ITSESTÄ ITSELLE

Eräs alan ammattilainen haluaisi koutsata minua "julkaisutoiminnassani". Tarjosi ammattiapua. Yhteistyötäkin. Viisas mies. Kiitos! Samalla kysyi eemailissaan mikä on elämäni credo. Näin hetki sitten vastasin.

Huomenta!

Lähtökohta:
Biologisella organismilla on aina pyrkimys tasapainotilaan.
Mikä on tiedostavan eläimen, ihmisen, elämänkaaren tarkoitus? Se on tietenkin täsmälleen sama kuin tiedostamattomallakin; lisääntyminen, periaatteessa mahdollisimman tehokkaasti. Ei muuta.
Sitten jo täsmentyy; suvun jatkaminen, omien geenien ylivoimaisuuden todistaminen "kukkotappeluiden ja sarvipolkan" kautta. Ne tiedostavalla eläimellä tänään useinmiten ovat, lajikohtaisen evoluution myötä, ulkokohtaisia, "perinteisestä mieskunnosta" yhä enemmän pois siirtyneitä, kuten asema, mikrovalta, dominantti älyvalta, omaisuus, jopa kulttuurin monet kerät.

Minä.
Kun kysyt elinkaareni credoa, on se laskevassa vaiheessaan ja siten selvästi erotettavissa ja tunnistettavissa. Siis itse tunnistan.

Tässä vaiheessa minulla ei ole paineita suvunjatkamisen suhteen, eikä jälkeläisten selviytymisenkään suhteen. Nuorinkin tuli täysi-ikäiseksi elokuussa. Toki katseella seuraan ja tarvittaessa enemmänkin. Ei myöskään omaisuuden suhteen ole paineita ( ei enää ole ), eikä maailmantuskankaan suhteen hartioillani, jota miehuuteni aikoina oli, kunnes huomasin, että senkin kantaminen oli energiani ¹hukkaa. Eli fokus itseni taholta menee itseeni, nyt ja jatkossa.

Pyrin edes jotenkin säilyttämään tiedostetusti fyysisen toimintakuntoni mahdollisimman pitkään. Samoin pyrin säilyttämään henkisen toimintakuntoni mahdollisimman pitkään, mahdollisimman hyvänä.

Se, että olen toistaiseksi suhteellisen hyvävoimainen molemmilla osa-alueilla, aiheuttaa ylimääräistä, ulospäinsuuntautuvaa painetta "rollaattorin työntämisen" lisäksi vielä hetken. Se on minun postiivinen henkinen ja fyysinen energiataseeni ylimäärä, vielä hetken, toivottavasti. Se myös voi mennä hetkessä.

Olenkin rationaalisen ajattelun kautta pyrkinyt kanavoimaan sen ( ylimäärän ) oman elämäni tasapainotilaan pyrkimiseksi, synteesiksi itsestäni itselleni, ennen lopullista poismenoani. Joku voi sitä sanoa myös onnellisuudeksi, joku typeryydeksi, tai itsekkyydeksi. Itse sanon arjen onnellisuudeksi. Siinä on ylä- ja alamäkiä, jossa alamäet pitää, kerta toisensa jälkeen, tiedostamalla ymmärtää kuuluvaksi omaan onnellisuuteeni. Itse koen olevani onnellinen. Se on kiva juttu aidosti. Toki muidenkin onnellisuuden näkeminen ympärilläni lisää oudolla tavalla hyvinvointiani.

Mennään sitten niihin ylimääräisiin sielunvoimiini, paineisiini, jotka vääjäämättä ehtyvät.

Ensinnäkin minulla on, vielä, monialainen kiinnostus vähän kaikkeen, lukemisen ja opiskelun kautta. Saan tyydytystä, kun luulen ymmärtäväni jotain. Vaikka en ymmärtäisikään muiden mielestä. Oman ymmärtämisen hyväksyminen on tärkeää. Oivalluksena aidosti. Ymmärtämistäni en sekoita totuuksiin. Älä luulekaan! Totuudet ovat kerubeja jumaliensa laitumilla. Ei niitä saa kiinni.

