V. PUTININ KAATUMINEN TULEE YLLÄTYKSENÄ.

Jos kuuntelee V. Putinin muutaman päivän takaisen puheen keskeiset kohdat kolmeen kertaan ja jonka puheen pitoaika käy yksiin sodan aloittamispäivämäärän kanssa, voi huomata Venäjän diktaattorin puheessa  muutoksen. Erityisoperaatio on vaihtumassa sodaksi, maan talous otettiin esille ja kansan uskollisuutta hallintoaan kohtaan vakuuteltiin, mutta myös penättiin. Oligarkeista Putin löysi jo julkisesti pettureita. Ympyrä sulkeutuu.

Ennustan Kremlin nykyisen hallinnon kaatuvan yllättävästi. Vaihtoehtoja kaatumiselle on useita, mutta silti Putinin syrjäytyminen on jo laulun arvoinen; se on sävelletty, mutta sanoitus puuttuu. Venäjän Ukrainaan hyökkäystä edeltäneet helmikuun 24. päivän aamuyön tuntien tapahtumat vuonna 2022  ja muutamat päivät ennen sitä uskoakseni kertovat tulevaisuuden legendaa Stalinin inkarnaatiosta ja Kremlin kaatumisesta, mutta eivät välttämättä vielä sodan loppumisesta. Keskenään kilpailevat ryhmät, lähinnä sotaa kannattavat ja paluuta entiseen haikailevat ryhmät tulevat ottamaan yhteen, joko kulissien takana, tai aivan avoimesti ja jopa asein. Venäjällä toimii useita "yksityisarmeijoita" Wagner-sotilaiden lisäksi ja niitä parhaillaan vahvistetaan. Tosin Wagner-organisaatiota jo pyritään Kremlin suunnalta suitsimaan liiallisen poliittisen merkittävyyden vuoksi.

Ennustaessani uskon "ympyrän sulkeutuvan". Kun Venäjän tärkeimmät oligarkit kuulivat hyökkäyksestä Ukrainaan, monet vain tunteja ennen, tapahtui jotain, mikä todennäköisesti tulee vaikuttamaan historian kulkuun, jos ei suoraana, niin ainakin välillisesti: montaa heistä lyötiin puulla päähän ja he menettivät uskonsa. Oligarkien valta tule ymmärtää venäläisen yhteiskunnan taloudellisena valtana ja ymmärtää, ettei yhden miehen syrjäyttäminen riitä heitä pääsemään toivomaansa lopputulokseen. Heidän onkin ensin kukistettava muu poliittinen valta. Tämä on hidaste, aika jota parhaillaan elämme. Venäjällä ei riitä, että saadaan "hallintaan", vaan täytyy täysin eliminoida. Se kuuluu historialliseen jatkumoon. Tosin tuo jatkumo on tulossa yhden ajanjaksonsa päähän, sillä läpi historiansa Venäjällä poliittisen muutoksen takana ovat olleet tyytymättömät työläiset, sotaansa kyllästyneet sotilaat, tai kaduille lähteneet äidit ja mummot. Tänään muutosta hakee murto-osa kansasta, mutta jonka hallussa on lähes kaikki teollinen tuotanto, kauppa ja palvelut, sekä sen myötä kaikki taloudellinen valta. Toisaalta kansan suuri enemmistö seisoo Kremlin hallinnon takana, lähinnä tiedotusvälineiden vuosia jatkuneen disinformaation vuoksi.

Muutoksen lähestymisestä kertovat myös yhä useammat "vuodot", joista monet on pystytty todentamaan oikeiksi, sekä monien poliittista ja taloudellista valtaa edustavien venäläisten pakenemiset maastaan. On jopa vuodettu asiakirjoja, kuten Venäjän pyrkimyksistä kertova asiakirja, jossa kerrotaan Venäjän uudet rajat Ukrainan valtaamisen jälkeen. Sen aitoudesta on kansainvälisessä mediassa kuitenkin esitetty epäilyjä. Muutoksen prosessin keskeinen evidenssi itselleni kuitenkin on, palatakseni takaisin Putinin puheeseen, hänen pelkonsa kansallisen yhtenäisyyden menettämisestä ja joidenkin nimeltä mainitsemattomien oligarkien haukkuminen pettureiksi. "Pettureiden" pääsiäinen lähestyy. Heidän kultaiset faberge munansa ovat holveissa, mutta vieraiden maiden holveissa jäädytettyinä vuosikymmeniksi, jopa mahdollisesti lopullisesti. Nyt on noitien vuoro Venäjällä.

