sunnuntai 17. tammikuuta 2016

PELKO

Pelko siitä, että en herää ajoissa ja myöhästyn, herätti minut ennen alaiseni Samsungin kilautusta. Hitto, heräsinkö tänäänkin pelkoon?

250.000 vuotta sitten pelättiin vain rajuilmaa. Ei edes vihollista, ei nälkää. Tänään pelko on tärkein tekojemme motiivi. Usein se määritellään tunteeksi, jonka ulkoinen uhka aiheuttaa. Siitä seuraa myös toimintaa. Työtä.


Pelkäämme itsenäisyytemme puolesta, sotaa, nälänhätää ilmastonmuutosta, työttömyyttä, väkivaltaa, yksinäisyyttä, rakkaudettomuutta, lapsiemme tulevaisuutta, vanhentunutta maitoa, itseämme, ylipäätään kaikkea. Pelot ovat arkipäiväistyneet.

Pelko pyörittää kaikkea. Sotateollisuutta, lääketeollisuutta, oikeastaan kaikkea taloudellista toimintaa. Pelko saa aikaan sotia, pelko uhkien toteutumisesta. Evoluution myötä rajuilman pelko on laajentunut kaikkeen.


Pelkoon liittyy uhka ja ehto. Mikäli emme toimi lajirationaalisesti meille ei voi käydä hyvin yhteisönä, eikä yksilöinä. Mikäli emme osaa toimia pelon formaatissa, mikään ei voi meitä pelastaa.

Uskonnot olivat historiamme ensimmäinen pelon ilmentymä. Uhrattiin. Uhrattiin pelon voittamiseksi. Tänäänkin uskonnoissa uhataan pelolla. Jos et toimi koodin mukaan, olet menetetty ja kärsimys on osasi. Ikuinen kärsimys suurin uhka.

Luonnonlain mukaan populaation kasvu on suoraan verrannollinen yhteisön toiminnan monimutkaistumiseen ja se puolestaan korreloi suoraan pelon määrän kasvuun.


Aikamme yhteiskunnat toimivat pelkojen ajamina. Yksilöiden valinnat ovat pohjimmiltaan lähes aina vastausten hakemista pelkoja aiheuttaviin uhkiin. Jopa maitokaupassa. Yksittäisten ihmisten pelot myös kanavoituvat ja kanavoidaan kollektiiviseksi peloksi. Näin tapahtuu mm. rakennettaessa yltiöisänmaallisia liikkeitä, sekä fundamentaalisia uskonnollisia liikkeitä.

Yksilö voi pyrkiä eroon tilanteen mukaisesta pelosta, ei kollektiivisesta, sillä yksilö on aina osa omaa ekosysteemiään, jonka vanki hän aina on.  Jopa siinä määrin, että organismin pyrkiessä tasapainoon pelon määräävyyttä ei edes tunnisteta.

Emansipaation sanoma, universaalin rakkauden sanoma, uskontojen lupaukset ja minuuden henkisen kasvun kuviteltu riittävä mitoittaminen perustuvat pelon olemassa ololle. Juuri siksi myös sota huumeita vastaan alkaa olla hävitty. Näin siksi, että ne antavat hetkellisen vapautuksen yksilötasolla todellisuudesta. Peloista. Heittävät villille pakolaukalle todellisuudesta.

Pelko on aliarvostettu tunne. Ihmiskunnan historian narratiivissa se on vähän tutkittu, huolimatta ryöstöstään kasvaneesta tietoisuudestamme. Pelon tunnistaminen lisää elämän laatua, huolimatta siitä, että pelko kuljettaa ja me olemme vain matkustajia.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

TAHARRUSH GAMAE

Käydessäni ennen Joulua kirjastossa jouduin piiritetyksi ( gamae ). Kolme samanlaisiin toppatakkeihin pukeutunutta päivettynyttä miestä ympäröi ja ahdistelivat ( taharrush ) kysymyksiä herättävillä kysymyksillään.


Miekkoset olivat katupartioimassa. Tutustumassa uuteen toimintaympäristöön. 40-sarjan Volvo piteli itseään lämpinä sivukadulla.

"Missä täällä kunta tarjoaa ruokaa pakolaisille", oli ensimmäinen kysymys.
"Haluaisimme nähdä pakolaisille tarkoitetut asunnot", oli toinen. BOING!! AUTS!! 😈😈😈 En mennyt sanattomaksi.

Mäen päällä, selän takana, isossa tiilitalossa loisti suuri vaakuna. Vaakunnassa aura. Opastin sinne. Jos vaikka kyläpäälikkö olisi ollut paikalla. Ja antanut audienssin.

Muutama päivä myöhemmin yhytin samat pojat raittilla. Lämpimät Sorrellit jaloissa seisoivat kulmilla. Tupakan savu pakkasessa teki pilven, joka leijaili kylän uuden pankkiautomaatin suuntaan.


Mitä tästä ajattelen?  En mitään. Tai, ajattelin pienesti. Saakohan Burger Heaven kilpailijan kylälle? Karitsakebabia.

lauantai 9. tammikuuta 2016

KÄRSÄ

Punaiset mustat kysymykset 
hoitamattomat haudat
niiden kukattomat vastaukset
ne jotka kuolivat itse
       pilkkanauruun täällä
missä vielä asukkaat niitä tekevät 

       petäjät tuoksuvat ylösnousemuksen

Vastaukset nostavat palkkansa
repivät hautansa
autioitavat maan

synnyttävät meren
tappavat kysymykset

Minä lupaan
       vain taistelussani katoan
kysymykset täyttyvät
Pilvet vievät ylimielisyyden
valaisevat haudat paadet
Kunnia syntynyt
kunnia kuollut

Kiveen hakattu

tiistai 5. tammikuuta 2016

ELÄMÄ TASKUUN

Kykenevyyteeni asti, olen tänään aloittanut projektin elämäni ahtamiseksi 50 grammaa painavalle ssd-kiintolevylle. Kahden teran muistikapasiteetti kohdallani riittää. Miksi tungen olemassaoloni kuvajaisen taskuuni, sitä en tarkoin tiedä.

Mitä se on? Tuhansien diakuvien muuttamista digitaaliseen muotoon, satojen cd- ja dvd-levyjen tiedostojen siirtämistä, pilvipalveluideni kopioimista ja lopuksi hetken siirtämistä lähes on-line. Tätä se on.

Suurimman työn teen limboamalla kyynelsilmin muistojeni alta. Itsekriittisyys voi näkyä vain henkilökohtaisen "big datan" jäsentämisessä. Mitään en saa poistaa.

Tätä kirjoittaessani olen väläyttänyt älyyni syyn tunkea digitaalinen historiani taskuun; ken suvustani taskuni kääntää, hän naurut saa.

                   
                    #junttileijulauta

Metafora. Kuva liittyy yhtä paljon tekstiin kuin yö päivään. Siis paljon.

maanantai 4. tammikuuta 2016

VANHAA VALOA

Onko kaukana, jos on 8,7 valovuoden päässä, silmistäni?

Hölmön muodikkaasti "antiikista" pitävänä löytyi etelän suunnalta, juuri horisontin yläpuolelta, vanhaa valoa. Sirius, taivaanpallon tuikkiva tähti. Kirkkain tähtemme, 27 Auringon kirkkautta ja se on tähdistä kolmanneksi lähimpänä planeettaamme. Lähempänä vain Aurinko ja Rigil Kentaurus.


Minulle merkityksellinen tähtikuvio on Orion ja sen taivaanpallon suurin tähti, Betelgeuse, Orionin vasemman yläkulman punainen tähti.  Iltapiipullisen Siriuksen vanha valo löytyy leveysasteellamme Orionin alareunan vasemmalta puolelta. Yli 74 leveysasteen pohjoispuolella Sirius, tai oikeammin sen vanha valo, ei kerro mitään. Ei näy. Toisin kuin kertoi muinaisille egyptiläisille Niilin tulvien alkamisesta.

Sirius kuuluu Ison Koiran tähdistöön. Se on vaikeasti hahmotettava tähtikuvio, jota valosaaste syö. Uusi valo.


Juuri tästä on antiikissani kyse. Hahmottamisesta. Iltapiipulla näkemäni valo oli 8,7 valovuotta vanhaa. Ja jatkaa matkaansa jossain pimeän puolen takana.

Aurinkokunta sijaitsee noin 25 000–28 000 valovuoden päässä kotigalaksimme Linnunradan keskustasta. Se kiertää Linnunradan keskustaa 220 kilometrin sekuntivauhdilla, ja yksi galaktinen kierros kestää 226 miljoonaa vuotta.

Siis lähellä on silmiäni Sirius. 8,7 valovuotta ei ole kaukana, eikä valo ole edes antiikkia. Eteläisellä pallonpuoliskolla näkyy keskitalven pakkasyönä muutakin valoa. Huutokauppakeisarit sanoisivat, että ihan antiikkia.

P.S.
Sen verran olen tähtitaivasta tuijottanut ja saanut vanhan valon hoitoa, että väitän Linnunradankin vain kiertävän, kiertävän muutakin kuin ajatuksiani.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

LAURA JA JUUTALAISET

Tänään sen toi mieleeni tämän vuotisen Finlandia-palkinnon saaja Laura Lindstedt; näen flashbackeja israelilaisesta sarjafilmistä.

En tunne Laura Lindstedt'iä, enkä ole lukenut Oneiroa. Tämän nimen hän oli antanut tekstilleen. Olen lukenut julkitiedot Laura Lindstedt'stä. On kerran muuttanut lapsuuden perheensä kanssa Kuopioon ja avioitunut yliopisto-opettajansa kanssa, jonka kanssa on myös ennen avioliittoaan viettänyt kosteita iltoja. Googlesta löytyvissä kuvissa hänellä on lyhyet, mahdollisesti vaalennetut hiukset. Kuvat eivät kerro hoikista nilkoista, jollaiset hänellä kuvittelen olevan. Miehenä olisin voinut tutustua häneen.


Laura Lindstedt sanoo aamun Hesarissa odottavansa, pohjoismaisen yhteiskunnan jakaantuessa, poliittista murhaa. Tästä minä en tiedä mitään. Paitsi, että niitä on tehty.

Ajattelen usein israelilaista sarjafilmiä siivuttaessani juustoa. Olen sen hyväksynyt. Nyt ajatuksen sai aikaan Laura Lindstedt. Tämä hämmentää minua. Onko goudan siivuttamisella, Laura Lindstedt'llä ja israelilaisella tv-sarjalla jokin yhteinen tekijä jota minä en tiedä?

En katsonut israelilaisesta sarjafilmistä kaikkia jaksoja, sillä lähetysaika oli myöhäinen ja olen silloin nukkumassa. Vähäiselläkin seuraamisella ymmärsin, että kyse oli sotavangista, joka siirtyi vihollisen puolelle ja muuttui viholliseksi. Vihollisena hän sai vihollisen naisen ja sen seurauksena viholliselle lapsen. Minulle tässä ei ole hämmästeltävää. Viimeisissä jaksoissa hän palasi. Oliko sarjan ohjanneella ja kirjoittaneella Gideon Raff'illa viisaus sanottavana "Sodan vangeissa", on Israelin tiedotusviranomaisten asia.


Juustoa höylätessäni näen lisäksi filmistä maastoauton ajavan israelilaisen puun alle ja siitä nousee kaksi hiljaista miestä. Auto oli harmaa Toyota Landcruiser. Nuorempana olisin sellaisen halunnut, mutta taloudellisesti avioliittoni epäonnistuivat. Ajoin sittemmin VW Amarokilla. Nykyisin ajan pienellä ja vähäpäästöisellä misumagneetilla. Tätä ei ole ymmärrettävä Laura Lindstedt'in syyksi.

En tiedä mitä juutalaisten tekemällä tv-sarjalla on tekemistä päässäni Finlandia-palkinnon saaja Laura Lindstedt'in kanssa. Olen luvannut itselleni, etten ajattele asiaa. Asia ei ole Landcruiser.