensä. Eurooppa oli tämän lupauksen näkyvin ilmentymä. Se rakensi itseään siviilivaltana ja yhteismarkkina-alueena – rauhanprojektina, joka perustui yhdentymiseen, Yhdysvaltojen turvallisuustakuun suojaan ja oman puolustuksensa pitkälti sivuuttamiseen.
Tämä historiallinen poikkeuskausi on kuitenkin päättymässä. Historia suurella H-kirjaimella on palannut. Samalla ovat palanneet myös valtapolitiikka, laajamittainen sota Euroopan mantereella, riippuvuussuhteiden käyttäminen painostuksen välineenä, aiemmin pysyvinä pidettyjen liittolaissuhteiden epävarmuus sekä avoin kilpailu siitä, millainen maailmanjärjestyksen tulisi olla.
Kolmen vuosikymmenen jälkeen Fukuyaman ajatuksista voidaan edelleen todeta, ettei liberaali demokratia ole menettänyt vetovoimaansa. Hänen virheensä oli kuitenkin pitää yhtä historiallista hetkeä pysyvänä päätepisteenä. Valtapolitiikan tauko oli poikkeus, ei uusi normaali. Eurooppa rakensi instituutionsa tätä poikkeusta varten, ja siksi se on erityisen huonosti valmistautunut tilanteeseen, jossa vanhat valtasuhteet ovat palanneet.
Kirjailija Amin Maalouf muistuttaa William Faulknerin tunnetusta ajatuksesta: "Menneisyys ei ole koskaan kuollut. Se ei ole edes menneisyyttä." Tämä ajatus muodostaa myös Euroopan puolustuksen lähtökohdan.
Tämän raporttisarjan rinnakkaisjulkaisu kuvaa viime vuosien tapahtumia herätyskelloina. Vertaus on osuva, mutta siihen liittyy vaara: jos jokainen kriisi nähdään erillisenä häiriönä, jonka jälkeen palataan normaaliin, jää huomaamatta, että itse toimintaympäristö on muuttunut pysyvästi. Vanhaa normaalia ei enää ole.
Jo vuonna 1887 Albert Robida kuvitteli tulevaisuuden, jossa sota ei enää olisi poikkeuksellinen tapahtuma vaan pysyvä taustatila, jonka ympärille yhteiskunta järjestäytyy. Hänen satiirinsa näyttää nykyisin pikemminkin osuneen oikeaan kuin liioitelleen.
Puolustuksen näkökulmasta johtopäätös on selvä. Euroopan, joka rakennettiin historiallista poikkeuskautta varten – siviilikeskeiseksi, jälkistrategiseksi ja turvallisuudessaan muista riippuvaiseksi – on nyt opeteltava uudelleen käyttämään valtaa. Sen on tehtävä tämä olosuhteissa, joita se ei itse ole valinnut.
On houkuttelevaa arvioida tätä muutosta pelkästään sen perusteella, kuinka paljon uusia varoja puolustukseen osoitetaan. Kirjoittajan mukaan tämä olisi virhe. Puolustusbudjetit kasvavat kaikkialla Euroopassa, mutta rahat kohdistuvat edelleen hajanaisiin suorituskykyihin, päällekkäisiin tuotantolinjoihin ja poliittisesti koordinoimattomiin hankkeisiin. Pelkkä rahan lisääminen ei siis vielä rakenna uskottavaa puolustusta.
2. Vuoden 2026 lähtötilanne – riippuvuus ja hajanaisuus
Rehellisen tarkastelun on aloitettava nykytilanteesta, eikä kuva ole rohkaiseva. Vuonna 2026 Eurooppa ei kykene puolustamaan itseään ilman Yhdysvaltojen tukea ja suorituskykyjä. Tämä riippuvuus kuvataan yleensä tuttujen tekijöiden kautta: strategiset tukikyvyt, tiedustelu, valvonta ja tiedonhankinta, strateginen kuljetuskyky sekä Yhdysvaltojen ydinasesuoja. Kirjoittajan mukaan kaikkein perustavin ja puolustuskeskustelussa vähiten käsitelty riippuvuus liittyy kuitenkin digitaaliseen toimintaympäristöön.
Nykyaikainen sotilaallinen voima perustuu yhä enemmän ohjelmistoihin. Johtaminen, tulenkäytön kohdentaminen, tiedustelutiedon yhdistäminen, elektroninen sodankäynti, logistiikka ja taistelukentän tietoliikenne ovat kaikki riippuvaisia digitaalisesta infrastruktuurista sekä ihmisistä, jotka suunnittelevat ja ylläpitävät sitä. Tässä Eurooppa on erityisen haavoittuvainen. Sen on hallittava oma digitaalinen infrastruktuurinsa ja samalla varmistettava pitkällä aikavälillä ne digitaaliset osaamisresurssit, joista sen suvereniteetti nykyisin riippuu. Laitteita voidaan hankkia nopeasti, mutta kokonaisen sukupolven ohjelmisto- ja tietojärjestelmäosaajia ei voida luoda hetkessä. Puolustus, joka ei hallitse omaa ohjelmistokoodiaan, ei hallitse myöskään omia asevoimiaan.
Riippuvuus ei ole pelkkä teoreettinen käsite. Euroopan asevoimat ja niitä tukevat valtiot toimivat pitkälti yhdysvaltalaisen digitaalisen infrastruktuurin, pilvipalvelujen sekä toimisto- ja yhteistyöohjelmistojen varassa. Tämän haavoittuvuus ei ole enää hypoteettinen. Ukrainassa kaupallisen satelliittiverkon käyttöä rajoitettiin palveluntarjoajan päätöksellä taistelualueella. Vuonna 2026 julkaistun tutkimuksen mukaan pilvipalvelujen ja ohjelmistojen hinnankorotukset voivat maksaa Euroopalle vuosina 2026–2030 noin 140 miljardia euroa vuodessa, josta noin 93 miljardia euroa siirtyy pysyvästi Euroopan ulkopuolelle. Puolustus, joka vuokraa digitaalisen selkärankansa, antaa samalla toisille mahdollisuuden katkaista sen toiminta.
Kaksi viimeaikaista tapausta havainnollistavat tätä. Elokuussa 2021 Google sulki Afganistanin hallituksen verkkopalvelut muutamassa minuutissa Talibanin vallattua Kabulin. Pelkkä vallan vaihtuminen riitti katkaisemaan valtion digitaaliset palvelut. Neljä vuotta myöhemmin, 20. elokuuta 2025, Yhdysvaltain valtiovarainministeriö asetti ranskalaisen Kansainvälisen rikostuomioistuimen tuomarin Nicolas Guilloun pakotelistalle, mikä katkaisi hänen pääsynsä yhdysvaltalaisiin digitaalisiin palveluihin. Kysymys ei siis enää ole siitä, voiko tällaista digitaalista painostusta käyttää, vaan siitä, kuinka laajasti sitä tulevaisuudessa käytetään.
