Mies petraa kirjoittamisessaan. Enbuske on ylittänyt oman rohkeutensa. Kirjoittaa itsestään välittämättä, suhteessa lukijoihin, mutta samalla välittää nyt itsestään oikeasti. Irtoaa oikeasti ja aidosti sovinnaisuudestaan. Lukijoidenkin sovinnaisuudesta. Se meillä on yhteistä. Siis minulla ja T. Enbuskella. Muuta ei olekaan.
Petteri Orpo on valahtanut säälittävästä Don Quijote-ritaristereotypiasta aseenkantajaksi, Sanco Panzaksi. On olevinaan ovela. Kaakki-Rosinanteksi tuskin eläessään yltää. Tai oli valahtanut, hänen tultuaan valituksi Kokoomuksen puoluejohtajaksi. Mies maistui tuolloin minulle yhtä vähän kuin mielipide kesä- tai talviajasta nyt. Huolimatta siitä, että minulla on lähes kaikkeen olevaiseen ja olemattomaan mielipide. Yhteen kesä- tai talviaikaan ei ole vieläkään. Eikä aikaan ylipäätään.
No nyt sellainen minulla on P. Orpostakin. Täyspaska poliitikko. Ihmettelee pääsääntöisesti tätänykyä lähes kaikkea. Tänään ihmettelee, että politiikanteko Suomessa on kärjistynyttä ja yhteistyöhön ei kyetä. Politiikanteko hänelle on ihmettelyä ja mantrojen toistoa omista tekemisistään. Ja tietenkin isoa epärehellisyyttä, ainakin meikän vinkkelistä arvioituna. Poliittinen, sokea ismiusko on aina minulle sitä.
Aivan. P. Orpon arvio yhteistyöstä on totta, mutta ihmettely olisi voitu jättää lausumatta. Nimittäin poliittinen sekasorto massiivisine lakonuhkineen johtuu, lähes kokonaan, edustamansa ideologian arrogantista tuuppaamisesta piippuun.
Markkinafundalismin läpitunkemana hän haluaa, että köyhät köyhtyvät, ja että erityisesti rikkaat rikastuvat, ja että maailman tila kulkee päivä päivältä yhä nopeammin kohti loppuaan, jatkuvaan kasvuun uskoen. Näinhän tässä, ihan asiaa kiistämättäkin, on käymässä. De facto. Tai sitten P. Orpo on tyhmä. Ja onkin. Kauniimmin sanottuna vähän yksinkertainen. Mutta tyhmänä ministerinä on lajillemme ja Suomelle äärimmäisen vaarallinen. Ja tyhmänä pidän myös valitsijoitaan.