https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000009417239.html

KAMANAT KOHOELEVAT

Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24.2.2022, Ukrainan sota, venäläisten mukaan erityisoperaatio, on sidoksissa loputtoman kasvun paradigmaan ja siitä kuoriutuneeseen globalismiin. Aivan varmaa on, että parhaillaan elämme aikaa, joka patoaa aikamme globalismin virtoja ja muuttaa kansainvälistä maailmanjärjestystä, edellyttäen, ettei hyvin mahdollinen ydinsota tuhoa olemassa olevia rakenteita siinä määrin, ettei ihmislajilla ole kyvykkyyttä palata nykyisenkaltaiseen elämänmuotoon seuraavien vuosituhansien aikana. 

 
Niin sanotun Kylmän sodan aikana vuosina 1946 – 1991 erilaiset yhteiskuntamallit sotivat keskenään. Kyse oli Lännen kapitalistisesta markkinatalousjärjestelmästä, vastaan lähinnä Neuvostoliiton, nykyisen Venäjän sosialistinen, keskitetty suunnitelmatalous. Lännen omaksuma, historialliseen talousevoluutioon perustuva järjestelmä voitti tehottoman suunnittelutalouden, eikä sosialistinen järjestelmä enää kyennyt vastaamaan. Neuvostoliitto hajosi 1990-luvun alussa. Hajoamisen jälkeen Venäjä omaksui kapitalistisen talousjärjestelmän sen raadollisimmassa muodossaan. Yhteiskunnan sekasortoa ja heikkoutta käytettiin häikäilemättä hyväksi. Syntyi miljonäärejä ”yhdessä yössä” ja neuvostoaikainen, ihmisiin sisäänrakennettu korruption normaalius synnytti ruman kapitalistisen muotonsa, joka näkyy tänäänkin selvästi. Talousjärjestelmän muutos villiksi ja vapaaksi kapitalismiksi ajassa, jossa ei ollut rajoittavaa lainsäädäntöä, lähti ohjaamaan venäläistä yhteiskuntaa. Tänään voimme sanoa; Lännen arvojen ja etiikan mukaan väärään suuntaan.  
 
Talousvallan lisäksi oli kuitenkin myös poliittisen vallan, kommunistisen puolueen yksinvallan poistumisen aiheuttama tyhjiö täyttymässä. Valtion turvallisuusrakenteet, joilla on ollut merkittävä rooli Venäjän yhteiskunnallisessa kehityksessä jo vuosisatojen ajan, tsaarien Ohranasta lähtien, ei kadonnut mihinkään. Neuvostoliiton turvallisuusviranomaisten kaikkialle yhteiskuntaan ulottuva valta, turvallisuuspoliisi KGB:n muodossa, vain muutti nimeään ( FSB ), toimintatapojaan ja otti 1990-luvun alusta ”vapaaksi jäänyttä” poliittista valtaa. Tältä ajalta alkaa myös Venäjän nykyisen presidentti Vladimir Putinin hybriditoiminta politiikassa, sekä turvallisuusrakenteessa, jatkuen edelleen.  
 
Länsi teki selviä virheitä rakentaessaan uutta eurooppalaista turvallisuusjärjestelmää Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tässä kontekstissa on usein puhuttu yksinomaan Lännen harkituista valtahegemonistisista pyrkimyksistä. Itse en näe vain sellaista. Kyse oli lähinnä yksinkertaisesti virheellisistä arvioista, joita hämärsi ylimielisyys ja hyvänolon tunne voitetun kylmän sodan jälkeen, sekä globalismiin ja loputtomaan talouskasvuun perustuvat näkymät, jotka vääjäämättä sitoisivat kansakunnat toisiinsa riippuvuussuhtein. Osittain näin kävikin ja hetkittäin maailmassa elettiin voimakkaan kasvun ja tieteisiin perustuvan kehityksen voittokulkua, josta merkitsevänä tekijänä oli digikehityksen myötä mcluhanilaisen maailmankylän synty. Ajantasainen tieto oli käytettävissä kaikkialla tässä ja nyt. 
 