Riippuvuuden lisäksi Eurooppaa heikentää toinen rakenteellinen ongelma: hajanaisuus. Euroopan maat käyttävät suurta määrää keskenään yhteensopimattomia asejärjestelmiä, kun taas Yhdysvallat tukeutuu huomattavasti yhtenäisempään kalustoon. Euroopan unionilla on käytössään noin 178 erilaista asejärjestelmää, kun vastaava määrä Yhdysvalloissa on noin 30. Euroopassa on käytössä noin tusina eri taistelupanssarivaunumallia ja yhtä monta fregattiluokkaa. Vain noin 18 prosenttia puolustushankinnoista toteutetaan yhteisohjelmina, ja noin puolet kaikista hankinnoista tehdään Euroopan ulkopuolisilta toimittajilta, joista noin kolmannes on yhdysvaltalaisia.
Tutkija Samuel Faure kuvaa tätä ilmiötä osuvasti Euroopan puolustuksen "saaristoitumiseksi". Kansalliset puolustusteollisuudet tavoittelevat samoja päämääriä, mutta ilman riittävää koordinointia. Seurauksena on päällekkäisiä tuotantolinjoja, erillisiä logistiikkajärjestelmiä ja koulutusjärjestelmiä sekä heikko yhteentoimivuus. Pelkkä puolustusmenojen kasvattaminen ilman hajanaisuuden poistamista lisää vain sellaisten järjestelmien määrää, jotka eivät toimi tehokkaasti yhdessä.
Ukrainan sodasta voidaan kirjoittajan mukaan oppia ennen kaikkea se, että ratkaisevia tekijöitä ovat joukkojen massa, kyky ylläpitää sotatoimia pitkään sekä ammustuotannon riittävyys. Nämä ovat juuri niitä ominaisuuksia, joita Euroopan hajanaisuus heikentää.
Samalla sodankäynnin luonne muuttuu. Taktisella tasolla toiminta kiihtyy droonien, sensorien ja täsmäaseiden vuoksi, mutta operatiivisella ja strategisella tasolla ratkaiseviksi tekijöiksi nousevat logistiikka, teollinen tuotantokyky ja pitkäkestoinen kestävyys. Euroopan on siis opittava paitsi taistelemaan nopeammin myös kestämään pidempään. Puolustus, joka kykenee nopeisiin taktisiin voittoihin mutta jolta puuttuvat teollinen kapasiteetti, ammusvarastot, logistiikka, reservit ja pitkäjänteinen liittolaisuus, voi voittaa taisteluita mutta hävitä sodan.
Naton Ankaran huippukokouksessa 8. heinäkuuta 2026 päätettiin lisätä puolustushankintoja vielä 50 miljardilla dollarilla vuoden 2025 lisäysten lisäksi. Samalla päätettiin kehittää yhteensopiva transatlanttinen taistelupilvi sekä ottaa käyttöön tekoälymalleja koko liittokunnan yhteisenä suorituskykynä.
Kirjoittajan mukaan tämä ei ole uhka vaan mahdollisuus. Samat tietokeskeiset ja niin sanottuun Zero Trust -ajatteluun perustuvat arkkitehtuurit, joita kvanttilaskenta ja uuden sukupolven tekoäly edellyttävät, mahdollistavat myös eurooppalaisen digitaalisen infrastruktuurin rakentamisen siten, että se on samanaikaisesti sekä suvereeni että yhteentoimiva. Eurooppa voi itse päättää, missä se yhdistyy liittolaisiin ja missä sen on säilytettävä täydellinen riippumattomuus. Ratkaisevaa on tarttua tähän mahdollisuuteen sen sijaan, että tukeuduttaisiin jälleen automaattisesti yhdysvaltalaisiin pilvipalveluyrityksiin.
3. Strategiset murrokset – neljä kehityslinjaa vuoteen 2050
Vuodelle 2050 rakennettavaa puolustusta ei voida mitoittaa vuoden 2026 uhkien perusteella. Kahdenkymmenenviiden vuoden aikajänteellä ratkaisevat haasteet syntyvät strategisista murroksista – epäjatkuvuuksista, jotka eivät pelkästään lisää olemassa olevia riskejä vaan muuttavat niiden luonnetta. Ne syntyvät usein useiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta tavalla, jota on vaikea ennakoida.
Kirjoittaja tunnistaa neljä keskeistä kehityslinjaa: teknologisen, yhteiskunnallisen, geopoliittisen ja ympäristöllisen. Kyse ei ole luettelosta uhkia, vaan kartasta, jonka avulla Euroopan on opittava toimimaan epävarmuuden keskellä. Kaikki nämä kehityslinjat testaavat samaa asiaa: kykeneekö Eurooppa kehittämään organisaatioitaan, osaamistaan ja sotilasoppiaan yhtenä kokonaisuutena vai erillisinä osina. Juuri tässä johdonmukaisuus joutuu koetukselle.
Teknologinen murros
Välittömin muutos liittyy teknologiaan. Toimijapohjainen tekoäly (agentic AI) ei ole vain uusi työkalu nykyisten asevoimien käyttöön, vaan se muuttaa organisaatioita, osaamisvaatimuksia ja sotilasoppia. Jos asevoimat hankkivat tekoälyyn perustuvia päätöksenteon tukijärjestelmiä muuttamatta samalla johtamisrakenteitaan, koulutustaan ja toimintaperiaatteitaan, seurauksena on ristiriitainen eikä tehokas puolustuskyky.
Toinen merkittävä murros liittyy kvanttiteknologioihin. Ne muuttavat digitaalisten järjestelmien perustaa ja edellyttävät siirtymistä uudenlaisiin tietoturvaperiaatteisiin, kuten Zero Trust -ajatteluun ja tietokeskeiseen turvallisuuteen. Vaikutukset ulottuvat salauksen lisäksi myös sensoritekniikkaan, navigointiin ja laskentaan.
Kirjoittajan mukaan teknologinen murros on ennen kaikkea digitaalinen haaste. Siihen voidaan vastata vain, jos Eurooppa hallitsee oman digitaalisen infrastruktuurinsa ja ylläpitää siihen tarvittavaa osaamista.
Historia kehottaa kuitenkin nöyryyteen. Yhdysvallat uskoi 2000-luvulla, että data ja algoritmit voisivat optimoida sotilaallisen päätöksenteon. Tavoite ei toteutunut odotetulla tavalla, vaikka ohjelmia jatkettiin. Opetus ei ole, että teknologia epäonnistuisi, vaan että pelkkä laitteiden ja ohjelmistojen uudistaminen ei riitä. Jos organisaatiot, toimintatavat ja inhimillinen harkinta eivät kehity samassa tahdissa, syntyy vain näennäistä suorituskykyä.
Yhteiskunnallinen murros
Automaatio ja robotiikka sijoittuvat teknologisen ja yhteiskunnallisen muutoksen rajapintaan. Ne herättävät vaikeita eettisiä kysymyksiä sekä muuttavat työn ja sodankäynnin periaatteita. Samalla Euroopan on ratkaistava, tulisiko autonomisten järjestelmien käyttöä koskevat toimintaperiaatteet yhdenmukaistaa vai ainoastaan sovittaa yhteen jäsenmaiden välillä. Tätä päätöstä ei voida jättää kriisin hetkelle.
