AURINGOSTA YLILYÖNTEJÄ.

Vakkani päällä ei ole kantta sanoessani, että vastustan tuulivoimaloita. Olen vastustanut jo vuosia. En vastusta niitä kategorisesti, mutta vastustan tuulivoimalapuistojen tuloa viimeisiin erämaihin, niin meillä kuin muuallakin. Tuulimyllyjen saavuttua erämaihin, ne eivät ole erämaita. Eivät lähellekään.

Nyt olen Luonnon ( luojani ) edessä nöyrtymässä jättimäisten aurinkovoimaloiden edessä. Miksi minä, päivittäin "v--pipertäjäksi" räävitty vanha mies, olen tässäkin muuttumassa?

Niin kuin Hesarin tämän aamuisestakin jutusta ilmenee, ovat aurinkopaneelien tarvitsemat alueet yhä jättimäisempiä. Suomalaiselle heimolle tyypillisesti ollemme suureellisesti jo toteuttamassa tuhansien hehtaarien voimala-alueita, Euroopan suurimpia. Rahakeskeinen ajattelu on löytänyt tässäkin aikaan sopivan, uuden markkinan. Kannatan rakennuskohtaista aurinkosähköä. Sitä on tuettava nyt.

HS 5.7.2023

Ongelmia on syntymässä. Keski-Euroopassa on jo syntynyt. Ensimmäiset isot ongelmat syntyivät tuulimyllyjen ympärille. Energiayhtiöille tuli ja tulee edelleen halvemmaksi jättää käytöstä poistetut myllyt yhteiskunnan kontolle. Sakot ovat minimaalisia ympäristörikkomuksista. Suomessa tilanne on sama. Ennallistamisrahastoa ei käyttöaikana kerätä, vaikka se olisi ratkaisu. Kannattavuuslaskenta yhtiöissä tässä kohtaa on yksinkertaista. Sama muuten koskee kaivosteollisuutta, sotkuja ei kannata siivota. Ensimmäiset ongelmat myös aurinkovoimaloiden jätteiden kanssa on nähty viime vuonna Saksassa.

Tuhansien hehtaarien aurinkovoimaloiden alle jää paljon metsää, mutta myös ravinnontuotantoon soveltuvaa maata. Asia on vakava, sillä on laskettu ja mallinnettu viljelysmaan määrän puoliintuvan vuoteen 2050 mennessä. Kehitys on nopea ja dramaattinen, jopa kohtalokas.

Ei ole myöskään kattavia ja edes suhteellisen tarkkoja arvioita siitä, että missä ajassa aurinkokenttä kuolettaa aiheuttamansa hiilipäästöt erilaisissa luontotyypeissä. Ilmeisesti se on kymmeniä vuosia.

Minulta yhä useammin tingataan sitä kuuluisaa "sinun ratkaisuasi". Minun missioni on osoittaa kärjekkäästikin yhteiskunnan epäkohtia. Näyttää parhaimmillaan "keskaria". Ei ole sellaista velvollisuutta, että jos kansalainen on kriittinen, hänellä tulisi olla ratkaisumallit. Tämä on tappisilmäisten vaatimus, jolla yksinkertaisesti halutaan hiljentää keskustelua. Jätänkin ratkaisujen etsimisen asiantuntijoille.

Sen sijaan mielipiteinäni sanon kannattavani ydinvoiman lisärakentamista tuottamaan ylimenokauden energiaa. Minkä ylimenokauden? Näen tulevaisuuden fuusioydinenergian ja vetytalouden kombinaationa, jossa sähköenergiaa tuotetaan ydinfuusiolla, joka sitten pääosin jatkojalostaa vettä vedyksi. Iso reunaehto, jonka itse näen lähes ylitävän lajimme tulevaisuuden, on ihmislajin aiheuttama maa-planeetan nopea tuhoprosessi. Ilman ydinsotaakin se on vauhdissa kuin entinen likka latotansseissa.

Hesarin juttuun tästä:

www.hs.fi/talous/art-2000009684162.html

TÄNÄÄN SATAA

Muutama päivä sitten kirjaimellisesti kävelin ulos Facebookista. Metsäpolulla kävellessäni se tuli eteeni kuin ylipääsemätön este. Lähtö. Lähtö takaisin.

Viime aikoina olen somessa osallistunut vesi- ja metsäkeskusteluun. Niin siksi, että laajat, muutamissa öissä syntyneet aukkohakkuut ovat minuun vaikuttaneet. Ajattelin: onko näin tarkoitetettu tapahtuvan? Onko ihmislajin populaation hallitsematon kasvu maailman metsäkadon vääjäämätön, perimmäinen syy? Uskon niin.

Planeettamme pinta-alasta 71% on vesipinta-alaa. Loput wallmartteja, parkkipaikkoja, lentokenttiä, jalkapallokenttiä, kaupunkeja, asumalähiöitä ja slummeja. Ja viljelysmaata. Sitäkin vuosi vuoden jälkeen vähemmän. Entä tämän planeetan metsät? Elämän kohtu ja syli.

Väestönkasvun vuoksi, sekä lajityypillisen ahdeuden vuoksi, maa-planeetan metsäpinta-ala on kutistunut ja edelleen pienenee. Itse asiassa kiihtyvällä nopeudella. Metsiä on jäljellä 23% alkuperäisestä metsäpinta-alasta.

Metsiä suojelemalla, ymmärtämällä niiden merkityksen laajemmin elämän ylläpidossa, ihmiskunta olisi mahdollisesti voinut saavuttaa aikalisän kaltaisen lisäajan lajimme peliaikaan. Sitä emme käyttäneet.

Olen monen muun lajitoverini lailla heittänyt uskoni ja toivoni lajimme tulevaisuuden suhteen. Sen 300.000 - 250.000 vuotinen olemassaolo tällä planeetalla on loppumassa. Onko sitä jäljellä 1000 vuotta, vai 1500 vuotta, on merkityksetöntä.

Lajimme ylivertaisuus yli muiden lajien, länsimaisen uskontomme lupaus ja oikeutus antaa maa-planeetaan antimet lajimme hallintaan, sekä yksilöiden oikeuksien ja yksilöllisyyden järjetön korostaminen, yli yhteisöjen etujen, ovat voittaneet ihmisen. Se on paradoksaalista. 

Jäljellä olevan aikani kuljen metsissä. Tuskin lausun mitään ääneen, saati kirjoitan. En ole vihainen. Kenelle olisin? Ihmiselle? Itselleni?

P. S.
Tätä oikolukiessani radiossa on jälleen yksi professori. Tuhon professori. Puhuu englanniksi ilmastomme muutoksista. Minua huvittaa ja nauran lähes ääneen. Heidän kaikkien, kaikkien, ennustus maa-planeetan tulevaisuudesta päättyy lajityypillisesti puhujan oman takaportin avaamiseen; meillä on äärimmäisen vähän aikaa.

Meillä on todellakin vielä aikaa, mutta meillä ei ole aikaa enää ratkaisevan merkitsevälle muutokselle. Siihen tarvittaisiin uusi ihmiskäsitys ja sen lajimme läpäisevä sisäistäminen. Siihen meillä ei ole aikaa. Ihmislajin evoluutiota maa-planeetan muun evoluution kanssa emme voi sykronoida.