Venäjän suhteen Lännen yksittäisiä virhearvioita olivat usko venäläisen yhteiskuntamallin muuttumisesta nopeasti demokraattiseksi, parlamentaariseksi ja osaksi yhteistä globaalia maailmanjärjestystä. Virhe tehtiin myös uskottaessa Venäjän pysyvän sotilaallisesti heikkoina seuraavat vuosikymmenet. Talouden osalta alkoi Venäjän integrointi läntisen maailman talousrakenteisiin lähes välittömästi 1990-luvulla, puhtaasti raaka-aineiden tuottajana, erityisesti energian ja lannoitteiden bulkkituottajana, unohtaen Venäjän talouden rakenteen monipuolistamisen. Sen nähtiin olevan Venäjän ”oma asia”, vaikka talousmekanismin rakenteen ja raaka-aineiden voimakkaan ja Lännelle edullisen kysynnän ja kaupan vuoksi niin ei tosiasiassa ollut. Tuo taloussuhteiden status quo sopi Lännelle hyvin. 
 
Keskeinen syy tämän hetken eurooppalaiselle ahdingolle, on osin eurooppalaisissa itsessään. 1990-luvun alussa maailmassa oli vain ja ainoastaan yksi suurvalta, Yhdysvallat. Kylmän sodan voittajavaltiona se määritteli uuden eurooppalaisen turvallisuusrakenteen kehyksen, ilman että Euroopalla siihen oli juurikaan sanomista, saati sitten Venäjällä sen enempää. On muistettava, että vielä 45 vuotta aiemmin, Potsdamissa, elokuussa 1945, keskeisten voittajavaltioiden toimesta puhuttiin etupiirijaosta avoimesti ja luonnollisena tulevaisuusvisiona eurooppalaisessa turvallisuusjärjestelmässä. Tänäänhän suurvaltojen etupiiriasetelma on kauhistus ja lähes tabu. On kuitenkin todettava, että Neuvostoliiton hajottua, syksyllä 1991, ainoastaan Länsi, Yhdysvaltojen johdolla ja sen suurvaltaintresseihin perustuen, määritteli turvallisuusrakenteen reunaehdot, täysin ilman Venäjää. Prosessissa Venäjää ei ollut. Joitain takuita, todistusten mukaan lähinnä suusanallisia Venäjälle annettiin, liittyen Naton laajenemiseen. Luvattiin, ettei Nato laajene yli Elben itään ja vuoden 1991 tilanne jäädytetään. Näin ei käynyt. Vielä vuonna 2017 kesäkuussa hyväksyttiin pieni Montenegro jäseneksi ja viimeisimpänä vuoden 2020 maaliskuussa Pohjois-Makedonia. Länsi oli näin saanut oman nato-johtoisen etupiirinsä valmiiksi. Tässä yhteydessä, kun puhun Lännen, lähinnä tässä Yhdysvaltojen arviointivirheestä, viittaan monien esittämään ajatukseen siitä, että nämä kaikki uudet nato-valtiot ovat, oikeutetussa Venäjän pelossaan, oma-aloitteisesti hakeneet Naton jäsenyyttä. Ajatus oikea ja oikeutettu. Virhe sen sijaan tapahtui Yhdysvaltain ulkopolitiikan ( johon voimakkaasti liittyy sisäpolitiikka ) päättelyssä ja skenariorakentelussa hyväksymällä nämä Venäjän vastaiset, entiset Neuvostoliiton satelliitit Naton jäseniksi. Päättely on yhteneväinen, vaikkapa Turkin halun suhteen päästä EU:n jäseneksi. Halua on, mutta EU ei näe jäsenyyttä poliittisesti tarkoituksenmukaisena. 
 