Yhteiskunnalliset muutokset ovat yhtä strategisesti merkittäviä kuin teknologisetkin, sillä asevoimien voima perustuu viime kädessä niitä tukeviin yhteiskuntiin.
Kirjoittaja nostaa esiin kolme keskeistä murrosta:
- laajamittainen disinformaatio, joka kohdistuu vaaleihin, kansalaisten luottamukseen ja yhteiskunnallisten instituutioiden legitimiteettiin,
- asevoimien ja kansalaisten välisen yhteyden heikkeneminen, mikä näkyy rekrytointivaikeuksina, reservien pienentymisenä ja kansallisen kriisinsietokyvyn rapautumisena,
- väestön ikääntyminen ja väheneminen, jotka kaventavat rekrytointipohjaa samaan aikaan kun puolustuskyvyn vaatimukset kasvavat.
Kirjoittajan mukaan jakautunut, epäluuloinen tai passiivinen yhteiskunta ei kykene ylläpitämään uskottavaa puolustusta riippumatta siitä, kuinka paljon rahaa siihen käytetään.
Geopoliittinen murros
Maailman valtasuhteet ovat muuttumassa perusteellisesti.
Aiemmin itsestään selvänä pidetty Yhdysvaltojen turvallisuustakuu ei ole enää varma. Samalla keskinäisestä taloudellisesta riippuvuudesta on tullut painostuskeino: toimitusketjuja, kriittisiä mineraaleja ja teknologiaa voidaan käyttää poliittisen vaikuttamisen välineinä, kuten Kiina on osoittanut.
Myös energiaa ja muuttoliikettä voidaan käyttää Eurooppaan kohdistuvan painostuksen välineinä. Lisäksi strategisten merireittien ja pullonkaulojen – kuten Punaisenmeren ja Hormuzinsalmen – merkitys kasvaa, sillä kaukanakin tapahtuvat häiriöt voivat nopeasti vaikuttaa Euroopan turvallisuuteen.
Kirjoittajan mukaan Euroopan on varauduttava maailmaan, jossa länsimaiden yhtenäisyyttä ei enää voida pitää itsestään selvänä.
Ympäristöön liittyvä murros
Ilmastonmuutos muuttaa sekä asevoimien tehtäviä että niiden toimintaympäristöä.
Euroopan lähialueilla – erityisesti Sahelissa, Välimeren alueella ja Lähi-idässä – ilmaston aiheuttama epävakaus lisää konflikteja ja muuttoliikettä, joiden hallintaan asevoimia joudutaan yhä useammin käyttämään.
Samaan aikaan kilpailu luonnonvaroista, kuten vedestä ja kriittisistä mineraaleista, voimistuu. Lisäksi uusia strategisesti tärkeitä toimintaympäristöjä avautuu, erityisesti arktinen alue, mutta myös merenpohja ja avaruus.
Johtopäätös
Kirjoittajan mukaan näitä neljää kehityslinjaa ei voida tarkastella erillisinä ilmiöinä. Juuri niiden yhteisvaikutus muodostaa vuoden 2050 turvallisuusympäristön.
Tulevaisuutta leimaa ennen kaikkea epävarmuus. Yksikään ennustemalli ei kykene tunnistamaan kaikkia tulevia murroksia tai niiden yhteisvaikutuksia. Siksi Euroopan puolustuksen vahvuus ei saa perustua kykyyn ennustaa seuraava kriisi, vaan kykyyn kestää yllätyksiä, voittaa aikaa ja muodostaa nopeasti koordinoitu vastaus.
Tämä edellyttää enemmän kuin uusia aseita tai sotilasoppia. Tarvitaan ajattelutapa, jossa varaudutaan epäjatkuvuuksiin eikä oleteta jatkuvuutta, harjoitellaan strategisia yllätyksiä varten ja ylläpidetään sellaisia instituutioita sekä johtamisjärjestelmiä, jotka kestävät ensimmäisen iskun.
Eurooppa, joka osaa puolustautua vain ennalta odottamiaan uhkia vastaan, ei kirjoittajan mukaan kykene todellisuudessa puolustamaan itseään lainkaan.
4. Sodankäynnin muuttuva luonne – mitä vanhasta jää jäljelle?
Edellä kuvatut murrokset eivät tarkoita pelkästään uusien teknologioiden käyttöönottoa, vaan ne muuttavat sodankäynnin perusluonnetta. Kirjoittaja nostaa esiin kolme keskeistä kysymystä.
Kuinka paljon perinteisestä sotilaallisesta rakenteesta on edelleen käyttökelpoista?
Ukrainan sodassa on nähty, että droonien, sensorien ja jatkuvan valvonnan kyllästämä taistelukenttä on tehnyt suurista panssarijoukoista ja kiinteistä muodostelmista entistä haavoittuvampia. Halvat mutta tarkat asejärjestelmät ovat heikentäneet aiemmin erittäin kehittyneiden ja kalliiden asealustojen tarjoamaa selviytymisetua.
Kirjoittajan mukaan ratkaisu ei kuitenkaan ole luopua huipputeknologisista asejärjestelmistä. Sen sijaan niiden rinnalle on rakennettava suuri määrä edullisia ja helposti korvattavia järjestelmiä. Ratkaiseva etu syntyy näiden kahden yhdistelmästä.
Onko sodankäynti muuttumassa halvemmaksi?
Taktisella tasolla vastaus on kyllä. Muutaman sadan euron arvoinen FPV-drooni voi tuhota useiden miljoonien eurojen arvoisen panssaroidun ajoneuvon.
Strategisella tasolla vastaus on kuitenkin päinvastainen. Sodan voittaa osapuoli, joka pystyy ylläpitämään suuria joukkoja, tuottamaan jatkuvasti uusia aseita ja ammuksia, rakentamaan kerroksellisen ilmapuolustuksen sekä suojaamaan yhteiskuntansa pitkäkestoisen konfliktin aikana. Usein torjuntaohjukset maksavat enemmän kuin ne uhkat, joita vastaan niitä käytetään.
Sodan kustannukset eivät siis häviä, vaan siirtyvät yksittäisistä asejärjestelmistä koko järjestelmän ylläpitämiseen: tuotantoon, varastoihin, logistiikkaan ja yhteiskunnan kriisinkestävyyteen.
Miten sodankäynti muuttuu?
Kirjoittajan mukaan Venäjän toiminta Ukrainassa osoittaa, että vaikka eteneminen rintamalla on ollut hidasta, se pyrkii vaikuttamaan ratkaisevasti myös rintaman takana. Pitkän kantaman iskuja kohdistetaan energiaverkkoihin, liikenneinfrastruktuuriin ja siviiliväestön moraaliin kaukana varsinaisista taistelualueista.
Sodasta on tulossa ennen kaikkea kilpailu syvyydestä ja kestävyydestä, ei pelkästään etulinjan taisteluista.
Tästä seuraa tärkeä johtopäätös: Eurooppa valmistautuu vääränlaiseen sotaan, jos se keskittyy ainoastaan rajojensa puolustamiseen. Sen on puolustettava yhtä vakavasti myös energiaverkkojaan, logistiikkakeskuksiaan, digitaalista infrastruktuuriaan ja kansalaistensa henkistä kestävyyttä.