Sitten julkaisutoimintaani. Jos pyrkisin sillä johonkin, toimisin toisin. "Sivistyneemmin", mitä sitten sekin tarkoittaa. Pyytäisin apuakin. Sinultakin. Tekisin yhteistyötä. Jne.​ Vaan ei. Puran niillä vain omia paineitani. Kirjoitan vain ja ainoastaan itselleni ja itseni vuoksi. Itselleni voin ilmaista itseäni juuri niin rujosti kuin haluan. Se on kivaa ja saan tyydytystä. Joku sitä saa maratonilta, tai koiran kasvatuksesta, jälkeläisten kasvatuksen jälkeen.​

Mikäli julkaisutoimintani aiheuttaa muissa reaktioita, niin ookoo. Niitäkin on joskus oikein mukavaa seurata, mitä itse itselleni kirjoittaminen aiheuttaa muissa, kun omien paineideni purkaminen paineistaa muita. Usein tulee jopa primitiivireaktioita. Se on ihan parasta. Bonusta.

Käräjöinti on eläkeläiselle kallista ja mahdotonta. Juuri ennen sitä kai minulla menee joku raja. Olisi hölmöä, jos kirjoittamalla itselleni joutuisin käräjille. Tuskin kukaan tuomari sitä käsittäisi, että itselleni kirjoitin. Joskus sofistikoidusti kokeilen sanavapaudenkin rajoja. Se on painotuksiltaan hieman eri asia ja eri "instansseilla" on omia rajojaan. Tuntuu siltä, että sananvapaus on jollain kohtaa kaventumassa siitä, mitä se parhaimmillaan on ollut.

Se meitsin credosta se.

ABä"

JOSEPH STIGLITZ

 Muutama minuutti sitten sain luettua Joseph Sieglitzin suomennetun kirjan "Globalisaation sivutuotteet", 2000-luvun alkupuolelta ja jatkan harmaan aamun lennossa uusimman pään tuotannostaan "The Euro: And its Threat to the Future of Europe", vuodelta 2016.

Joseph Stiglitz on ristiriitainen henkilö amerikkalaisten taloustieteilijöiden joukossa. Hän muun muassa on toiminut Maailmanpankin ekonomistina, mutta jo ennen postiaan arvostellut Maailmanpankin toimintaa. Olen ihmetellyt pitkään, miten tämä jihadistineokeynesiläinen ( oma tulkintani ) on voitu, edes jotenkin hyväksyä taloudellisen vallan linnakkeissa. Nyt asiaan enemmän, silti pintapuolisesti tutustuttuani, uskon, että häntä ajatuksineen on pidetty paineentasaajana ja varoventtiilinä vallan linnakkeissa, globalismin itseriittoisessa tilanteessa.

Tässä, jo nyt pitkässä postauksessa, on mahdotonta mennä yksityiskohtiin, siksi jotain keskeisiä Stieglitzin ajatuksia, niin kuin minä niistä jotain ymmärrän. Olen lukenut ja kuunnellut monia tulkintoja, mutta monista niistä en ole ymmärtänyt yhtään mitään.

Lähtökohtana voisi olla Stiglitzin moneen kertaan väännelty ajatus siitä, että globalisaatiotilanteessa länsimaiden ihmisten (taloudellinen)eriarvoisuus ei ole syntynyt ikään kuin sattumalta, vaan kyseessä on tunnettujen mekanismien aiheuttama ilmiö ja siten tietoinen valinta. Ylipäätään hän pitää maailman ihmisten suurta ja kasvavaa eriarvoisuutta kaikkien uhkien äitinä ihmiskunnalle. Tämä voisi olla keskeinen lähtökohta ajattelulleen ja tutkimukselleen. Tai sitten ei.