Eurooppalainen turvallisuusrakenne on siis nyt toisessa metamorfoosissaan toisen maailmasodan jälkeen. Tänään Lännellä on oma etupiirinsä Venäjää vastaan, jonka poliittinen olemus tosin on tyystin erilainen kuin oli Neuvostoliiton sotilaalliseen ja taloudelliseen pakkovaltaan perustunut oma etupiiri, mutta se on yhtä kaikki selkeästi olemassa. Juuri nyt käydäänkin käänteistä Kylmää sotaa, joka on kauhun tasapainosta huolimatta onnistunut molemmilta osapuolilta huonommin kuin ensimmäinen, puhkeamalla avoimeksi sodaksi. Tähän liittyy nykyhetken suuri dramatiikka, jopa pahimmillaan ihmiskunnan koko tulevaisuus. Erityisesti Venäjällä näyttää ydinasekynnyksen käytön kynnys olevan alenemassa. Kyse on tietenkin ensisijassa uhkailusta ja pelin politiikasta, mutta puheiden myötä voidaan muutakin ajatella ja yhä laajemmin ajatellaankin. Venäjällä parhaillaan myös kansaa valmistellaan ydinaseiden käytön varalle. Aiheesta muun muassa tämä sosialistileirin äänenkannattajan Kansan Uutisten artikkeli: https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/4724672-kansaa-valmistellaan-jo-ydinsotaan-sotapsykoosi-kylla-mutta-ei-meilla-vaan-venajalla?utm_medium=twitter Se, että soivatko hälytyskellot Lännessä, Suomessakin, ei jää nähtäväksi, jos välähtää. Silloin ei enää juurikaan ole mitään tehtävissä, muuta kuin ehkä todeta, ettei usko ollut tiedon väärtti, eikä rauhanliike ollut kuin kevyen virtuaalinen ja metaversumi vain yhdisteli vääristyneitä todellisuuksia. Tietysti hyvääkin linkolalaisena on kylmän sodan mahdollisesti muuttuessa kuumaksi nähtävä: väestöräjähdys ja ilmaston lämpeneminen saadaan ydintalven myötä hoidettua ja jotain mikrotason elämää siihen sitten mahdollisesti jäisi, ellei sitten aivan avaruuspölyksi asti tämä, tänäkin vappuna rokkaava maailma fraktamentoidu.

 

LOMALLE HAKKUUAUKEALLE

Tuli muutama viikko takaperin käytyä Pohjois-Karjalassa sukulaisreissussa. Yövyttiin Kolin laella isossa, mutta jo hieman nuhjuisessa Sokos Hotellissa. Kuultiin, että alueelle on tulossa uusi ja isompi hotelli. Rohkeaa väkeä tuo osuustoiminta-aatteen innoittama  osuuskauppaväki.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on muuttanut monia talouden kuvioita Suomessa suoraan ja välillisesti. Monet vaikutukset näkyvät jo nyt.

Lisäys, kuva.

Matkailu Venäjältä Suomeen on käytännössä loppu ja loppuu täysin, jos Venäjän ulkoministeri Lavrovin eilinen uhkaus pannaan voimaan. Hän sanoi Venäjän sulkevan rajansa EU-valtioilta ja kaikilta muiltakin pakotteita asettaneilta. Se tietenkin tarkoittaa ja on jo tarkoittanut vastavuoroisesti viisumien saannin tiukentumista Länteen suuntautuvalta matkailulta. Venäläisten rahat jäävät siis Venäjän sotakassaan.

Toinen merkittävä vaikutus on lopunkin puuntuonnin tyrehtyminen Venäjältä. Metsäteollisisuus on ilmoittanut pyrkivänsä korvaamaan puuraaka-aineen kotimaisella. Lisääntyvillä hakkuilla on vaikutuksensa ympäristöömme, monin kielteisin tavoin. Etelä-Karjala on raain esimerkki. Maakunnassa muutama vuosi sitten ensimmäisenä hakattiin yli kuuluisan vuotuisen kasvun. Se näkyy maakunnassa selvästi laajoina avohakkuina. Jopa luonnonsuojelualueilla ja herkillä Saimaan ranta-alueilla. Raha on mennyt edellä, eikä suo- ja metsätalouden ympäristöhaitoista ole juurikaan välitetty.

Tänään maassamme on tilanne, ettei hakkuita ole varaa kasvattaa. Millään perusteella. Tuntuukin oudolta erityisesti metsäteollisuuden puheet hakkuiden kasvattamisesta, kun Suomi samanaikaisesti, hyvin sitoutuneena yhtenäiseen eurooppalaiseen Euroopan Unionin linjaan, on metsien lisäsuojelun edessä, mikä tietenkin tulevaisuutemme ja muunkin biodiversiteetin kannalta on täysin välttämätöntä ja väistämätöntä.

Onnettomalla Venäjän hyökkäyssodalla on muitakin talousvaikutuksia. Erityisesti fossiilisten polttoaineiden hinnat ovat nousseet voimakkaasti ja tulevat nousemaan. Energian hintojen nousulla on kymmeniä välillisiä vaikutuksia, erityisesti vaikuttamalla hintoihin. 

Yksi tärkeä, aiheeseen liittyen, on matkailun hiipuminen autoilun vähenemisen myötä. Eilen tuli ulos tutkimus, jonka mukaan kaksi kolmasosaa autoilijoista, tulotasosta riippumatta, on vähentänyt auton käyttöä ja vähentää jatkossakin. Ja yli kolmen euron litrahinnoilla on myös edessä polttoaineiden jakelun säännöstely.

Korona-ajan myönteiset kotimaan matkailuluvut ovatkin herkässä vaiheessa. Reissupäätöksiä harkitaan yhä tarkemmin. Kotimaan matkailu onkin yhä enemmän painottumassa lihasvoimin tehtävään retkeilyyn kotiseuduilla. Kohteena ovat yhä useammin lähihakkuuaukeat ja ruskeat vesistöt. Isot matkailuinvestoinnit minua ihmetyttävätkin.

Koska mitalilla tunnetusti on puolensa ja puolensa, ei asia minulle ole tullut yllätyksenä. Rahaan ja loputtomaan talouskasvuun perustuvassa maailmantaloudessa kestämätön tilanne olisi tullut eteen joka tapauksessa. Pieni yllätys oli se, että tilanne tuli eteen jo nyt, eurooppalaisen "taloushäiriön" myötä. 

Makrotason seurauksena on rakennemuutoksen kiihtyminen. Maaseutu tyhjenee entistä nopeammin myös matkailun vähenemisen myötä. Itse en ympäristön kannalta pidä ympäristöä kuluttavan elämänmuodon vähenemää huonona. Tilanne olisi ollut edessä joka tapauksessa. Nyt niin sanottu vihreä siirtymä ja irrottautuminen Venäjän energiasta nopeutuu ja etuaikaistuu. Tässä tilanteessa on vain pidettävä huolta omasta ravinnontuotannostamme. Se ei saa mennä muutoksen kourissa. Tänään nälkävuodetkin ovat lähellä. Eli ylös, ulos ja hakkuuaukeille. Nostalgisilla hetkillä on puolensa, kannon nokalla istuttaessa.

RAKENNEMUUTOS MAASEUDULLA KIIHTYY.

Nyt täytyy kysyä, varaudutaanko muuttuneeseen maailmantilanteeseen syrjäisemmissä, muuttotappiokunnissa mitenkään? Osataanko tehdä vaihtoehdoista skenarioita, onko ylipäätään osaamista muutokseen? Vai onko todennäköisin skenario se, että annetaan kaiken mennä omalla painollaan kuten ennenkin?

Pari vuotta sitten alkanut koronaviruspandemia on aiheuttanut globaaleja yhteiskunnallisia vaikutuksia ja ne näkyvät kansallisestikin kaikilla tasoilla, myös ihmisten arjessa. Pandemian näkyvimmät vaikutukset ovat näkyneet terveydenhuoltomme kuormituksessa, sekä erityisesti valtion, kuntien ja ihmisten talouksissa. Lisäksi päällä ovat julkisen sektorin matalapalkka-alojen lakonuhat. Myös nopeasti nouseva inflaatio aiheuttaa palkkoihin, eläkkeisiin ja etuuksiin valtavia paineita. Yhtälöön pitää vielä lisätä nouseva korkotaso.

Suomi lähti mukaan niin sanottuun Euroopan Unionin yhteiseen koronaelvytyspakettiin. Siinä EU ottaa ensimmäistä kertaa historiassaan velkaa, josta jäsenmaat vastaavat, maksaen sitä takaisin pitkälle tulevaisuuteen korotettuina jäsenmaksuina. Diili aiheutti keskustelua, sillä Suomen reilun 6 miljardin paketista saamme takaisin alle kaksi miljardia. Nyt parhaillaan, johtuen Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan, suunnitellaan uutta yhteisvastuullista eu-lainaa aseisiin ja jättimäisen pakolaisvirran kustannuksiin. Ensimmäisen yhteislainan sanottiin ehdottomasti olevan viimeinen, tuli mitä tuli. Itse jo tuolloin arvelin yhteisvastuullisen velanoton tuskin jäävän ainutkertaiseksi. Samanaikaisesti olemme tekemässä kallista sote-järjestelmämme muutosta ja olemme tilanneet 10 miljardilla uusia hävittäjiä, inflaatiotarkistuksineen. Kaikki velaksi.

Eilen kävin juomassa kahvit voittamani vedon vuoksi. Löin erään henkilön kanssa vetoa, tasan kaksi vuotta sitten, että maaliskuussa 2022 inflaatio euroalueella on yli 5 prosenttia ja polttoaine maksaa yli 2 euroa litralta. Surkea tilanne. Voitin vedon. Tänään, 11.3.2022 tätä kirjoittaessani, euroalueen inflaatio on 6 prosenttia ja on kiihtymässä. Liikennepolttoaineet maksavat reilusti yli 2 euroa litralta. 

Lännen, erityisesti Yhdysvaltojen ja Euroopan asetettua vahvoja taloudellisia pakotteita Venäjälle, sen aiheuttaman kansainvälisen oikeuden vastaisen hyökkäyksen vuoksi ja todennäköisten sotarikosten vuoksi, on täysin selvää, että Venäjän talous tulee taantumaan voimakkaasti. Lisäksi tähän mennessä on Yhdysvallat ja Britannia lopettaneet venäläisen raakaöljyn ostot. Pakotteilla on seuraukset, jotka erityisesti osuvat eurooppalaiseen talouteen Venäjän vastapakotteiden muodossa. Toistaiseksi Suomi saa jalostamolleen venäläistä raakaöljyä ja maakaasua putkea pitkin. Kysymys kuuluu; kuinka kauan. 
Mikäli energian toimitukset Eurooppaan ja Suomeen tyrehtyvät, joko Venäjän toimesta, tai ostajien boikotoinnin vuoksi, ovat vaikutukset dramaattiset. Tuolloin inflaatio nousee kaksinumeroiseksi, minkä se voi tehdä jo aiemmin ja muun muassa liikennepolttoaineet joutuvat säännöstelyn alaisiksi. 

Ylipäätään seurauksena on stagflaatio, tila, jossa hinnat nousevat huolimatta kysynnän alenemisesta ja samalla myös työttömyys lisääntyy. Erityisesti Suomelle uusi eurooppalainen talouskehitys on myrkkyä. Juuri nyt ekonomistit kehoittavat ainoana ratkaisuna ottamaan velkaa velan päälle, saman aikaisesti kun talous sakkaa.

Palataan ensimmäisen kappaleen teemaan, syrjäisten kuntien asemaan Euroopan myllerryksessä. Kun vastasin itse kysymykseeni varautumisesta, niin kuitenkin joitakin lähes varmasti toteutuvia ja toteutuneita uhkia tulisi huomioida. 

Polttoaineiden hintojen nopeasti lähestyessä 3 euroa litralta, alkavat pumppuhinnat vaikuttaa autoilun vähenemiseen myös työmatka-ajojen suhteen. Näin on jo tapahtumassa, siitä kertovat kuumenevat vuokra-asuntomarkkinat kaupungeissa, työssäkäyntialueilla. Lisäksi muutkin epävarmuustekijät lisääntyvät maaseudulla. Erityisesti maatalouden alasajo kiihtyy. Sellaisiin nopeisiin, vaikuttaviin tekoihin ei poliittisesti kyetä, että maatalous saatettaisiin mitenkään kannattavaksi, huolimatta poliitttisesta siunailusta, että omavaraisuus elitarviketuotannon osalta olisi turvattava. Yksinkertaisesti rahaa ei ole. Päinvastoin, kaikki lainattavissa oleva raha menee nyt pääosin aseistukseen, vaikka kokonaismaanpuolustuksen oleellisena osana olisi nähtävä riittävän elinvoimainen maatalous. Näin valitettavasti ei ole. Lisäksi juuri nyt, muun muassa, velkaantuneen maatalouden rahoituskanavat ovat rahalaitosten osalta tukossa. Vakuudet ovat jo tapissa. Lisäksi, vaikka velkarahaa joku vielä saisikin, alkaa lannotteiden saatavuus ja hinta, kalliin polttoaineen kanssa olla ylitsepääsemätön este maataloustuotannolle.

Tässä linkki E-Karjalaan.

https://yle.fi/uutiset/3-12350145?fbclid=IwAR2OBGWjh88Q4uF27lYsNTdoEglcfKjD9HVXz_2lOjrP6bI7HD-Ah_Lfws4

Rakennemuutos maaseudulla kiihtyy. Vain varakkaimmilla on jonkinlainen mahdollisuus jatkossa asua hetki vielä maaseudulla. On sitten eri asia haluavatko enää hekään. Jo yksin liikkumisen estävät kalliit polttoainekustannukset tekevät syrjäisistä maaseutukunnista reservaatteja, joihin tullaan korkeitaan tervehtimään hoitokodeissa makaavia vanhuksia. Sote-muutos tulee vääjäämättä poistamaan palveluita ja nopeasti vähenevien asukaslukujen myötä muutkin palvelut lopettavat kannattamattomina. Tähän, nykyisen kaltaisen maaseudun loppuliukuun, olisi nyt nopeasti kunnissakin varauduttava, eikä vain äimisteltävä tumput suorina, että kuinkas tässä näin kävikään.  Äkkimuutosta on pyrittävä pehmentämään.  Kun pikku kunnassa hälytyssireni oikeasti sen minuutin soi, on hyvä katsella toisiamme silmiin. Toki voi siirtyä talossa alakertaan, parhaassa tapauksessa maakellariin, tai sitten muuttaa paikkakunnalle, jossa on edes väestösuojia. Nyt yhä useampi tilastojenkin mukaan niin tekee. 

SODASTA

Sotateoriat käsittelevät sotia ja pyrkivät vastaamaan kysymyksiin sodan oikeutuksesta ja useinkin myös kysymykseen miksi päädytään sotaan. Karkeasti näiden kysymysten lähempi tarkastelu voidaan jakaa teoreettiseen, tai historialliseen lähtökohtaan. Kysymys sodasta ja rauhasta on tutkimuksellisesti ja erityisesti filosofisesti laaja, ellei sodalle haeta yksioikoisesti älyllistä ratkaisua vain lajinomaisesta käyttäytymisestä, eikä lähdetä ihmiseen liittyviä sotateorioita erottamaan muista käyttäytymistieteistä. Tässä en yritä lähteä syvällisempään asiaan paneutumiseen. Se ei minulta onnistuisikaan. 

 
Ensimmäisessä, teoreettisessa lähtökohdassa, on kyse olemassa olevaan tietoon perustuvasta analyysista, mutta myös tutkimuksesta, erityisesti sodan eettisestä ja nykyisin yhä useammin sodan laajemmastakin filosofisesta puolesta, sodan oikeutuksen suhteen, sekä myös ylipäätään sodasta ilmiönä yhteiskuntien liikkeessä. 
 
Historiallisessa lähtökohdassa sen sijaan tutkitaan sodan olemusta ja oikeutusta ”sodan perinteeseen” nähden, sekä erilaisiin kansainvälisesti sovittuihin sääntökokonaisuuksiin nähden, kuten Haagin ja Geneven kaltaisten yleissopimusten perusteella. Niissä on sovittu sodan rajoituksista ja seuraamuksista määrittelyineen. Tänään näyttää siltä, että yhä useammin niin sanotun ”oikeudenmukaisen sodan” ( joka olemassaolo sekin usein kiistetään ) periaatteet ovat häviämässä. 
 
Onkin avoimesti nähtävissä, huolimatta siitä, että sodan yleissopimuksia painotetaan, sotarikokset jatkuvat. Viime vuosina Euroopan Unionissakin keskeiseksi ihmisoikeusteemaksi, laajemmin käsitettynä, noussut oikeusvaltioperiaate sisältää myös ajatuksen saattaa rikoksiin syyllistyneet vastuuseen toimistaan sodassa, edelleen voimassa olevien sodan sääntöjen mukaisesti. Viime vuosikymmeninä erityisesti australialaisen asianajaja Geoffrey Robertsonin ajatukset ovat selkeyttäneet sotaan liittyvien oikeuskysymysten arviointia, suhteessa rikoksiin ihmiskuntaa vastaan, sekä sopimusoikeudelliselta pohjalta, mutta myös eettisessä mielessä. Modernin sodan piittaamattomuus kansainvälisen oikeuden yleissopimuksia ja tuomioistuimia vastaan saa jotkut, jopa julkisesti väittämään, että moraalin soveltaminen sotatilanteeseen ei ole valtion etu, ja että sota aina musertaa keskeisinä pidetyt moraaliset velvoitteet ja on valtioiden huolista vähäisimpiä. 
 
Yllä mainittuun johtopäätökseen voi tulla, kun aikamme on-line viestimien kautta voi katsella sotaa Ukrainassa, joka pitkittyessään muuttuu raaemmaksi ja julmemmaksi, sekä teoreettisen, että historiallisen tarkastelun myötä. Kun aiemmin sanoin sotateorioiden olevan muutoksessa, viittasin toisen maailmansodan jälkeen käyttöönotettuun ydinaseeseen. Filosofisesti ydinase antaa vain yhden uuden nyanssin ajatteluun, nimittäin hiemankin laajemmin käytettyinä ydinaseet lopettavat keskustelun sodasta ja samalla tulevaisuudesta. Filosofialle on luonteenomaista laadukas, tai vähemmän laadukas rönsyily, todistettavuuden jäädessä arvelun tasolle. Ajateltaessa filosofisen tutkimuksen myötä ydinasetta aseena sodassa seurauksineen, on pakko siirtyä lopullisuuden filosofiaan, josta ei enää vihreä oksa kasva, 
 