Vuonna 2026 Eurooppa sai tästä konkreettisen muistutuksen ilman, että sen alueella käytiin varsinaista sotaa. Liittolaismaiden ilmatilassa havaittiin laaja droonien tunkeutumisaalto, jonka arvioitiin todennäköisesti liittyneen kansainvälisillä vesillä toimineisiin niin sanottuihin varjolaivaston aluksiin. Tapahtumat paljastivat puutteita ilmapuolustuksessa, lainsäädännössä ja poliittisessa päätöksenteossa. Ne osoittivat myös, että yhteisen vastatoiminnan kynnys oli korkeampi kuin Euroopan pelotevaikutuksen oli oletettu olevan.
Myös logistiikka saa uuden merkityksen. Kirjoittaja viittaa eurooppalaisten sotilassuunnittelijoiden jälleen käyttöön ottamaan vanhaan ajatukseen: "Jalkaväki voittaa taistelut, mutta logistiikka voittaa sodat." Nykyisessä toimintaympäristössä myös huoltoreitit on suojattava drooneilta ja sabotaasilta. Ne on hajautettava ja rakennettava kestämään häiriöitä sen sijaan, että niiden oletettaisiin olevan automaattisesti turvassa.
Tämä syvyyssuuntaisen sodankäynnin logiikka muuttaa koko Euroopan puolustusajattelua. Kotialue ja yhteiskunnan tausta-alue eivät enää ole sodan ulkopuolella – ne ovat osa rintamaa.
5. Eurooppa 2050 – Eurooppa, joka kykenee puolustamaan itseään
Tämän hankkeen toimintatavan mukaisesti kirjoittaja ehdottaa niin sanottua "Singaporen testiä": tarkastelua ei pitäisi aloittaa siitä, mikä on poliittisesti mahdollista tänään, vaan siitä, millaiseksi Euroopan halutaan kehittyvän 25 vuoden kuluttua. Tämän jälkeen on syytä edetä ajattelussa taaksepäin ja määritellä, mitä päätöksiä tavoitetilan saavuttaminen edellyttää.
Tämä on tärkeää erityisesti siksi, että Euroopan nykyistä puolustuskeskustelua hallitsee kiire. Huomio kohdistuu esimerkiksi ReArm Europe -aloitteeseen, Readiness 2030 -ohjelmaan sekä ammusvarastojen täydentämiseen. Nämä toimet ovat kirjoittajan mukaan välttämättömiä, mutta pelkkä kiire ilman pitkän aikavälin päämäärää johtaa siihen, että uusia välineitä ja ohjelmia lisätään ilman yhteistä suuntaa. Juuri 25 vuoden näkökulma puuttuu nykyisestä keskustelusta.
Vuoteen 2050 mennessä Eurooppaan voi kirjoittajan mukaan muodostua ydinjoukko valtioita, jotka kykenevät puolustamaan itseään. Tämä ei tarkoita yhdenmukaistamista eikä yhteisen eurooppalaisen armeijan perustamista. Sen sijaan kyse on vaativammasta tavoitteesta: Euroopasta, jolla on keskenään johdonmukaiset ja koordinoidut sotilaalliset suorituskyvyt sekä yhteinen poliittinen tahto ehkäistä konflikteja ja tarvittaessa toimia koko turvallisuuskirjon alueella – tavanomaisesta puolustuksesta kyberuhkiin, taloudelliseen painostukseen ja informaatiosodankäyntiin.
Turvallisuutta ei enää ulkoisteta muille. Euroopan suvereniteetti on todellista eikä vain symbolista.
Kirjoittajan mukaan tällaisella Euroopalla olisi kuusi keskeistä ominaisuutta.
1. Digitaalinen suvereniteetti
Eurooppa hallitsee itse digitaalisen infrastruktuurinsa sekä ohjelmistopohjaisen sodankäynnin edellyttämän osaamisen. Se ei ole riippuvainen ulkopuolisista toimijoista kriittisissä digitaalisissa järjestelmissä.
2. Johdonmukaisuus
Tutkimus ja kehitys, asehankinnat, henkilöstö, sotilasoppi, koulutus ja harjoittelu muodostavat yhden yhtenäisen järjestelmän. Ne eivät enää koostu 27 erillisestä kansallisesta kokonaisuudesta, vaan tukevat toisiaan.
3. Päättäväisyys
Eurooppa kykenee muuttamaan yhteisen strategisen tahtonsa nopeasti koordinoiduksi toiminnaksi ilman päätöksenteon halvaantumista.
4. Kestävyys
Puolustusjärjestelmä kykenee ylläpitämään toimintaansa pitkienkin kriisien aikana. Sillä on riittävä teollinen kapasiteetti, varastot, reservit, toimintavarma logistiikka sekä poliittinen sitkeys. Tulevaisuuden sodissa ratkaisevaa ei ole pelkkä nopeus, vaan kyky kestää pitkäaikainen vastakkainasettelu.
5. Kiinnittyminen transatlanttiseen liittoumaan
Eurooppa säilyy täysivaltaisena osana transatlanttista liittolaisuutta, mutta toimii tasavertaisena kumppanina, joka kantaa oman vastuunsa eikä ole jatkuvasti riippuvainen Yhdysvalloista.
6. Sopeutumiskyky
Euroopan puolustusjärjestelmä on rakennettu kestämään strategisia yllätyksiä ja epävarmuutta. Se kykenee mukautumaan nopeasti myös sellaisiin tilanteisiin, joita ei ole ennalta osattu ennustaa, ja säilyttämään toimintakykynsä erilaisissa kriiseissä.
Kirjoittajan mukaan kaikki raportin seuraavissa luvuissa esitettävät kysymykset ja ehdotukset ovat askelia, joiden avulla voidaan edetä tästä vuoden 2050 tavoitetilasta takaisin nykyhetken päätöksiin.
6. Kuinka paljon? Budjettiosuudesta johdonmukaisuuteen
Tämän hankkeen ensimmäinen kysymys koskee sitä, kuinka suureen puolustuspanostukseen Euroopan tulisi pyrkiä.
Tavallisin vastaus on ilmaista tavoite bruttokansantuotteen osuutena: kaksi prosenttia, kolme prosenttia tai ehkä viisi prosenttia. Kirjoittajan mukaan tällainen ajattelutapa on kuitenkin liian yksinkertainen.
BKT:hen suhteutettu puolustusmenojen osuus mittaa vain yhtä panosta – rahaa. Se ei kerro juuri mitään siitä, onko valtio todella kykenevä puolustamaan itseään.
Armeijan todellinen vahvuus ja yhteiskunnan kriisinkestävyys syntyvät useiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Näitä ovat tutkimus ja kehitys, asehankinnat, henkilöstö ja sotilaiden palvelusolosuhteet, sotilasoppi sekä koulutus ja harjoittelu.
Jos armeija hankkii asejärjestelmiä, joille ei ole koulutettua henkilöstöä, omaksuu sotilasopin, jota ei harjoitella käytännössä, tai ottaa käyttöön kalustoa, jota kotimainen teollisuus ei kykene ylläpitämään, se ei ole vahva riippumatta siitä, kuinka paljon rahaa siihen käytetään.
