KANSALLINEN ETU

Viime päivinä olen miettinyt kansallista etua. Onko se tiukasti sidottuna vain omaan maahan optimaalisin vaihtoehto? Vai onko paras kansallinen etu ajatusjanan toisessa päässä? Onko se poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen vaihtoehto, jossa maa on vahvasti kytkettynä ulkoisiin sidosryhmiin? Nähdäänkö sellainen tilanne tänään parhaana kansallisena etuna? Voiko kansallisesti olla jotain hyvää elämää siltä väliltä?

Vähäisin ongelma lienee kansallisen edun määrittely, mutta sen tekeminen on välttämätöntä. Kansallinen etu on oikeastaan yksinkertainen asia. Se on joukko superlatiiveja. Turvallisuus - turvallisin, hyvinvoiva - hyvinvoivin, onnellinen - onnellisin, koulutettu - koulutetuin, energiatehokas - energiatehokkain, energiaomavarainen - energiaomavaraisin, puhdas - puhtain, monimuotoinen - monimuotoisin. Näiden, lähes itsestäänselvyyksien jälkeen tulemme määrittelyn reuna-alueille, jossa poliittiset intohimot, väärinymmärrykset, ideologiat ja tarkoitushakuiset määritelmät vaikuttavat. Kysymys kuuluukin missä Suomi parhaillaan menee kansallisen etumme merellä? Onko kansallinen etumme jatkuvassa muutoksen tilassa rakennuspalikoidensa osalta ja vaikuttavatko niin sisäiset kuin ulkoisetkin poliittiset voimat kansallisen etumme arviointiin?

Suomessa on erityisesti vuoden 1991 Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tapahtunut valtaisa muutos kansallisen edun poliittisessa rakenteessa ja määrittelyssä. Keskeisin kansallisen etumme painoarvo oli lähes betonoitu suuren naapurimme olemassaoloon ja naapuruuteen. Kansallinen etumme oli sidottu näennäiseen liittoutumattomuuteen myös sotilaallisesti. Se ilmeni niin sanottuna aktiivisena turvallisuuspolitiikkana, joka koostui ulkopolitiikasta ja sotilaallisesta liittoutumattomuudesta, sekä sotilaallisesta valmiudesta. 1980-luvulta alkaen sotilaallista liittoutumattomuutta korostettiin, mutta muun muassa asehankintoja lähdettiin tekemään niin idästä kuin lännestäkin. Tosin jo 1960-hankimme tusinan verran brittiläisiä Gnat-hävittäjiä maahamme. Pitkällisten neuvotteluiden jälkeen neuvostoliittolaisten kanssa, hankittu määrä jäi sotilaallisesti merkityksettömäksi, mutta symbolisesti hankinta korosti itsenäistä päätäntävaltaamme, niin itään kuin länteen. Tuolloin ja vielä vuosikymmeniä eteenpäin puolustusvoimiemme kalusto laadullisesti ja lukumääräisesti oli kuitenkin lähes kokonaan neuvostohankintoja. Sen verran vielä Gnat-hävittäjistä, että olen keskustellut edesmenneen suomalaisen kenraalin kanssa, joka kertoi Gnat-hankinnan luoneen "synenergiaa" suomalaisten ja neuvostoliittolaisten välille. Suomalaiset pääsivät tutustumaan länsitekniikkaan ja jopa puhkaisivat Gnat-hävittäjällä äänivallin, mutta niin pääsivät myös neuvostoliittolaiset tutustumaan länsitekniikkaan perinpohjaisesti. Samalla he saattoivat näyttää puuttumattomuuttaan Suomen sisäisiin asioihin. Kenraalin mukaan neuvostoliittolaisten osuudesta oli sovittu hankinnan yhteydessä. Se lienee ollut myös eräänlainen ehto. Toinen mielenkiintoinen, historiallinen asehankintoihin liittynyt yksityiskohta oli suomalaisen rynnäkkökiväärin synty. Venäläiset tarjosivat moneen otteeseen1950-luvun loppupuoliskolla omaa Kalashnikov-rynnäkkökivääriään ( AK-47 ) suomalaisen yksittäisen taistelijan aseeksi. Niitä ostettiinkin pieniä määriä ja itse asiassa todettiin jopa erinomaisiksi. Jostain syystä haluttiin kuitenkin valmistaa aseesta suomalainen versio ja ensimmäinen malli ( RK-60 ) olikin lähes suora kopio AK-47:n kivääristä. Kuitenkin vasta malli RK-62 pääsi Valmetin toimesta kotimaiseen massatuotantoon.  Ase tuli tärkeimpiin joukko-osastoihimme vuoden 1965 aikana. Kun kysyin asiasta edesmenneeltä kenraaliperhetuttavaltamme valmistuessani kadettikoulusta vuonna 1978, hän ei lähtenyt avaamaan asiaa. Sanoi kuitenkin oman asetuotannon olevan kansallinen etu. Sitä se varmaan olikin.

Presidentti Urho Kekkosen aika tasavallan presidenttinä, vuodesta 1956, vuoteen 1982 oli niin sanottua puolueettomuuden ja sotilaallisen liittoutumattomuuden aikaa, mutta myös kylmänsodan aikaa. On lähes paradoksaalista, että Kekkonen viime sotiemme loppuun asti käytti venäläisistä kovaa retoriikkaa, muun muassa kirjoittamalla Suomen Kuvalehdessä nimimerkillä Pekka Peitsi. Kekkosen mukaan tuolloinen ikiaikainen vihollinen oli hänelle ryssä, joka oli hävitettävä mitättömyyteen. Kekkonen johti aina 1950-luvun alusta pääministerinä ja sitten 25 vuoden ajan presidenttinä suomalaista sisäpolitiikkaa ja samalla erityisesti suomalaista ulkopolitiikkaa semidiktaattorin ottein. Mitkään argumentit eivät kuitenkaan pysty kumoamaan tosiasiaa, ettei Kekkosen aika olisi ollut suomalaisen yhteiskunnan kehittymisen, modernisaation ja vaurastumisen aikaa. Kekkonen kykeni omalla persoonallaan vaikuttamaan myönteiseen kehitykseen erityisesti kahdenvälisessä, bilateraaliseen vaihtoon perustuvassa kaupankäynnissä neuvostoliittolaisten kanssa. Neuvostoliitosta virtasi Suomeen pääosin raaka-aineita edullisesti ja suomalaiset toimittivat monipuolisesti eri alojen lopputuotteita miesten puvuista ja laivoista aina kokonaisiin kaupunkeihin asti. Bilateraalinen kaupankäynti romahti lopullisesti vasta presidentti Mauno Koivisto kaudella Neuvostoliiton romahtaessa syksyllä 1991. Presidentti Kekkosesta on sanottava lopuksi se, että hän ehti nähdä Euroopan yhdentymisen aamunkoiton ja pyrki aktiivisesti myös laajentamaan suomikuvaa rajojemme ulkopuolelle Lännen suuntaan. Hänen tähtihetkensä lienee ollut Euroopan turvallisuus ja yhteistyökonferenssi ( ETYK ), joka vuonna 1975 Suomen aloitteesta järjestettiin Helsingissä. Kekkosen mukaan kokous ja erityisesti Etykin pohjalta luotu uusi turvallisuusjärjestelmä oli Suomen kansallinen etu. Järjestelmä romuttui vasta Venäjän miehitettyä Krimin niemimaan vuonna 2014. Kansalliseksi eduksi nähdyt elementit saattavatkin romuttua yhdessä yössä. 

Näen hyvinvoinnin ja maamme turvallisuuden kehityksen sotiemme jälkeisenä aikana aikakaudeksi, jolloin rakennettiin hyvinvointisuomen perusrakenteet, huolimatta Neuvostoliiton kiistämättömästä vaikutuksesta niin sisä- kuin ulkopolitiikkaamme. Se lienee kiistatta ollut Suomen etu, etenkin kun valtiojohtomme kykeni turvaamaan maallemme rauhallisen ajanjakson kehittyä ja samalla kyeten estämään Suomen itsenäisyyteen kohdistuneet uhat.

 

Tänään Suomi rämpii, haluan tarkoituksellisesti käyttää tätä sanaa, erityisesti talous- ja ulkopolitiikassaan täysin eri soilla kuin ennen vuotta 1991. Kansallisen etumme sisältö ja siihen liittyvä päätöksenteko on kääntynyt enemmän kuin 180 astetta. Vuodesta 1994 Maastrichtin sopimuksen tultua voimaan, on Suomi täydellisesti sitoutunut erillisestä taloudellisesta saarekkeesta osaksi kansainvälistä taloudellista järjestelmää ja sinetöi kansallisen etunsa nimissä taloudellisen liittolaisuuden vuonna 2002 liittymällä eurojärjestelmään. Kuitenkin tässä vaiheessa oli jo nähtävissä kansallisen etumme monimuotoisuuden turvallisuusvaje. Käyttöön otettiinkin suhteellisen määrittelemätön käsite, nato-optio. Uusi turvallisuushakuisuus tosin myös nähtiin myös naapurimaassamme Venäjällä. Vuodesta 2002 voidaan nähdä presidentti Putin toimien aktivoituneen Lännen suuntaan ja retoriikan terävöityneen. Saman aikaisesti kansallisen etumme turvallisuusfunktio lähti muotoutumaan päätyäkseen nykyhetkeen, jossa olemme hakeneet Pohjois-Atlantin puolustusliiton ( NATO ) täysjäsenyyttä. 

Kappaleen alussa puhuin rämpimisestä. Talouspolitiikan osalta verbi on tänään kaikille selvä, sen sijaan ulkopolitiikassa rämmimme tuntemattomilla soilla. Turkki ihmetyttää ulkopoliittista johtoamme, Unkari ihmetyttää, Yhdysvaltain presidenttisidonnainen, poukkoileva ulkopolitiikka ihmetyttää, Naton hampaattomuus ihmetyttää ja kaiken lisäksi jälleen kerran ulkopoliittisten toimijoiden aisan yli hyppiminen ihmetyttää kansalaisia. Presidentti vai pääministeri, vai kuka johtaa? Kysymyksiä on herännyt erityisesti Ukrainaan annettavan avun määrän ja laadun suhteen. Ulkopoliittinen johtomme työskentelee tänään aivan uudenlaisten haasteiden kanssa, etenkin kun jopa oikeusvaltiomme arvoja joudutaan arvioimaan.

Kansalliseen etuumme kuuluu eittämättä onnellisuus. Kansainvälissä mittauksissa olemme toistaiseksi menestyneet. Sen sijaan kansallisen edun keskeisen elementin, yleinen koulutustason lasku jatkuu oppimistulosten ja syrjäytymisen myötä. Olemme nopeasti vajonneet kärjestä alle keskikastin, aina Turkin tasolle. Luonnon monimuotoisuuden ja ympäristömme puhtauden osalta kansallinen etumme on osin romutettu. Ahne suo- ja metsätalous, sekä huonosti reguloitu kaivosteollisuus ovat pilanneet vesistömme, osin peruuttamattomasti. Ahne metsätalous avohakkuuoppeineen on yksipuolistanut metsäluontomme ja romahduttanut luontomme biodiversiteetin. Huomion voi tehdä vaikkapa romahtaneista lintukannoista ja lähes sukupuuttoon kuolleista lajeista, jotka vielä muutama vuosikymmen sitten olivat yleisiä. Tilanne ei voi olla kansallisen etumme mukainen. Valitettavaa on, että ympäristö- ja ilmastoasioita ei koko kontekstissaan ymmärretä kansalaisten keskuudessa laajasti ja keskeisesti kansalliseen etuumme kuuluvaksi. 

- Sunnuntai-aamu kirjoitetaan. Kirjoittamiseni, silloin kun kirjoitan, on intensiivistä. -

Lopuksi otan, asiaa sivuten, ähkuttiasian. Mitenkään arvottamatta suuntaan tai toiseen ( hyvä juttu - huono juttu ) otin ensimmäisen kerran jo 6 vuotta sitten ja myöhemmin monissa yhteyksissä, esiin Naton jännitteitä lisäävät vaikutukset Suomessakin tulevana tosiasiana. Minut tyrmättiin. Minulle huudettiin. Olin heille putinisti, vaikka sanoin vain yksinkertaisesti niin, että mikäli Suomi liittyy Natoon, jännitteet Suomen ja Venäjän 1300 kilometriä pitkällä rajalla tulevat lisääntymään.  Minulle kerrottiin tapahtuvan päinvastoin. Jännitteet tulevat vähenemään. Tänään samat ihmiset ihmettelevät Venäjän nopeaa sotilaallista varustautumista ja jännitteiden lisääntymistä Norjan ja Suomen rajojen läheisyydessä, muun muassa Suursaaressa Suomenlahdella Kotkan ulkopuolella. Suomi rakentaakin aitaa rajalleen jännitteiden vähentämiseksi. Itse pidän aidan rakentamista hölmönä.

Aitakapina:

https://youtu.be/A8L_XSdORXU

Ihmisiä voidaan jakaa moneen kuppikuntaan. Yhdet ovat älykkäitä ja osaavat luoda uutta, päätellä ja nähdä kausaalisuuksia, toiset ovat aatteensa syömiä ja näkevät kaikki ympäristössään aatteellisesti, joka vääristää monimuotoista todellisuutta. Tappisilmäisyys ei kuulu kansalliseen etuun.

Syntyessäni ihmisiä oli kaksi ja puoli miljardia. Tänään kahdeksan miljardia. Viisaita oli silloin vähän, tänään vielä vähemmän.
A. E. Bäcklund

Itselleen haudan kaivaminen ja arkun rakentaminen on järjettömintä mitä ihminen voi eläissään tehdä. Muutakin järjetöntä voi tehdä.

A. E. Bäcklund

Rehellinen ei peri maata, vielä vähemmän valehtelija. Itseään ei voi periä.

A. E. Bäcklund

LOMALLE HAKKUUAUKEALLE

Tuli muutama viikko takaperin käytyä Pohjois-Karjalassa sukulaisreissussa. Yövyttiin Kolin laella isossa, mutta jo hieman nuhjuisessa Sokos Hotellissa. Kuultiin, että alueelle on tulossa uusi ja isompi hotelli. Rohkeaa väkeä tuo osuustoiminta-aatteen innoittama  osuuskauppaväki.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on muuttanut monia talouden kuvioita Suomessa suoraan ja välillisesti. Monet vaikutukset näkyvät jo nyt.

Lisäys, kuva.

Matkailu Venäjältä Suomeen on käytännössä loppu ja loppuu täysin, jos Venäjän ulkoministeri Lavrovin eilinen uhkaus pannaan voimaan. Hän sanoi Venäjän sulkevan rajansa EU-valtioilta ja kaikilta muiltakin pakotteita asettaneilta. Se tietenkin tarkoittaa ja on jo tarkoittanut vastavuoroisesti viisumien saannin tiukentumista Länteen suuntautuvalta matkailulta. Venäläisten rahat jäävät siis Venäjän sotakassaan.

Toinen merkittävä vaikutus on lopunkin puuntuonnin tyrehtyminen Venäjältä. Metsäteollisisuus on ilmoittanut pyrkivänsä korvaamaan puuraaka-aineen kotimaisella. Lisääntyvillä hakkuilla on vaikutuksensa ympäristöömme, monin kielteisin tavoin. Etelä-Karjala on raain esimerkki. Maakunnassa muutama vuosi sitten ensimmäisenä hakattiin yli kuuluisan vuotuisen kasvun. Se näkyy maakunnassa selvästi laajoina avohakkuina. Jopa luonnonsuojelualueilla ja herkillä Saimaan ranta-alueilla. Raha on mennyt edellä, eikä suo- ja metsätalouden ympäristöhaitoista ole juurikaan välitetty.

Tänään maassamme on tilanne, ettei hakkuita ole varaa kasvattaa. Millään perusteella. Tuntuukin oudolta erityisesti metsäteollisuuden puheet hakkuiden kasvattamisesta, kun Suomi samanaikaisesti, hyvin sitoutuneena yhtenäiseen eurooppalaiseen Euroopan Unionin linjaan, on metsien lisäsuojelun edessä, mikä tietenkin tulevaisuutemme ja muunkin biodiversiteetin kannalta on täysin välttämätöntä ja väistämätöntä.

Onnettomalla Venäjän hyökkäyssodalla on muitakin talousvaikutuksia. Erityisesti fossiilisten polttoaineiden hinnat ovat nousseet voimakkaasti ja tulevat nousemaan. Energian hintojen nousulla on kymmeniä välillisiä vaikutuksia, erityisesti vaikuttamalla hintoihin. 

Yksi tärkeä, aiheeseen liittyen, on matkailun hiipuminen autoilun vähenemisen myötä. Eilen tuli ulos tutkimus, jonka mukaan kaksi kolmasosaa autoilijoista, tulotasosta riippumatta, on vähentänyt auton käyttöä ja vähentää jatkossakin. Ja yli kolmen euron litrahinnoilla on myös edessä polttoaineiden jakelun säännöstely.

Korona-ajan myönteiset kotimaan matkailuluvut ovatkin herkässä vaiheessa. Reissupäätöksiä harkitaan yhä tarkemmin. Kotimaan matkailu onkin yhä enemmän painottumassa lihasvoimin tehtävään retkeilyyn kotiseuduilla. Kohteena ovat yhä useammin lähihakkuuaukeat ja ruskeat vesistöt. Isot matkailuinvestoinnit minua ihmetyttävätkin.

Koska mitalilla tunnetusti on puolensa ja puolensa, ei asia minulle ole tullut yllätyksenä. Rahaan ja loputtomaan talouskasvuun perustuvassa maailmantaloudessa kestämätön tilanne olisi tullut eteen joka tapauksessa. Pieni yllätys oli se, että tilanne tuli eteen jo nyt, eurooppalaisen "taloushäiriön" myötä. 

Makrotason seurauksena on rakennemuutoksen kiihtyminen. Maaseutu tyhjenee entistä nopeammin myös matkailun vähenemisen myötä. Itse en ympäristön kannalta pidä ympäristöä kuluttavan elämänmuodon vähenemää huonona. Tilanne olisi ollut edessä joka tapauksessa. Nyt niin sanottu vihreä siirtymä ja irrottautuminen Venäjän energiasta nopeutuu ja etuaikaistuu. Tässä tilanteessa on vain pidettävä huolta omasta ravinnontuotannostamme. Se ei saa mennä muutoksen kourissa. Tänään nälkävuodetkin ovat lähellä. Eli ylös, ulos ja hakkuuaukeille. Nostalgisilla hetkillä on puolensa, kannon nokalla istuttaessa.

TÄNÄÄN SATAA

Muutama päivä sitten kirjaimellisesti kävelin ulos Facebookista. Metsäpolulla kävellessäni se tuli eteeni kuin ylipääsemätön este. Lähtö. Lähtö takaisin.

Viime aikoina olen somessa osallistunut vesi- ja metsäkeskusteluun. Niin siksi, että laajat, muutamissa öissä syntyneet aukkohakkuut ovat minuun vaikuttaneet. Ajattelin: onko näin tarkoitetettu tapahtuvan? Onko ihmislajin populaation hallitsematon kasvu maailman metsäkadon vääjäämätön, perimmäinen syy? Uskon niin.

Planeettamme pinta-alasta 71% on vesipinta-alaa. Loput wallmartteja, parkkipaikkoja, lentokenttiä, jalkapallokenttiä, kaupunkeja, asumalähiöitä ja slummeja. Ja viljelysmaata. Sitäkin vuosi vuoden jälkeen vähemmän. Entä tämän planeetan metsät? Elämän kohtu ja syli.

Väestönkasvun vuoksi, sekä lajityypillisen ahdeuden vuoksi, maa-planeetan metsäpinta-ala on kutistunut ja edelleen pienenee. Itse asiassa kiihtyvällä nopeudella. Metsiä on jäljellä 23% alkuperäisestä metsäpinta-alasta.

Metsiä suojelemalla, ymmärtämällä niiden merkityksen laajemmin elämän ylläpidossa, ihmiskunta olisi mahdollisesti voinut saavuttaa aikalisän kaltaisen lisäajan lajimme peliaikaan. Sitä emme käyttäneet.

Olen monen muun lajitoverini lailla heittänyt uskoni ja toivoni lajimme tulevaisuuden suhteen. Sen 300.000 - 250.000 vuotinen olemassaolo tällä planeetalla on loppumassa. Onko sitä jäljellä 1000 vuotta, vai 1500 vuotta, on merkityksetöntä.

Lajimme ylivertaisuus yli muiden lajien, länsimaisen uskontomme lupaus ja oikeutus antaa maa-planeetaan antimet lajimme hallintaan, sekä yksilöiden oikeuksien ja yksilöllisyyden järjetön korostaminen, yli yhteisöjen etujen, ovat voittaneet ihmisen. Se on paradoksaalista. 

Jäljellä olevan aikani kuljen metsissä. Tuskin lausun mitään ääneen, saati kirjoitan. En ole vihainen. Kenelle olisin? Ihmiselle? Itselleni?

P. S.
Tätä oikolukiessani radiossa on jälleen yksi professori. Tuhon professori. Puhuu englanniksi ilmastomme muutoksista. Minua huvittaa ja nauran lähes ääneen. Heidän kaikkien, kaikkien, ennustus maa-planeetan tulevaisuudesta päättyy lajityypillisesti puhujan oman takaportin avaamiseen; meillä on äärimmäisen vähän aikaa.

Meillä on todellakin vielä aikaa, mutta meillä ei ole aikaa enää ratkaisevan merkitsevälle muutokselle. Siihen tarvittaisiin uusi ihmiskäsitys ja sen lajimme läpäisevä sisäistäminen. Siihen meillä ei ole aikaa. Ihmislajin evoluutiota maa-planeetan muun evoluution kanssa emme voi sykronoida.