Käytyäni varhaisella aamukusella retkahdin takaisin vuoteeseeni ja näin unen. Selvän unen.
Näen unia harvoin, enkä pidä niitä ylipäätään merkityksellisinä. Jos näenkin, unidementia vaivaa armollisesti. En muista unia.
Unessa entinen ystäväni oli koukuttunut voimakkaaseen heroiiniin lyhyessä ajassa. Olin tietämätön asioiden laidasta ja tuskainen nähdessäni kuinka häntä voimakkaammat voimat vaativat nyt lisää.
Näin alumiinifolion palasen, ohuen kumiputken ja entisen ystäväni.
Hän oli pienentynyt kooltaan. Käpertynyt kokoon. Pelästynyt.
Hän ei puhunut oikeastaan lainkaan. Tuijotti vain minua silmiin. Hän oli antautunut itsensä edessä.
Anelin häntä lopettamaan, kun vielä oli siihen mahdollisuuksia. Samalla irrationaalisesta syystä, pyysin häntä sopimaan riitamme. Mehän olimme riidoissa.
Käpertyneenä valkoiseksi maalattuun nurkaan hän vastasi hiljaisella äänellä: "Kuinka vaan".
Sitten hän pisti. Ja minä avasin silmäni.
Heräämistäni ennen vielä muistan kyyneleeni ja epätoivoni muuttuvan pakokauhuksi, joka piti minua vallassaan vielä hetken kömpiessäni suodattamaan aamun kahvit.
Tiedän, että unilla on merkityksensä aivojen arjessa. Merkitsevätkö unet mitään, voivatko ne kertoa jotain, siitä en tiedä mitään. Enkä haluakaan. Joka tapauksessa hätkähdin.
Live-esitykseen verrattava uneni oli karmaiseva ja sillä oli tässä jutussa merkityksensä. En pidä karmaisevista stooreista.
Ja sainhan sovittua riitamme, vaikeimman kautta. Minulle se oli kuitenkin Pyrrhoksen voitto. Hävisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti