KANSALLINEN ETU

Viime päivinä olen miettinyt kansallista etua. Onko se tiukasti sidottuna vain omaan maahan optimaalisin vaihtoehto? Vai onko paras kansallinen etu ajatusjanan toisessa päässä? Onko se poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen vaihtoehto, jossa maa on vahvasti kytkettynä ulkoisiin sidosryhmiin? Nähdäänkö sellainen tilanne tänään parhaana kansallisena etuna? Voiko kansallisesti olla jotain hyvää elämää siltä väliltä?

Vähäisin ongelma lienee kansallisen edun määrittely, mutta sen tekeminen on välttämätöntä. Kansallinen etu on oikeastaan yksinkertainen asia. Se on joukko superlatiiveja. Turvallisuus - turvallisin, hyvinvoiva - hyvinvoivin, onnellinen - onnellisin, koulutettu - koulutetuin, energiatehokas - energiatehokkain, energiaomavarainen - energiaomavaraisin, puhdas - puhtain, monimuotoinen - monimuotoisin. Näiden, lähes itsestäänselvyyksien jälkeen tulemme määrittelyn reuna-alueille, jossa poliittiset intohimot, väärinymmärrykset, ideologiat ja tarkoitushakuiset määritelmät vaikuttavat. Kysymys kuuluukin missä Suomi parhaillaan menee kansallisen etumme merellä? Onko kansallinen etumme jatkuvassa muutoksen tilassa rakennuspalikoidensa osalta ja vaikuttavatko niin sisäiset kuin ulkoisetkin poliittiset voimat kansallisen etumme arviointiin?

Suomessa on erityisesti vuoden 1991 Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tapahtunut valtaisa muutos kansallisen edun poliittisessa rakenteessa ja määrittelyssä. Keskeisin kansallisen etumme painoarvo oli lähes betonoitu suuren naapurimme olemassaoloon ja naapuruuteen. Kansallinen etumme oli sidottu näennäiseen liittoutumattomuuteen myös sotilaallisesti. Se ilmeni niin sanottuna aktiivisena turvallisuuspolitiikkana, joka koostui ulkopolitiikasta ja sotilaallisesta liittoutumattomuudesta, sekä sotilaallisesta valmiudesta. 1980-luvulta alkaen sotilaallista liittoutumattomuutta korostettiin, mutta muun muassa asehankintoja lähdettiin tekemään niin idästä kuin lännestäkin. Tosin jo 1960-hankimme tusinan verran brittiläisiä Gnat-hävittäjiä maahamme. Pitkällisten neuvotteluiden jälkeen neuvostoliittolaisten kanssa, hankittu määrä jäi sotilaallisesti merkityksettömäksi, mutta symbolisesti hankinta korosti itsenäistä päätäntävaltaamme, niin itään kuin länteen. Tuolloin ja vielä vuosikymmeniä eteenpäin puolustusvoimiemme kalusto laadullisesti ja lukumääräisesti oli kuitenkin lähes kokonaan neuvostohankintoja. Sen verran vielä Gnat-hävittäjistä, että olen keskustellut edesmenneen suomalaisen kenraalin kanssa, joka kertoi Gnat-hankinnan luoneen "synenergiaa" suomalaisten ja neuvostoliittolaisten välille. Suomalaiset pääsivät tutustumaan länsitekniikkaan ja jopa puhkaisivat Gnat-hävittäjällä äänivallin, mutta niin pääsivät myös neuvostoliittolaiset tutustumaan länsitekniikkaan perinpohjaisesti. Samalla he saattoivat näyttää puuttumattomuuttaan Suomen sisäisiin asioihin. Kenraalin mukaan neuvostoliittolaisten osuudesta oli sovittu hankinnan yhteydessä. Se lienee ollut myös eräänlainen ehto. Toinen mielenkiintoinen, historiallinen asehankintoihin liittynyt yksityiskohta oli suomalaisen rynnäkkökiväärin synty. Venäläiset tarjosivat moneen otteeseen1950-luvun loppupuoliskolla omaa Kalashnikov-rynnäkkökivääriään ( AK-47 ) suomalaisen yksittäisen taistelijan aseeksi. Niitä ostettiinkin pieniä määriä ja itse asiassa todettiin jopa erinomaisiksi. Jostain syystä haluttiin kuitenkin valmistaa aseesta suomalainen versio ja ensimmäinen malli ( RK-60 ) olikin lähes suora kopio AK-47:n kivääristä. Kuitenkin vasta malli RK-62 pääsi Valmetin toimesta kotimaiseen massatuotantoon.  Ase tuli tärkeimpiin joukko-osastoihimme vuoden 1965 aikana. Kun kysyin asiasta edesmenneeltä kenraaliperhetuttavaltamme valmistuessani kadettikoulusta vuonna 1978, hän ei lähtenyt avaamaan asiaa. Sanoi kuitenkin oman asetuotannon olevan kansallinen etu. Sitä se varmaan olikin.

Presidentti Urho Kekkosen aika tasavallan presidenttinä, vuodesta 1956, vuoteen 1982 oli niin sanottua puolueettomuuden ja sotilaallisen liittoutumattomuuden aikaa, mutta myös kylmänsodan aikaa. On lähes paradoksaalista, että Kekkonen viime sotiemme loppuun asti käytti venäläisistä kovaa retoriikkaa, muun muassa kirjoittamalla Suomen Kuvalehdessä nimimerkillä Pekka Peitsi. Kekkosen mukaan tuolloinen ikiaikainen vihollinen oli hänelle ryssä, joka oli hävitettävä mitättömyyteen. Kekkonen johti aina 1950-luvun alusta pääministerinä ja sitten 25 vuoden ajan presidenttinä suomalaista sisäpolitiikkaa ja samalla erityisesti suomalaista ulkopolitiikkaa semidiktaattorin ottein. Mitkään argumentit eivät kuitenkaan pysty kumoamaan tosiasiaa, ettei Kekkosen aika olisi ollut suomalaisen yhteiskunnan kehittymisen, modernisaation ja vaurastumisen aikaa. Kekkonen kykeni omalla persoonallaan vaikuttamaan myönteiseen kehitykseen erityisesti kahdenvälisessä, bilateraaliseen vaihtoon perustuvassa kaupankäynnissä neuvostoliittolaisten kanssa. Neuvostoliitosta virtasi Suomeen pääosin raaka-aineita edullisesti ja suomalaiset toimittivat monipuolisesti eri alojen lopputuotteita miesten puvuista ja laivoista aina kokonaisiin kaupunkeihin asti. Bilateraalinen kaupankäynti romahti lopullisesti vasta presidentti Mauno Koivisto kaudella Neuvostoliiton romahtaessa syksyllä 1991. Presidentti Kekkosesta on sanottava lopuksi se, että hän ehti nähdä Euroopan yhdentymisen aamunkoiton ja pyrki aktiivisesti myös laajentamaan suomikuvaa rajojemme ulkopuolelle Lännen suuntaan. Hänen tähtihetkensä lienee ollut Euroopan turvallisuus ja yhteistyökonferenssi ( ETYK ), joka vuonna 1975 Suomen aloitteesta järjestettiin Helsingissä. Kekkosen mukaan kokous ja erityisesti Etykin pohjalta luotu uusi turvallisuusjärjestelmä oli Suomen kansallinen etu. Järjestelmä romuttui vasta Venäjän miehitettyä Krimin niemimaan vuonna 2014. Kansalliseksi eduksi nähdyt elementit saattavatkin romuttua yhdessä yössä. 

Näen hyvinvoinnin ja maamme turvallisuuden kehityksen sotiemme jälkeisenä aikana aikakaudeksi, jolloin rakennettiin hyvinvointisuomen perusrakenteet, huolimatta Neuvostoliiton kiistämättömästä vaikutuksesta niin sisä- kuin ulkopolitiikkaamme. Se lienee kiistatta ollut Suomen etu, etenkin kun valtiojohtomme kykeni turvaamaan maallemme rauhallisen ajanjakson kehittyä ja samalla kyeten estämään Suomen itsenäisyyteen kohdistuneet uhat.

 

Tänään Suomi rämpii, haluan tarkoituksellisesti käyttää tätä sanaa, erityisesti talous- ja ulkopolitiikassaan täysin eri soilla kuin ennen vuotta 1991. Kansallisen etumme sisältö ja siihen liittyvä päätöksenteko on kääntynyt enemmän kuin 180 astetta. Vuodesta 1994 Maastrichtin sopimuksen tultua voimaan, on Suomi täydellisesti sitoutunut erillisestä taloudellisesta saarekkeesta osaksi kansainvälistä taloudellista järjestelmää ja sinetöi kansallisen etunsa nimissä taloudellisen liittolaisuuden vuonna 2002 liittymällä eurojärjestelmään. Kuitenkin tässä vaiheessa oli jo nähtävissä kansallisen etumme monimuotoisuuden turvallisuusvaje. Käyttöön otettiinkin suhteellisen määrittelemätön käsite, nato-optio. Uusi turvallisuushakuisuus tosin myös nähtiin myös naapurimaassamme Venäjällä. Vuodesta 2002 voidaan nähdä presidentti Putin toimien aktivoituneen Lännen suuntaan ja retoriikan terävöityneen. Saman aikaisesti kansallisen etumme turvallisuusfunktio lähti muotoutumaan päätyäkseen nykyhetkeen, jossa olemme hakeneet Pohjois-Atlantin puolustusliiton ( NATO ) täysjäsenyyttä. 

Kappaleen alussa puhuin rämpimisestä. Talouspolitiikan osalta verbi on tänään kaikille selvä, sen sijaan ulkopolitiikassa rämmimme tuntemattomilla soilla. Turkki ihmetyttää ulkopoliittista johtoamme, Unkari ihmetyttää, Yhdysvaltain presidenttisidonnainen, poukkoileva ulkopolitiikka ihmetyttää, Naton hampaattomuus ihmetyttää ja kaiken lisäksi jälleen kerran ulkopoliittisten toimijoiden aisan yli hyppiminen ihmetyttää kansalaisia. Presidentti vai pääministeri, vai kuka johtaa? Kysymyksiä on herännyt erityisesti Ukrainaan annettavan avun määrän ja laadun suhteen. Ulkopoliittinen johtomme työskentelee tänään aivan uudenlaisten haasteiden kanssa, etenkin kun jopa oikeusvaltiomme arvoja joudutaan arvioimaan.

Kansalliseen etuumme kuuluu eittämättä onnellisuus. Kansainvälissä mittauksissa olemme toistaiseksi menestyneet. Sen sijaan kansallisen edun keskeisen elementin, yleinen koulutustason lasku jatkuu oppimistulosten ja syrjäytymisen myötä. Olemme nopeasti vajonneet kärjestä alle keskikastin, aina Turkin tasolle. Luonnon monimuotoisuuden ja ympäristömme puhtauden osalta kansallinen etumme on osin romutettu. Ahne suo- ja metsätalous, sekä huonosti reguloitu kaivosteollisuus ovat pilanneet vesistömme, osin peruuttamattomasti. Ahne metsätalous avohakkuuoppeineen on yksipuolistanut metsäluontomme ja romahduttanut luontomme biodiversiteetin. Huomion voi tehdä vaikkapa romahtaneista lintukannoista ja lähes sukupuuttoon kuolleista lajeista, jotka vielä muutama vuosikymmen sitten olivat yleisiä. Tilanne ei voi olla kansallisen etumme mukainen. Valitettavaa on, että ympäristö- ja ilmastoasioita ei koko kontekstissaan ymmärretä kansalaisten keskuudessa laajasti ja keskeisesti kansalliseen etuumme kuuluvaksi. 

- Sunnuntai-aamu kirjoitetaan. Kirjoittamiseni, silloin kun kirjoitan, on intensiivistä. -

Lopuksi otan, asiaa sivuten, ähkuttiasian. Mitenkään arvottamatta suuntaan tai toiseen ( hyvä juttu - huono juttu ) otin ensimmäisen kerran jo 6 vuotta sitten ja myöhemmin monissa yhteyksissä, esiin Naton jännitteitä lisäävät vaikutukset Suomessakin tulevana tosiasiana. Minut tyrmättiin. Minulle huudettiin. Olin heille putinisti, vaikka sanoin vain yksinkertaisesti niin, että mikäli Suomi liittyy Natoon, jännitteet Suomen ja Venäjän 1300 kilometriä pitkällä rajalla tulevat lisääntymään.  Minulle kerrottiin tapahtuvan päinvastoin. Jännitteet tulevat vähenemään. Tänään samat ihmiset ihmettelevät Venäjän nopeaa sotilaallista varustautumista ja jännitteiden lisääntymistä Norjan ja Suomen rajojen läheisyydessä, muun muassa Suursaaressa Suomenlahdella Kotkan ulkopuolella. Suomi rakentaakin aitaa rajalleen jännitteiden vähentämiseksi. Itse pidän aidan rakentamista hölmönä.

Aitakapina:

https://youtu.be/A8L_XSdORXU

Ihmisiä voidaan jakaa moneen kuppikuntaan. Yhdet ovat älykkäitä ja osaavat luoda uutta, päätellä ja nähdä kausaalisuuksia, toiset ovat aatteensa syömiä ja näkevät kaikki ympäristössään aatteellisesti, joka vääristää monimuotoista todellisuutta. Tappisilmäisyys ei kuulu kansalliseen etuun.

Syntyessäni ihmisiä oli kaksi ja puoli miljardia. Tänään kahdeksan miljardia. Viisaita oli silloin vähän, tänään vielä vähemmän.
A. E. Bäcklund

Itselleen haudan kaivaminen ja arkun rakentaminen on järjettömintä mitä ihminen voi eläissään tehdä. Muutakin järjetöntä voi tehdä.

A. E. Bäcklund

Rehellinen ei peri maata, vielä vähemmän valehtelija. Itseään ei voi periä.

A. E. Bäcklund

NATOFARSSI

Yhdysvaltojen, tärkeimmän sotilasliittolaismaamme, maan joka on aloittanut enemmän sotia kuin yksikään muu maa sitten toisen maailmansodan, New Jerseyn senaattori Bob Menendez sanoo, että Turkki on muuttunut niin autoritääriseksi valtioksi, ettei sitä enää voi pitää Yhdysvaltojen liittolaisena.

https://yle.fi/a/74-20013688?utm_source=social-media-share&utm_medium=social&utm_campaign=ylefiapp

On mielenkiintoista, että Unkaria ja erityisesti Turkkia on pidetty ja pidetään hidasteena, ei esteenä, Suomen nato-täysjäsenyydelle. Nyt uusi kasken kanto näyttää löytyvän Yhdysvaltain senaatista. 

Senaattori Bob Menendez ei halua myydä aseita Turkille. Syyt ovat ihmisoikeudellispainotteisia. Hän on aiemmin kyennyt estämään useita asekauppoja Turkille ja nyt on vuorossa F-16 hävittäjäkaupan ja jo myytyjen koneiden päivitysten torppaaminen. Turkin ulkoministerin muutaman päivän takaisella Yhdysvaltojen vierailulla amerikkalaiset koplasivat Ruotsin ja Suomen nato-ratifioinnit hävittäjäkauppaan. Nyt kauppa kyseenalaistetaan myyjänkin puolelta.

Suomen kannalta asian tekee kimurantiksi monet, lähinnä ihmisoikeuksiin, länsimaiseen demokratiaan ja oikeuskäytäntöön liittyvät seikat, janan molemmissa päissä.

Kuinka kauan ja kuinka pitkälle Suomen tulee "nuolla Turkin ahteria" antaen periksi omista oikeusvaltioperiaatteistamme? Jo nyt olemme myyneet aseita Turkille, vastoin omia päätöksiämme, maalle joka käy sotaa kurdikansaa vastaan. Samalla tulee muistaa, että tämä autoritäärisesti hallittu maa tulee olemaan sotilaallinen liittolaismaamme. Miten se sopii omaan oikeusvaltioperiaatteeseemme? Mitä viestitämme? Saman asian on kyseenalaistanut oman maansa osalta amerikkalainen senaattori.

Jo aiemmin olen kirjoittanut Suomen "periaatevajeesta" Yhdysvaltojen suhteen. Olemme liittoutuneet monin sotilaallisin sopimuksin Yhdysvaltoihin. Olemme sotineet suoraan Yhdysvaltojen liittolaisina Afganistanissa ja myöhemmin nato-johtoisessa ISAF-operaatiossa naamioituneena missioksi parantaa afganilaisten naisten asemaa. Kyse oli sodasta. Suomi oli osapuoli sodassa, jonka hävisi. 

