Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24.2.2022, Ukrainan sota, venäläisten mukaan erityisoperaatio, on sidoksissa loputtoman kasvun paradigmaan ja siitä kuoriutuneeseen globalismiin. Aivan varmaa on, että parhaillaan elämme aikaa, joka patoaa aikamme globalismin virtoja ja muuttaa kansainvälistä maailmanjärjestystä, edellyttäen, ettei hyvin mahdollinen ydinsota tuhoa olemassa olevia rakenteita siinä määrin, ettei ihmislajilla ole kyvykkyyttä palata nykyisenkaltaiseen elämänmuotoon seuraavien vuosituhansien aikana.
Niin sanotun Kylmän sodan aikana vuosina 1946 – 1991 erilaiset yhteiskuntamallit sotivat keskenään. Kyse oli Lännen kapitalistisesta markkinatalousjärjestelmästä, vastaan lähinnä Neuvostoliiton, nykyisen Venäjän sosialistinen, keskitetty suunnitelmatalous. Lännen omaksuma, historialliseen talousevoluutioon perustuva järjestelmä voitti tehottoman suunnittelutalouden, eikä sosialistinen järjestelmä enää kyennyt vastaamaan. Neuvostoliitto hajosi 1990-luvun alussa. Hajoamisen jälkeen Venäjä omaksui kapitalistisen talousjärjestelmän sen raadollisimmassa muodossaan. Yhteiskunnan sekasortoa ja heikkoutta käytettiin häikäilemättä hyväksi. Syntyi miljonäärejä ”yhdessä yössä” ja neuvostoaikainen, ihmisiin sisäänrakennettu korruption normaalius synnytti ruman kapitalistisen muotonsa, joka näkyy tänäänkin selvästi. Talousjärjestelmän muutos villiksi ja vapaaksi kapitalismiksi ajassa, jossa ei ollut rajoittavaa lainsäädäntöä, lähti ohjaamaan venäläistä yhteiskuntaa. Tänään voimme sanoa; Lännen arvojen ja etiikan mukaan väärään suuntaan.
Talousvallan lisäksi oli kuitenkin myös poliittisen vallan, kommunistisen puolueen yksinvallan poistumisen aiheuttama tyhjiö täyttymässä. Valtion turvallisuusrakenteet, joilla on ollut merkittävä rooli Venäjän yhteiskunnallisessa kehityksessä jo vuosisatojen ajan, tsaarien Ohranasta lähtien, ei kadonnut mihinkään. Neuvostoliiton turvallisuusviranomaisten kaikkialle yhteiskuntaan ulottuva valta, turvallisuuspoliisi KGB:n muodossa, vain muutti nimeään ( FSB ), toimintatapojaan ja otti 1990-luvun alusta ”vapaaksi jäänyttä” poliittista valtaa. Tältä ajalta alkaa myös Venäjän nykyisen presidentti Vladimir Putinin hybriditoiminta politiikassa, sekä turvallisuusrakenteessa, jatkuen edelleen.
Länsi teki selviä virheitä rakentaessaan uutta eurooppalaista turvallisuusjärjestelmää Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tässä kontekstissa on usein puhuttu yksinomaan Lännen harkituista valtahegemonistisista pyrkimyksistä. Itse en näe vain sellaista. Kyse oli lähinnä yksinkertaisesti virheellisistä arvioista, joita hämärsi ylimielisyys ja hyvänolon tunne voitetun kylmän sodan jälkeen, sekä globalismiin ja loputtomaan talouskasvuun perustuvat näkymät, jotka vääjäämättä sitoisivat kansakunnat toisiinsa riippuvuussuhtein. Osittain näin kävikin ja hetkittäin maailmassa elettiin voimakkaan kasvun ja tieteisiin perustuvan kehityksen voittokulkua, josta merkitsevänä tekijänä oli digikehityksen myötä mcluhanilaisen maailmankylän synty. Ajantasainen tieto oli käytettävissä kaikkialla tässä ja nyt.
Venäjän suhteen Lännen yksittäisiä virhearvioita olivat usko venäläisen yhteiskuntamallin muuttumisesta nopeasti demokraattiseksi, parlamentaariseksi ja osaksi yhteistä globaalia maailmanjärjestystä. Virhe tehtiin myös uskottaessa Venäjän pysyvän sotilaallisesti heikkoina seuraavat vuosikymmenet. Talouden osalta alkoi Venäjän integrointi läntisen maailman talousrakenteisiin lähes välittömästi 1990-luvulla, puhtaasti raaka-aineiden tuottajana, erityisesti energian ja lannoitteiden bulkkituottajana, unohtaen Venäjän talouden rakenteen monipuolistamisen. Sen nähtiin olevan Venäjän ”oma asia”, vaikka talousmekanismin rakenteen ja raaka-aineiden voimakkaan ja Lännelle edullisen kysynnän ja kaupan vuoksi niin ei tosiasiassa ollut. Tuo taloussuhteiden status quo sopi Lännelle hyvin.
Keskeinen syy tämän hetken eurooppalaiselle ahdingolle, on osin eurooppalaisissa itsessään. 1990-luvun alussa maailmassa oli vain ja ainoastaan yksi suurvalta, Yhdysvallat. Kylmän sodan voittajavaltiona se määritteli uuden eurooppalaisen turvallisuusrakenteen kehyksen, ilman että Euroopalla siihen oli juurikaan sanomista, saati sitten Venäjällä sen enempää. On muistettava, että vielä 45 vuotta aiemmin, Potsdamissa, elokuussa 1945, keskeisten voittajavaltioiden toimesta puhuttiin etupiirijaosta avoimesti ja luonnollisena tulevaisuusvisiona eurooppalaisessa turvallisuusjärjestelmässä. Tänäänhän suurvaltojen etupiiriasetelma on kauhistus ja lähes tabu. On kuitenkin todettava, että Neuvostoliiton hajottua, syksyllä 1991, ainoastaan Länsi, Yhdysvaltojen johdolla ja sen suurvaltaintresseihin perustuen, määritteli turvallisuusrakenteen reunaehdot, täysin ilman Venäjää. Prosessissa Venäjää ei ollut. Joitain takuita, todistusten mukaan lähinnä suusanallisia Venäjälle annettiin, liittyen Naton laajenemiseen. Luvattiin, ettei Nato laajene yli Elben itään ja vuoden 1991 tilanne jäädytetään. Näin ei käynyt. Vielä vuonna 2017 kesäkuussa hyväksyttiin pieni Montenegro jäseneksi ja viimeisimpänä vuoden 2020 maaliskuussa Pohjois-Makedonia. Länsi oli näin saanut oman nato-johtoisen etupiirinsä valmiiksi. Tässä yhteydessä, kun puhun Lännen, lähinnä tässä Yhdysvaltojen arviointivirheestä, viittaan monien esittämään ajatukseen siitä, että nämä kaikki uudet nato-valtiot ovat, oikeutetussa Venäjän pelossaan, oma-aloitteisesti hakeneet Naton jäsenyyttä. Ajatus oikea ja oikeutettu. Virhe sen sijaan tapahtui Yhdysvaltain ulkopolitiikan ( johon voimakkaasti liittyy sisäpolitiikka ) päättelyssä ja skenariorakentelussa hyväksymällä nämä Venäjän vastaiset, entiset Neuvostoliiton satelliitit Naton jäseniksi. Päättely on yhteneväinen, vaikkapa Turkin halun suhteen päästä EU:n jäseneksi. Halua on, mutta EU ei näe jäsenyyttä poliittisesti tarkoituksenmukaisena.
Eurooppalainen turvallisuusrakenne on siis nyt toisessa metamorfoosissaan toisen maailmasodan jälkeen. Tänään Lännellä on oma etupiirinsä Venäjää vastaan, jonka poliittinen olemus tosin on tyystin erilainen kuin oli Neuvostoliiton sotilaalliseen ja taloudelliseen pakkovaltaan perustunut oma etupiiri, mutta se on yhtä kaikki selkeästi olemassa. Juuri nyt käydäänkin käänteistä Kylmää sotaa, joka on kauhun tasapainosta huolimatta onnistunut molemmilta osapuolilta huonommin kuin ensimmäinen, puhkeamalla avoimeksi sodaksi. Tähän liittyy nykyhetken suuri dramatiikka, jopa pahimmillaan ihmiskunnan koko tulevaisuus. Erityisesti Venäjällä näyttää ydinasekynnyksen käytön kynnys olevan alenemassa. Kyse on tietenkin ensisijassa uhkailusta ja pelin politiikasta, mutta puheiden myötä voidaan muutakin ajatella ja yhä laajemmin ajatellaankin. Venäjällä parhaillaan myös kansaa valmistellaan ydinaseiden käytön varalle. Aiheesta muun muassa tämä sosialistileirin äänenkannattajan Kansan Uutisten artikkeli: https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/4724672-kansaa-valmistellaan-jo-ydinsotaan-sotapsykoosi-kylla-mutta-ei-meilla-vaan-venajalla?utm_medium=twitter Se, että soivatko hälytyskellot Lännessä, Suomessakin, ei jää nähtäväksi, jos välähtää. Silloin ei enää juurikaan ole mitään tehtävissä, muuta kuin ehkä todeta, ettei usko ollut tiedon väärtti, eikä rauhanliike ollut kuin kevyen virtuaalinen ja metaversumi vain yhdisteli vääristyneitä todellisuuksia. Tietysti hyvääkin linkolalaisena on kylmän sodan mahdollisesti muuttuessa kuumaksi nähtävä: väestöräjähdys ja ilmaston lämpeneminen saadaan ydintalven myötä hoidettua ja jotain mikrotason elämää siihen sitten mahdollisesti jäisi, ellei sitten aivan avaruuspölyksi asti tämä, tänäkin vappuna rokkaava maailma fraktamentoidu.