Toisaalta puolustusjärjestelmä, jossa kaikki nämä osa-alueet tukevat toisiaan, tuottaa huomattavasti enemmän suorituskykyä kuin pelkät budjettiluvut antaisivat ymmärtää.
Tästä syystä kirjoittajan mukaan Euroopan tavoitteen ei tulisi olla jokin tietty prosenttiluku, vaan laadullinen standardi. Puolustukseen on panostettava pitkäjänteisesti koko 25 vuoden aikajänteen ajan siten, että järjestelmän eri osat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Menestystä on arvioitava sen perusteella, kuinka johdonmukainen puolustusjärjestelmä on ja millaista suorituskykyä se tuottaa, ei sen perusteella, kuinka suuren osuuden kansallisesta varallisuudesta se kuluttaa.
Tällä ajattelutavan muutoksella on kirjoittajan mukaan myös käytännöllinen merkitys.
Se siirtää keskustelun vuosittaisesta kiistelystä puolustusmenojen prosenttiosuuksista – joita kansalliset poliittiset suhdanteet jatkuvasti muuttavat – siihen, rakentavatko Euroopan valtiot todella yhtenäistä, kestävää ja toimintakykyistä puolustusjärjestelmää.
Kirjoittajan mukaan ensimmäinen lähestymistapa on vain torkkupainikkeen painamista: se lykkää ongelman ratkaisemista. Jälkimmäinen puolestaan edustaa sellaista pitkäjänteistä kurinalaisuutta, jota nykyinen turvallisuustilanne edellyttää.
7. Koordinointi vai integraatio?
Raportin toinen keskeinen kysymys kuuluu: riittävätkö yhteentoimivuus ja koordinointi vai tarvitseeko Eurooppa todellista integraatiota puolustuksessaan?
Kirjoittajan vastaus ei ole joko–tai. Eurooppa tarvitsee joillakin osa-alueilla koordinointia ja toisilla aitoa integraatiota. Ratkaisevaa on määrittää oikein, missä raja kulkee.
Kirjoittajan mukaan asevoimien itsensä tulisi pysyä kansallisina ja keskenään koordinoituina, ei sulautua yhdeksi eurooppalaiseksi armeijaksi. Kansalliset asevoimat ovat sidoksissa omiin yhteiskuntiinsa, komentoperinteisiinsä ja demokraattiseen vastuuseensa. Tämä ei ole ongelma, vaan niiden vahvuuden ja legitimiteetin lähde.
Tällä tasolla oikea tavoite on yhteentoimivuus: yhteiset standardit, yhteiset harjoitukset, yhteinen sotilasoppi sekä kyky toimia saumattomasti yhdessä silloin, kun siihen on tarvetta.
Sen sijaan strategisen päätöksenteon tasolla Euroopan on kirjoittajan mukaan siirryttävä todelliseen integraatioon.
Euroopan nykyinen heikkous ei ole se, etteivätkö sen asevoimat kykenisi toimimaan yhdessä, vaan se, että Euroopan on vaikea muodostaa yhteinen strateginen tahto ja toimia sen mukaisesti.
Siksi Eurooppa tarvitsee yhteisen käsityksen uhkista, yhteisen määritelmän tavoitteistaan sekä koordinoidun toimeenpanon, joka perustuu näihin yhteisiin päätöksiin.
Kirjoittajan mukaan yhteinen strateginen tahto ja sen koordinoitu toteuttaminen ovat arvokkaampia kuin suuri määrä yhteentoimivia joukkoja, jotka odottavat 27 erillisen kansallisen hallituksen päätöksiä.
Tutkija Samuel Faureen viitaten kirjoittaja toteaa, että Euroopan suurin ongelma on päätöksenteon ja toimeenpanon välinen kuilu. Tätä voidaan kaventaa lisäämällä jäsenvaltioiden välistä "strategista läheisyyttä", jossa yhteinen tilannekuva johtaa myös yhteiseen toimintaan. Tämän tueksi tarvitaan sitovia tavoitteita ja määräaikoja eikä pelkkiä poliittisia julistuksia.
Kirjoittaja muistuttaa, ettei tämä keskustelu ole uusi. Vuosina 1950–1954 Euroopan puolustusyhteisö (European Defence Community) pyrki yhdistämään jäsenmaiden asevoimat aina pataljoonatasolle asti. Hanke kuitenkin epäonnistui, koska sitä ei tukenut riittävän vahva poliittinen yhteisö.
Ranskalaiset sotilasasiantuntijat katsoivat jo tuolloin, että yhteinen armeija voisi syntyä vasta poliittisen yhdentymisen huipentumana – "rakennuksen kruununa" – eikä sen perustuksena.
Kirjoittajan mukaan tästä voidaan tehdä edelleen pätevä johtopäätös, mutta hieman päinvastaisesta näkökulmasta kuin tavallisesti. Se, mikä on integroitava, ei ole armeija vaan poliittinen päätös puolustaa yhdessä Euroopan yhteisiä arvoja ja yhteisiä toimintaympäristöjä, kuten digitaalista, avaruudellista ja merellistä toimintaympäristöä.
Asevoimien tulee säilyä kansallisina ja koordinoituina. Sen sijaan päätös niiden käyttämisestä ei voi pitkällä aikavälillä perustua 27 erilliseen kansalliseen ratkaisuun.
Tähän liittyy myös raportin ajatus eritahtisesta integraatiosta ja "halukkaiden koalitioista". Kaikkien jäsenmaiden yksimielisyyden vaatiminen jokaisessa sotilaallista voimankäyttöä koskevassa päätöksessä johtaa helposti toimintakyvyttömyyteen.
Siksi realistinen ratkaisu on kirjoittajan mukaan Euroopan ydinryhmä, joka kykenee muodostamaan yhteisen strategisen tahdon ja toimimaan sen mukaisesti samalla, kun muut maat voivat liittyä mukaan myöhemmin.
Kirjoittaja korostaa lisäksi, että tällä ydinryhmällä on oltava sekä poliittinen että sotilaallinen kyky päättää joukkojen käytöstä myös ilman Yhdysvaltojen tai minkään muun yksittäisen liittolaisen hyväksyntää.
Naton nykyinen komentorakenne ei tähän riitä, sillä liittokunnan päätöksenteko perustuu yksimielisyyteen, ja jokainen jäsenvaltio voi estää yhteisen päätöksen.
Todellinen strateginen autonomia perustuu siksi Euroopan unionin omiin suunnittelu- ja johtorakenteisiin, kuten Military Planning and Conduct Capability (MPCC) -järjestelmään ja suunnitteilla olevaan Rapid Deployment Capacity -valmiuteen, tai vaihtoehtoisesti tapauskohtaisesti muodostettuihin monikansallisiin koalitioihin.
Kirjoittajan mukaan juuri tämä on strategisen autonomian todellinen merkitys: kyse ei ole irtautumisesta Natosta, vaan kyvystä toimia silloin, kun Nato tai sen jäsenet eivät siihen kykene tai halua ryhtyä.