On täysin oikeutettua ottaa esille tässä nato-kontekstissa, yhä uudelleen, maailman suurimman sotilasmahdin omat, jatkuvat ihmisoikeusrikkomukset. Niistä on puhuttava. Alla listattuna joitakin niistä.

Agent Orange myrkytykset vuosina 1962–1971, jolloin Yhdysvaltain C-123-kuljetuskoneet levittivät kymmeniä miljoonia litroja kasvimyrkkyjä Etelä-Vietnamiin operaatio Ranch Handissa. Tarkoitus oli tuhota kommunistisissejä suojaavat viidakot ja iskeä lovi näiden ruoantuotantoon.  Kasvimyrkkyjen lisäksi Agent Orange sisälsi supermyrkky dioksiiniä, joka edelleen näkyy luonnossa, mutta myös ihmisissä Vietnamissa. Hyökkäyssota Irakiin tekaistuin syin. Abu Ghraibin kidutukset. Useiden täysin syyttömien ihmisten kaappaamiset ympäri maailmaa salaisiin kidutuskeskuksiin ja loppusijoitus Kuubaan Guantanamon keskitysleirille, ilman oikeudenkäyntejä, kaikkien lakien ulkopuolelle. Tässä räikeimpiä. Ensin mainittua on pidetty selvänä rikoksena ihmisyyttä vastaan, josta kukaan, eikä mikään taho joutunut tuomiolle. Eikä sovi unohtaa amerikkalaisen kaksinaismoralismin käsittämättömän suurta määrää. Esimerkistä käy Yhdysvaltain tuomio Iranin viimeaikaisille teloituksille. Niiden tuomitseminen on oikein, mutta tulee muistaa, että Yhdysvallat itse teloittaa ihmisiä jatkuvasti yhä enemmän. Top viidessä. Vuoden 1976 jälkeen on teloitettu 1530 ihmistä.

Suomi on puolensa valinnut. Oikein tai väärin, sen historiaksi muuttuva tulevaisuus kertoo. Nato-jäsenyyden takana on kuitenkin monenlaisten intohimojen, hyväksikäytön ja pyrkimysten monitasoinen verkosto varjojen ja lisääntyvän läpinäkymättömyyden mailla. 

Mitä parhaana ajanvietteenä ole seurannut keskeisten poliitikkojemme arvausleikkiä nato-täysjäsenyyden päivämäärästä. Huonoja ja vääriäkin arvauksia olemme saaneet. Mutta leikkiähän sekin vaan on. Tosin jo nyt, väärien vastausten määrä kertoo minulle heidän kyvykkyydestään tehdä arvioita. Tähänkään kevään vaalit eivät tee kyvykkyyden nostoa. Valitettavasti. Poliittisten johtajiemme ymmärryksen määrä julkituotuna on usein olematon: "Ymmärrykseni mukaan Unkarin ratifiointi on valmis joulukuun aikana”, totesi esimerkiksi ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr) marraskuun alussa vuonna 2022.

Tiedän, että jälleen moni ajattelee, että tässä taas putinisti kirjoittaa. Hyvät Tappisilmäiset, tuomitsen Venäjän agression ylipäätään ja nyt erityisesti Ukrainassa! Voinko sen selvemmin sanoa? Teen työtä Ukrainan puolesta, enemmän kuin valtaosa suomalaisista. Se, että puhun ja kritisoin Yhdysvaltoja ja Turkkia Suomen nato-pyrkimysten kontekstissa, ei tee minusta venäläisten toimien hyväksyjää. Puhumattomuuden vaatimus liittolaistemme osalta, heidän teoistaan, on myös epä-älyllistä.

AVOKÄMMENELLÄ IHMISKUNNALLE TUTA.

Demokratiavähenemä on maailmassa nopeaa. Kun demokratia vähenee, monet muut asiat lisääntyvät. Yleensä huonot. 

Kun Etiopian pääministeri, 46-vuotias helluntaikristitty Abiy Ahmed Ali sai vuonna 2019 Nobelin rauhanpalkinnon, nähtiin tämän maan valtaheimon, oromojen edustajan, ansaitsevan vain ensimmäisen hallitusvuotensa demokratia-,  ihmisoikeus- ja rauhantyönsä vuoksi suurimman julkisen tunnustuksen mitä ihminen voi saada. Tämä käy demokratian tilan kaksisuuntaisuuden ja vääristymien tarkasteluun esimerkistä.