Uudemmassa tuotannossaan ja opetusmateriaaleissaan hän käsittelee laajalti tekoälyn vaikutusta taloudessa. Stiglitz väittää tekoälyn nykykehityksen lisäävän monin tavoin ihmisten eriarvoisuutta. Jo aiemmin hän puhui robotisaation ongelmista, sen orastavassa historiassa, tässä samassa asiayhteydessä. Nämä ovatkin juuri nyt aktualisoitumassa länsimaailmassa ja Aasiassa monin tavoin.

Erityisesti Euroopassa keskustelussa olleita kansalaispalkkamalleja hän pitää itse asiassa "järjestelmän" edunvalvontana, tilkkeenä ja pitää niitä typerinä. Hän sanookin, että talouksien järjestelmävirheiden vuoksi ainoastaan mittavat ja rakenteelliset tulonsiirtojärjestelmät ovat ainoa toimiva ratkaisu.

Eurooppaan päästyämme pysytään Euroopassa. Eurojärjestelmän Stiglitz sanoo olevan järjestelmään kuuluvia maita vammauttava. Kun rahapolitiikan säätelyn mekanismit on yksittäisiltä jäsenvaltioilta viety, jäljelle ei jää juurikaan mitään keinoja. Monissa yhteyksissä kautta vuosikymmenen Stiglitz, tähän liittyen ja muutenkin, on pitänyt julkisenvallan leikkauspolitiikkaa rahapolitiikan jatkeena lähes tuhoisana. Tähän hän palaa monissa asiayhteyksissä aina uudelleen. Hän jopa listaa asiaa esimerkein maailmalta julkiseen talouteen tehdyistä mittavista leikkauksista ja mihin ne ovat johtaneet. Usein miten lamaan. On muuten joskus ottanut jopa kantaa Suomen leikkauspolitiikkaan vuonna 2015, joka Suomessa vaiettiin kuoliaaksi, näin: "Taloustieteen nobelisti Joseph Stiglitz arvostelee Suomen leikkauksia ja työmarkkinauudistuksia. Stiglitz moittii Helsingin Sanomille, että Suomen hallituksen talouspolitiikka on epäonnistunutta.

- Sisäiset devalvaatiot eivät ole toimineet lähes koskaan, hän sanoo viitaten hallituksen suunnitelmiin leikata palkkoja viennin edistämiseksi.

Nobelisti ihmettelee ajatusta, että leikkaukset ovat välttämättömiä, koska lastenlapsille ei haluta jättää velkataakkaa. Hänen mukaansa Suomi päinvastoin ryöstää lapsiltaan, kun se ei tee järkeviä investointeja lainarahalla."

Että näinkin. Nythän tappisilmäiset puhuvat siitä, että ei ole vaihtoehtoja. Tässä pidän tappisilmäisinä, asiayhteydestä riippumatta niitä, jotka kieltävät tässäkin asiassa vaihtoehtojen mahdollisuuden kategorisesti. Tuolloin muuten lainaraha oli kalliimpaa kuin nykyisin.

Lopuksi, tietysti vähän juttuni ulkopuolelta, on mainittava, että Stiglitz on ollut kehittämässä työttömyyteen liittyvää, selittävää mallia, joka tunnetaan nimellä Shapiro-Stiglitz-malli. Tätä ei ole syytä jättää pois puhuttaessa Stiglitzistä, vaikka minua ei juurikaan värisytä.

Joseph Stiglitz sai taloustieteen Nobelin palkinnon vuonna 2001 kolmen muun tutkijan kanssa tutkimuksistaan, jotka kohdistuivat, suomeksi sanottuna hömpän ja huhujen vaikutukseen taloudessa. Häntä pidetään naurettavalla taloustieteilijöiden ranking-listalla neljänneksi vaikutusvaltaisimpana alallaan maailmassa.

1Arhi Kuittinen