8. Ydinpelote – ei yhteistä määräysvaltaa, vaan laajennettu pelote
Ydinasepelotteen hallinta on kirjoittajan mukaan koko raportin vaikein kysymys, ja siihen on vastattava täsmällisesti eikä kunnianhimoisten mutta epärealististen tavoitteiden pohjalta.
Kirjoittajan johtopäätös on selkeä: ydinasepelotetta ei tule jakaa yhteiseen päätöksentekoon.
Ydinpelotteen uskottavuus perustuu siihen, että päätös ydinaseiden mahdollisesta käytöstä on yhden valtion johdon käsissä. Jos tämä päätös hajautettaisiin yhteiseen eurooppalaiseen päätöksentekojärjestelmään, pelotteen uskottavuus heikkenisi. Tällainen ratkaisu olisi enemmän symbolinen ele kuin todellinen turvallisuustakuu.
Sen sijaan kirjoittaja pitää realistisena ja merkityksellisenä vaihtoehtona laajennettua eli eteen työnnettyä pelotetta (dissuasion avancée), jonka Ranskan tasavallan presidentti esitteli Île Longuessa maaliskuussa 2026.
Tämän ajattelun mukaan Ranskan ydinasepelotteella on jo luonnostaan eurooppalainen ulottuvuus. Ranskan elintärkeitä turvallisuusetuja ei voida erottaa jyrkästi sen lähimpien eurooppalaisten naapurien turvallisuudesta. Laajennetun pelotteen tarkoituksena on tehdä tästä yhteydestä konkreettinen.
Eurooppalaiset kumppanit voisivat osallistua pelotteen vahvistamiseen esimerkiksi seuraavilla tavoilla:
- sijoittamalla Ranskan kaksikäyttöisiä (tavanomaisia ja ydintehtäviin soveltuvia) lentokoneita muiden Euroopan maiden alueille,
- järjestämällä yhteisiä ydinasetoimintaan liittyviä harjoituksia,
- luomalla pysyvän strategisen neuvottelujärjestelmän,
- lisäämällä tiedustelu-, ennakkovaroitus- ja tavanomaisten asevoimien yhteistyötä.
Ratkaiseva periaate kuitenkin säilyisi muuttumattomana: päätös ydinaseiden käytöstä kuuluisi yksin Ranskan presidentille.
Kirjoittajan mukaan järjestely toteutettaisiin valtioiden välisenä yhteistyönä eikä Euroopan unionin toimielinten kautta. Näin Euroopan yhteinen pelote vahvistuisi ilman, että ydinaseiden käyttöä koskevaa päätösvaltaa siirrettäisiin yhteiselle tasolle tai heikennettäisiin Ranskan kansallista suvereniteettia.
Kirjoittaja tiivistää ajatuksen seuraavasti: kyse olisi yhteisestä pelotejärjestelmästä, mutta ei yhteisestä sormesta laukaisimella.
Tämä on hänen mukaansa esimerkki sellaisesta joustavasta yhteistyöstä, jota koko raportti tavoittelee: kunnianhimoinen yhteinen päämäärä yhdistetään realistiseen käsitykseen siitä, mitkä päätökset on säilytettävä kansallisella tasolla.
Kirjoittaja korostaa myös, ettei tällaisen eurooppalaisen pelotteen tarkoituksena olisi korvata Yhdysvaltojen tarjoamaa ydinsuojaa. Se täydentäisi sitä. Hänen mukaansa juuri Ranska on ainoa Euroopan valtio, jolla on mahdollisuus tarjota tällainen lisä eurooppalaiseen turvallisuuteen.
9. Inhimillinen ja moraalinen perusta – yhteiskunnan koheesio ja sotilasinstituution erityisluonne
Puolustuskyvyn, puolustusbudjettien ja komentorakenteiden alla on vielä perustavampi tekijä: yhteiskunnan yhtenäisyys sekä asevoimien erityinen luonne. Kirjoittajan mukaan nämä ovat aineettomia tekijöitä, mutta ne ratkaisevat, miksi valtio ylläpitää armeijaa, miksi se on valmis käymään sotaa ja mitä se pitää puolustamisen arvoisena.
Ilman tätä perustaa mitään eurooppalaista puolustusjärjestelmää ei voida rakentaa, vaikka se usein jääkin puolustuskeskustelussa vähälle huomiolle.
Koheesiolla on kaksi tasoa
Kirjoittajan mukaan yhteiskunnallinen yhtenäisyys muodostuu kahdesta eri tasosta, joita ei pidä sekoittaa toisiinsa.
Ensimmäinen on kansallinen koheesio. Se tarkoittaa kansalaisten, valtion instituutioiden ja asevoimien välistä luottamusta, puolustustahtoa, yhteiskunnan kriisinsietokykyä sekä uskoa siihen, että voimankäyttö on oikeutettua silloin, kun valtio puolustaa itseään. Tämä on jokaisen valtion oma tehtävä, eikä sitä voida rakentaa Euroopan unionin tasolla.
Toinen on eurooppalainen koheesio. Se tarkoittaa Euroopan valtioiden välistä yhteisymmärrystä siitä, mitä niillä on yhteistä ja mitä ne ovat valmiita puolustamaan yhdessä. Tällä tasolla tarvitaan yhteisiä arvoja, yhteisesti määriteltyjä elintärkeitä etuja sekä käsitys siitä, kuinka pitkälle jäsenvaltioiden välinen solidaarisuus ulottuu.
Kirjoittaja korostaa, ettei eurooppalainen yhtenäisyys voi korvata heikkoa kansallista yhtenäisyyttä. Toisaalta vahvakaan kansallinen koheesio ei automaattisesti johda yhteiseen eurooppalaiseen puolustukseen.
Siksi kysymys "Mikä yhdistää Euroopan kansoja?" ei ole filosofinen sivupolku vaan koko yhteisen puolustuksen perusedellytys.
Kirjoittaja viittaa kirjailija Milan Kunderaan, jonka mukaan Eurooppa ei ole ensisijaisesti maantieteellinen käsite vaan yhteinen kulttuurinen ja arvopohjainen yhteisö. Vasta yhteinen käsitys siitä, miksi Eurooppaa puolustetaan, mahdollistaa yhteisten sotilaallisten voimavarojen rakentamisen.
Asevoimien erityinen asema
Kirjoittajan mukaan asevoimat eroavat kaikista muista julkisista instituutioista yhdellä ratkaisevalla tavalla.
Niillä yksin on yhteiskunnan laillinen oikeus käyttää tappavaa voimaa ja samalla velvollisuus asettaa omat jäsenensä alttiiksi kuolemalle.
Tämä ei ole pelkkä hallinnollinen erityispiirre, vaan sillä on syvällisiä seurauksia.
Se vaikuttaa johtamiseen, koska tappavan voiman käyttöä koskevaa vastuuketjua ei voida tehdä epäselväksi tai hajauttaa hallitsemattomasti.
Tästä syystä kirjoittaja katsoo, että strateginen päätöksenteko voidaan integroida eurooppalaisella tasolla, mutta itse asevoiman käyttö sekä erityisesti ydinasepelote on säilytettävä kansallisessa päätösvallassa.
Asevoimien erityisluonne näkyy myös niiden organisaatiossa. Ne perustuvat kurinalaisuuteen, hierarkiaan, uhrautumiseen ja velvollisuudentuntoon – eivät samoihin toimintaperiaatteisiin kuin siviilihallinto.
Samoin sotilaan sitoutuminen tehtäväänsä on kirjoittajan mukaan ainutlaatuista. Kyse ei ole tavallisesta työsuhteesta, sillä sotilas sitoutuu tehtäväänsä myös oman henkensä kustannuksella.
Kirjoittaja toteaa lisäksi, että perinteinen "armeija ja kansakunta" -ajattelu on monissa Euroopan maissa heikentynyt yhteiskunnallisten muutosten seurauksena.
Sen vuoksi asevoimien ja kansalaisten välinen yhteys on rakennettava uudelleen tietoisesti. Ei voida enää olettaa, että yhteys säilyisi itsestään.
Ihminen säilyy vastuunkantajana
Asevoimien erityisluonne asettaa kirjoittajan mukaan myös rajan sodankäynnin automatisoinnille.
Jos tappavan voiman käyttö siirretään algoritmien päätettäväksi, moraalinen ja oikeudellinen vastuu hämärtyy ihmisen ja koneen muodostamaan ketjuun.
Oikeutta päättää toisen ihmisen hengestä ei voida siirtää koneelle.
Tällaiset päätökset on aina tehtävä ihmisten toimesta sellaisessa komentoketjussa, jossa vastuu voidaan yksiselitteisesti osoittaa.
Tästä syystä strategisen päätöksenteon integraatio ei saa koskaan merkitä itse voimankäytön automatisointia.
Luvun johtopäätös
Kirjoittaja kutsuu tätä puolustuksen inhimilliseksi ulottuvuudeksi.
Eurooppa voi rakentaa yhtenäiset puolustusbudjetit, tehokkaan puolustusteollisuuden ja yhteisen sotilasopin, mutta jos se laiminlyö yhteiskunnallisen yhtenäisyyden ja asevoimien erityisluonteen, se rakentaa vain ruumiin ilman sielua.
Sellainen puolustus ei hänen mukaansa kykene luomaan uskottavaa pelotetta.
10. Teollisuus, hankinnat ja yhteinen "miksi"
Seuraava kysymys koskee puolustushankintoja: kuinka Eurooppa voi ylittää kapeat kansalliset edut, saavuttaa mittakaavaetuja ja vähentää riippuvuuttaan yhdysvaltalaisesta teknologiasta? Kirjoittajan mukaan tavallinen tapa tarkastella tätä kysymystä on puutteellinen.
Hänen mukaansa puolustusteollisuuden kansallisia etuja ei voida eikä pidä syrjäyttää. Ne on säilytettävä, koska – kuten edellisessä luvussa todettiin – teollinen yhdentyminen voi onnistua vasta sen jälkeen, kun eurooppalaiset ovat vastanneet kysymykseen siitä, mitä he ovat valmiita puolustamaan yhdessä.
Kirjoittajan mukaan yhteinen "miksi" on rakennettava ennen yhteistä "miten". Vasta kun yhteinen tarkoitus on olemassa, voidaan luoda yhteisiä puolustusteollisia ratkaisuja, saavuttaa mittakaavaetuja, rakentaa yhteiset puolustusmarkkinat ja toteuttaa niin sanottu "28. järjestelmä" (28th regime), josta raportin manifestissa puhutaan. Kansallisvaltiot ovat valmiimpia yhdistämään voimavarojaan, kun ne tietävät, minkä yhteisen tavoitteen puolesta ne luopuvat osasta päätösvaltaansa.
Jos järjestys käännetään päinvastaiseksi ja pyritään ensin yhdistämään teollisuus ilman yhteistä poliittista perustaa, jokainen hanke törmää epäilyihin siitä, että kansallisia turvallisuusetuja ollaan vaarantamassa.
Kaksi toisiaan täydentävää suorituskykyä
Ukrainan sodan perusteella kirjoittaja katsoo, että Euroopan puolustusteollisuuden on tuotettava kahta erilaista mutta toisiaan täydentävää suorituskykyä.
Ensimmäinen on niin sanottu "päätöksentekoa ratkaiseva aseistus" (decision arms): teknologisesti kehittyneet järjestelmät, joiden vaikutus on ratkaiseva sodan kannalta tärkeissä hetkissä.
Toinen on "kulutussodankäynnin aseistus" (attrition arms): suuret määrät älykkäitä mutta edullisia asejärjestelmiä, joita voidaan valmistaa nopeasti ja korvata helposti taistelutappioiden jälkeen.
Halvemmat järjestelmät sitovat vihollisen voimia, kyllästävät taistelukentän ja ovat nopeasti korvattavissa, kun taas huipputeknologiset järjestelmät tuottavat ratkaisevan vaikutuksen oikealla hetkellä.
Eurooppa tarvitsee kirjoittajan mukaan molempia. Jo suunnitteluvaiheessa on asetettava tavoite myös järjestelmien kustannuksille, ei pelkästään niiden suorituskyvylle.
Perinteinen teollisuus ja uudet puolustusteknologiayritykset
Kirjoittaja korostaa myös, että puolustusteollisuuden on yhdistettävä kaksi erilaista toimintamallia.
Toisaalta tarvitaan perinteisiä suuria puolustusteollisuusyrityksiä, joilla on kokemusta monimutkaisten järjestelmien integroinnista, sertifioinnista, tuotannon mittakaavasta ja kansallisen turvallisuuden vaatimuksista.
Toisaalta tarvitaan uusia puolustusteknologiaan keskittyviä yrityksiä, joiden vahvuuksia ovat nopea kehitystyö, ohjelmistot ja jatkuva innovointi.
Kirjoittajan mukaan ratkaisu ei ole suosia vain jompaakumpaa ryhmää. Sen sijaan niiden yhteistyö on järjestettävä tietoisesti.
Tämä edellyttää:
- avoimia ja yhteensopivia järjestelmäarkkitehtuureja suljettujen valmistajakohtaisten ratkaisujen sijaan,
- datan käsittelemistä yhteisenä eurooppalaisena strategisena voimavarana,
- eurooppalaista pääomaa, joka rahoittaa paitsi tutkimusta myös uusien yritysten tuotannon laajentamista.
Euroopan hajanaisuutta ei ratkaista nimeämällä yksi "kansallinen mestari", vaan rakentamalla tarkoituksellisesti yhteentoimiva puolustusteollinen ekosysteemi.
Teknologinen riippuvuus
Myös teknologisen riippuvuuden vähentämisessä pätee sama johdonmukaisuuden periaate.
Kirjoittajan mukaan tavoitteena ei ole täydellinen omavaraisuus kaikilla aloilla. Sen sijaan Euroopan on tietoisesti päätettävä, missä riippuvuus on hyväksyttävää ja missä ei.
Erityisesti digitaalinen infrastruktuuri ja ohjelmistot muodostavat alueen, jolla ulkopuolinen riippuvuus on kaikkein vaarallisinta. Juuri sinne Euroopan on suunnattava pitkäjänteiset investoinnit sekä infrastruktuuriin että osaavan henkilöstön kouluttamiseen.