Demokratiatodellisuutemme on toisenlainen kuin me sen koemme, tai uskomme sen olevan.  Uskomme itse elävämme utopiassa, joka on vahva ja särkymätön. Muut eivät aina mielestämme demokratiassa elä. Yhteiskunnallinen todellisuutemme onkin fundamenteiltaan betonoitu arkitodellisuuteemme itsestäänselvyydeksi. Näemme demokratiakehityksen ja demokratian ylläpidon vain oman demokratiaihanteemme läpi. Sen sijaan muualla, tässä esimerkkitapauksessa Etiopiassa, kehitys on toisenlainen. Etiopiassa ei milloinkaan ole ollut demokratiaa sellaisena kuin valtaosa meistä sen ymmärrää. Abiy Ahmed Alistakin on tullut hetkessä sotaakäyvä, autoritaarisuuteen pyrkivä johtaja. Näemme muut, emme itseämme. Kyse on kolikon kahdesta puolesta, vai onko sittenkään?

On nimittäin niin, että demokratiavaje syö, jo nyt omalla takapihallamme vihreää nurmea. Uskotaan, että siellä se pysyy hallinnassa ja viihtyy. Asia ei ole niin. Omia lapsiaan demokratia on syönyt jo Ranskan vuoden 1789 suuresta vallankumoksesta asti. Ja syö edelleenkin. Kyltymättömästi.  Lukuisat esimerkit viimeiseltä kymmeneltä vuodelta selkeästi todistavat demokratian lisääntyvistä uhista, kansalaisoikeuksien ja yksilöiden välisen tasa-arvon huonosta kehityksestä. 

Onko myös demokratiakehityksessä, niin kuin monissa muissakin aikaan sidotuissa ilmiöissä nähtävissä selkeä syklinen kehitys? Vai onko kyseessä vain luonnonlakeihin perustuva pyrkimys sekasorrosta järjestäytymisen suuntaan, millaista yhteiskuntatamallia se sitten aikajanalla kulloinkin tarkoittaakin? Selvää on vain se, että yhteiskunnat havaittavasti heijastelevat, suuressa kontekstissa, ihmisen ja ihmiskunnan aikaansaannosten kehitystä, kuitenkaan poissulkematta ihmisen lajinomaisia piirteitä, muun muassa sodan ja rauhan kysymyksissä, sekä pyrkimyksessä hallintaan ja johtajuuteen. Tänään monien yhteiskuntien sisäisiin ohjausmalleihin vaikuttavat lisäksi yhä enemmän ilmaston lämpenemisestä ja liiallisesta planeetan resurssien käytöstä johtuvat elinympäristöjen muutokset, sekä modernin ajan lisääntyvät kansanvaellukset suurempaa populaatiota kestäville alueille. 

Demokratiakäsitykseen kuuluu monia vapauksia ja vastuita, kuten sananvapaus, yksilönvapaus liberaalin määrittelyn mukaan, puolueettoman oikeuden saaminen tarvittaessa ja monia muita. Näissä kolmessa keskeisessä periaatteessa näkyvät demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen tukipilarit. 

Vastuista eräs keskeisimmistä on yhteisön, kansakunnan, demokraattisen järjestelmän hyväksyminen yksilön oikeuksia korostaen ja yhteensovittaen, osana yhteiskuntajärjestelmää, mutta kuitenkin normatiivisena, kaikkien ihmisten kansalaisyhteiskuntana. Siihen elimellisesti kuuluvat enemmistövaltaan perustuva lainsäädäntövalta ja poliittisesta vallasta riippumaton tuomiovalta.  

Tänään demokraattiset valtiot ovat monesta syystä menettämässä demokraattisesti hallitulle kansakunnalle asetettuja tunnusmerkkejä. Sananvapautta rajoitetaan monin keinoin. Tuomioistuimia alistetaan poliittisen vallan tahtotilaan, oikeuslaitosten resursseja leikataan siinä määrin, että voidaan katsoa kansalaisen erään keskeisen perusoikeuden vaarantuneen ja yhä herkemmin sanotaan mistä, miten ja kuka saa puhua ääneen. Absoluuttisten diktatuurien ja käytännön diktatuurien määrät maailman valtioissa kasvavat, mutta erityisesti pyrkimykset diktatuurien suntaan. Myös Euroopassa.