Viimeisen maailmansodan jälkeen ydinaseella on uhkailtu usein. Sitä on käyttänyt Neuvostoliitto kylmän sodan aikana, USA:n presidentti Kennedy Kuuban kriisin aikana, presidentti Nixon Vietnamin sodan aikana, Pakistan ja Intia keskenään, Pohjois-Korea ja nyt jälleen Venäjä monissa yhteyksissä, mutta erityisesti nyt Ukrainan sodan aikana. Mielenkiintoista tutkijan näkökulmasta, ydinase tänään taisteluvälineenä, on sen käänteinen pyrkimys vaikutukseen. Ydinaseuhan esille tuomisella pyritään estämään vihollisen sotilaallisia tekoja, ei saavuttamaan tulivoimaan verrattavaa tuhovaikutusta. Eräät tärkeimmistä ydinaseen problematiikkaa käsittelevät nykytekstit ovat  Barrie Paskins ja Michael Dockrillin ”The Ethics of War”, 1979, Richard Normanin ”Ethics, Killing and War”, 1995, Brian Orendin ”War and International Justice”, 2001 ja Michael Walzerin ”Sodasta ja oikeudesta”, 2001 ja vanhempi vuodelta 1977 ”Just and Unjust Wars”. On tietysti paljon muitakin, mutta keskeisyydeltään ajatukset ovat yhteneviä.  

On myös syytä lopuksi katsoa aikamme muita  filosofeja sodan kontekstissa. Aihetta voi lähestyä monesta suunnasta. Lähden ranskalaisesta filosofi Simone Weilistä, joka menehtyi jo 34 vuotiaana keuhkotautiin vuonna 1943. Vaikka olikin mielestäni julistavassa filosofiassaan jossain määrin ristiriitainen, myöhemmän hengellisyytensä kautta, erityisesti suhteessa naturalismiin, pidän merkittävänä ajattelijana. Itseeni on tehnyt vaikutuksen hänen kirkas näkemyksensä kommunismista ja kapitalismista totalitarismeina. Weilin tavattua venäläisen kommunistin Lev Trotskin, ei Trotski häntä pystynyt vakuuttamaan. Sen sijaan Espanjan sisällissodan aikana hän vakuuttui väkivallan luonteesta sen ulotuttua yhtä julmana molempien sotivien osapuolien toimiin. Simone Weilistä löytyy suomenkielistä kirjallisuutta paljonkin. Itse olen lukenut vain Juha Varton  kirjan ”Mitä Simone Weil on minulle opettanut?” vuodelta 2005. 
 
Monet, muun muassa Simone Weilistä vaikutteita saaneista aikamme filosofeista, ovat puhuneet erilaisista mahdollisuuksista välttää sota. Onko periksi antamisen, jopa antautumisen-filosofia viisasta missään mielessä? Historia kertoo, että täydellisenkään antautumisen kontekstissa ei uhreilta ja sorrolta kokonaan vältytä. Historia myös kertoo, muun muassa natsien käytännössä hallitessa Ranskaa, materiaaliset ja inhimilliset tuhot jäivät suhteellisen vähäisiksi siihen nähden mitä ne olisivat voineet olla. Tulee myös mieleen universaali sanonta; viisas väistää. 
 
Entä Ukrainan tapauksessa? Olisiko Ukrainan tullut taipua? Mikä olisi ollut Ukrainan tulevaisuus kansakuntana? Olisiko ihmisuhrit, erityisesti lapset, naiset ja vanhukset voitu välttää? Kysymyksiä on monia. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000008663335.html Tätä pohtiessa on syytä palata esityksen alkuun. Valtioiden velvoitteet näyttävät edelleenkin menevän ohi moraalisten velvoitteiden. Kysymys on filosofisesta pohdinnasta sairaalan vuoteeseen, koulun penkillä, tai pakomatkalla kuolevan lapsen elämän arvosta. Arvosta hyökkääjälle, sekä puolustajalle. Molemmille. Ukraina puolustaa eurooppalaisia arvoja uhraamalla lapsia arvojen eteen ja hyökkääjä laajentaa sotaa siviiliväestöön saavuttaakseen päämääränsä. Tänään edelleenkään ihmisen arvo ei yllä eurooppalaisten arvojen, saati agressiivisen, toisen osapuolen arvojen yläpuolelle.