Kirjoittajan mukaan digitaalinen suvereniteetti on puolustuksen kannalta kriittisin alue, jolla Euroopan on tulevaisuudessa kyettävä seisomaan omilla jaloillaan.
11. Nato – painopisteen tasapainottaminen
Raportin mukaan Euroopan puolustuksen vahvistaminen ei tarkoita irtautumista Natosta eikä sen korvaamista uudella järjestelmällä. Kirjoittajan lähtökohta on päinvastainen: Nato säilyy Euroopan turvallisuuden perustana, mutta sen sisäisen vastuunjaon on muututtava.
Nykyinen tilanne perustuu siihen, että Euroopan turvallisuus on pitkälti riippuvainen Yhdysvaltojen sotilaallisista voimavaroista, strategisesta johtamisesta, tiedustelusta, logistiikasta ja ydinpelotteesta. Tämä riippuvuus on ollut toimiva ratkaisu vuosikymmeniä, mutta siihen ei voida enää automaattisesti luottaa muuttuneessa kansainvälisessä ympäristössä.
Kirjoittajan mukaan Euroopan tavoitteena ei saa olla strateginen eriytyminen Yhdysvalloista, vaan tasapainoisempi kumppanuus, jossa eurooppalaiset valtiot kantavat nykyistä huomattavasti suuremman vastuun omasta turvallisuudestaan.
Vahvempi Eurooppa vahvistaa myös Natoa
Raportissa korostetaan, että eurooppalaisen puolustuskyvyn kehittäminen ei heikennä Natoa, vaan vahvistaa sitä.
Liittokunta on uskottavampi silloin, kun sen eurooppalaiset jäsenet kykenevät:
- puolustamaan omaa aluettaan tehokkaammin,
- tuottamaan enemmän sotilaallisia suorituskykyjä,
- ylläpitämään omia teollisia tuotantoketjujaan,
- toimimaan tarvittaessa myös tilanteissa, joissa Yhdysvallat on sitoutunut muihin kriiseihin.
Näin Eurooppa ei olisi enää pelkästään turvallisuuden vastaanottaja vaan myös sen aktiivinen tuottaja.
Työnjako muuttuu
Kirjoittajan mukaan tulevaisuuden työnjako voisi perustua siihen, että Eurooppa ottaa suuremman vastuun tavanomaisesta puolustuksesta, logistiikasta, puolustusteollisuudesta ja alueellisesta turvallisuudesta, kun taas Yhdysvallat säilyttää keskeisen roolinsa erityisesti ydinpelotteessa, maailmanlaajuisissa sotilaallisissa suorituskyvyissä ja strategisessa tasapainossa.
Tällainen työnjako vähentäisi Euroopan haavoittuvuutta kuitenkaan rikkomatta transatlanttista turvallisuusyhteisöä.
Strateginen autonomia ei tarkoita yksin toimimista
Raportissa korostetaan, että käsitettä strateginen autonomia on usein tulkittu väärin.
Kirjoittajan mukaan sillä ei tarkoiteta Euroopan eristäytymistä tai riippumattomuutta kaikista liittolaisista. Sen todellinen merkitys on, että Euroopalla on kyky toimia myös silloin, kun liittolaiset eivät syystä tai toisesta voi tai halua osallistua.
Autonomia tarkoittaa siis toimintakykyä, ei yksinäisyyttä.
Johtopäätös
Kirjoittajan mukaan Euroopan ja Naton välinen suhde ei ole nollasummapeli. Mitä vahvempi ja yhtenäisempi Eurooppa on, sitä uskottavampi myös Nato on.
Tulevaisuuden tavoitteena ei ole rakentaa vaihtoehtoa Natolle, vaan eurooppalainen pilari, joka tekee koko liittokunnasta vakaamman, tasapainoisemman ja paremmin muuttuvan turvallisuusympäristön vaatimuksiin vastaavan.
12. Johtopäätökset – johdonmukaisuuden välttämättömyys
Raportti päättyy samaan ajatukseen, josta se alkoi: Euroopan puolustuksen ratkaisevin ongelma ei ole ensisijaisesti rahoituksen määrä vaan johdonmukaisuus.
Kirjoittajan mukaan Euroopalla on käytettävissään riittävästi taloudellisia voimavaroja, teknologista osaamista, teollista kapasiteettia ja koulutettua henkilöstöä rakentaakseen uskottavan puolustuksen. Se, mikä puuttuu, on kyky yhdistää nämä voimavarat yhteiseksi strategiseksi kokonaisuudeksi.
Jos tutkimus ja kehitys, asehankinnat, puolustusteollisuus, digitaalinen infrastruktuuri, henkilöstö, koulutus, sotilasoppi ja poliittinen päätöksenteko kehittyvät toisistaan erillään, Eurooppa käyttää enemmän rahaa mutta ei saavuta vastaavasti suurempaa turvallisuutta.
Kirjoittajan mukaan juuri tästä syystä puolustuksen onnistumista ei tule arvioida ensisijaisesti puolustusmenojen tai uusien asejärjestelmien määrän perusteella. Ratkaisevaa on, muodostavatko kaikki puolustusjärjestelmän osat yhtenäisen ja toisiaan vahvistavan kokonaisuuden.
Raportissa korostetaan myös, ettei tulevaisuutta voida ennustaa varmasti. Vuoden 2050 turvallisuusympäristö poikkeaa väistämättä nykyisestä tavalla, jota emme vielä tunne.
Siksi Euroopan ei tule rakentaa puolustustaan yhtä tiettyä uhkaa vastaan, vaan kehittää järjestelmä, joka kykenee sopeutumaan odottamattomiin muutoksiin.
Kirjoittajan mukaan puolustus on pitkän aikavälin hanke. Sen rakentaminen vaatii jatkuvuutta, poliittista sitoutumista ja kykyä tehdä päätöksiä, joiden hyödyt näkyvät vasta vuosikymmenten kuluttua.
Raportin keskeinen viesti voidaan tiivistää seuraavasti:
- Euroopan tulee vahvistaa digitaalista suvereniteettiaan.
- Sen tulee vähentää puolustuksen hajanaisuutta ja lisätä yhteensopivuutta.
- Sen tulee rakentaa yhteinen strateginen tahto samalla, kun kansalliset asevoimat säilyvät.
- Sen tulee kehittää puolustusteollisuuttaan pitkäjänteisesti ja vahvistaa omaa tuotantokykyään.
- Sen tulee säilyttää vahva transatlanttinen yhteistyö, mutta kantaa nykyistä suurempi vastuu omasta turvallisuudestaan.
- Sen tulee rakentaa puolustusjärjestelmä, joka kestää yllätyksiä ja mukautuu nopeasti muuttuvaan toimintaympäristöön.
Kirjoittaja päättää raportin toteamalla, että vuoteen 2050 mennessä menestyvä Eurooppa ei ole se, joka käyttää puolustukseen eniten rahaa, vaan se, joka kykenee parhaiten yhdistämään tahtonsa, osaamisensa, teknologiansa, teollisuutensa ja asevoimansa yhdeksi johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi.
Tämä on raportin mukaan Euroopan puolustuksen todellinen haaste – ja samalla sen tärkein mahdollisuus.
*************