Joka puolella maailmaa sananvapauteen, keskiseen demokratiaelementtiin kuuluva lehdistönvapaus on etulinjassa uhattuna, niin lännessä kuin idässäkin. Esimerkeiksi tähän sopivat radioasemien ja lehtien painostamiset ja lakkauttamiset Unkarissa ja muuallakin, tai tapaus Julian Assangne. Eikä meilläkään ilmiöltä ole vältetty. Muistamme "tapaus toimittaja Salla Vuorikosken" kotietsintöineen.

Meillä Suomessa edellä kerrotut asiat ovat vielä jokseenkin hyvin, mutta demokratiavaje lisääntyy. Sananvapauteen liittyvä yksi keskeinen kysymys on läpinäkyvyyden vaatimus. Kun salataan, ei voida keskustella, käyttää sananvapautta. Meillä avoimmuus on yhteiskunnassa vähentynyt samassa suhteessa kuin julkisen hallinnon toimia on yksityistetty, tai yhtiöitetty kansalaistenkin omistamiksi yhtiöiksi. Aiemmin kansalainen saattoi saada lähes kaikista päätöksistä ja niihin vaikuttaneista tekijöistä asiakirjat nähtäväkseen. Tänään niitä pyydettäessä viitataan kaupallisiin sopimuksiin, vaikka olisi saman osapuolen omistuksessa oleva yhtiö. Kiellon perusteeksi riittää muuttunut omistusrakenne. Asiakirjat, jotka aiemmin olivat julkisia ovat nyt salaista tietoa. 

Erityishuomion juuri nyt vaativat ajankohtaiseen HX-hankkeeseen liittyvät asiakirjat muun muassa kustannusarvioista koneiden elinkaaren osalta. Monissa länsimaissa ne ovat julkisia. Suomessa lähes kaikki hankkeeseen liittyvät asiakirjat ovat salaisia, huolimatta siitä, että pohjimmiltaan hanke on yhteiskunnallinen, ei siis kokonaan sotilaallinen. Kansalaiset maksavat viulut. Kyse on yleisen "salaamisriman" korkeudesta. 

Toinen merkittävä tapa kaventaa demokratiaa, on reguloida rahan, eli tässä tapauksessa resurssien määrää, vaikkapa juuri oikeuslaitoksessa. Yhä vähemmän tehtyjä rikoksia päätyy esitutkintaan, käsittelyajat venyvät ja oikeuden käyminen on liian kallista, rikkainta kansanosaa lukuunottamatta. Toisaalta rahan määärää lisäämällä voidaan lisätä ja on lisättykin, monissa maissa, poliisien ja turvallisuusjoukkojen määriä yli demokraattisen jäjestelmän vaatiman tarpeen. Rahan vallan kasvaessa demokraattisiksi katsotuissa yhteiskunnissa, tulee hallitsemattomasta ja yksitaskuisesta rahasta uhka demokratialle. Juuri näin on käymässä parhaillaan niin sanotuissa perinteisissä, länsimaisissa demokratioissa.

Kolmas tapa, vaan ei lainkaan vähäisin, jolla lisätään merkittävästi demokratiavajetta, ovat taloudellinen eriarvoisuus ja köyhyys. Ne luovat yhteiskuntiin jännitteitä, ääriliikkeiden kasvua ja lopulta sekarortoa. 

Aalto yliopiston rahoituksen professori Vesa Puttonen kertoi aiheesta oman näkemyksensä Ylen Pörssipäivä-radio-ohjelmassa ke. 15.12. Lähes tunteenomaisesti en ole pitänyt Vesa Puttosesta, johtuen hänen puutteistaan kyvykkyydessä nähdä loputtomaan kasvuun perustuvan rahatalouden moninaista linkitystä muuhun yhteiskunnalliseen kehitykseen. Niinpä yllätyinkin kuultuani keskustelun inflaatio-osuudessa Puttosen sanovan, että erityisesti tässä inflaatiotilanteessa inflaatio koskettaa pahiten kaikkein vähävaraisimpia. Eriarvoituminen lisääntyy. Hän kuitenkin antoi ymmärtää, että se kuuluu systeemiin ja se siitä. Jotain epäjohdonmukaista tässä kuitenkin inflaatiosta puhuttaessa on, nimitäin inflaatio on ongelma, kun sitä on ja ongelma se on myös silloin, kun sitä ei ole.

https://areena.yle.fi/audio/1-50

Alkuviikosta kävin paikallisessa kirjastossa lyhyen keskustelun tuohtuneen kansalaisen kanssa. Hänen mukaansa niin kutsuttu keskiluokka on Suomessakin, Amerikan malliin, katoamassa ja kertoi itsekin kuuluvansa köyhällistöön pudonneisiin. Uteliaisuuttani kysyin häneltä tunnusmerkistöä suomalaiselle keskiluokalle. Ne liittyivät, yllätys yllätys, kaikki rahaan. Yhä useammalle on yhä vaikeampi ostaa uutta autoa, suurien kaupunkien keskusta-alueille ei ole mahdollista kolmen tonnin palkkatyöllä muuttaa ostamalla asunnon, eikä nykyisin yhä useammin edes olen mahdollisuutta asua vuokrallakaan. Rahat vain yksinkertaisesti eivät riitä. Pisteenä iin päälle mainitsi vielä tulevassa olevasta liikennepolttoaineiden hinnankorotuksesta. Alempaan sosiaaliseen viitekehykseen on vaivatonta pudota. Hänen tapauksessaan sairauden ja avioeron myötä.

Keskeistä on jokaiselle omanlaisen, oman väestöryhmän viitekehyksessä tilan haltuunotto omine tunnusmerkkeineen, itselle katsottavan siivun haltuunotto yhteisestä kakusta. Haltuunoton vaikeutuessa, tai loppuessa kokonaan, menee huonosti. Verrattuna aikaisempaan. Syntyy yhteiskunnallinen tyytymättömyys. Se on demokratialle myrkkyä.

Savu nousi. Komppasin, ehkä provosoinkin sen verran, että sanoin, että näinhän se narratiivi pääpiirteissään etenee ja on osa johonkin suuntaan kehittyvän demokratian uusia suuntauksia. Mahdollisuuksien suuntautumista vetovoimien suuntaan. Pois sinusta. Mulkaisi.

Jätin sanomatta, että elonkehä, maa-äidin ryöstöineen ja pilaamisineen, koronaviruksineen, kalliine bensoineen, talousjärjestelmän tulevine romahduksineen ja tuhosotineen pyrkii vain tasapainotilaan. Tänään se jo tietenkin edellyttää ihmislajin katoamista planeetalta. Aikataulu on oikea, jos maaplaneetalle jää jotain elämää jälkeemme. Nyt näyttää siltä, että aikataulussa menemme. 

Pitääkö sitten demokratiaa puolustaa? Vaikka tuomiopäivän asein, mahdollisesti lopulliseen tuhoon asti. Pitääkö oman, kuvitellun demokratian puolustamiseen käyttää jättiosa maaplaneetan resursseista? Kysymyksen ei luulisi olevan edes akateeminen, mutta sitä se kuitenkin ilmeisesti on, kun erilaisia vastauksia tulee lukuisa määrä. Kysymykseenhän on sisäänrakennettu ihmislajin osalta absoluuttista tilaa koskeva vastaus; täystuho ja ainakin modernin ajan maailman tuho. Tässä ajattelussa minulle ihmiset jakautuvat ihmisiin, jotka tietoisesti, tai tyhmyyttään toimivat demokratiaa vastaan ja niihin, jotka haluavat ottaa demokratian lisäosia käyttöön, kuten aseistariisutun maailman, joka tulevaisuudessa olisi yksietninen, rajaton. Ja sitä se tulevaisuudessa tuleekin olemaan, mikäli ihmiskunta selviää lajina uudesta synnytyksestään.

Yhdysvallat lähempänä sisällissotaa kuin demokratiaa:

Yhdysvallat | Sisällissotien tutkija: USA ei ole enää demokratia, ja se on ”lähempänä sisällissotaa kuin kukaan meistä haluaisi uskoa” https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000008487984.html