TÄNÄÄN SATAA

Muutama päivä sitten kirjaimellisesti kävelin ulos Facebookista. Metsäpolulla kävellessäni se tuli eteeni kuin ylipääsemätön este. Lähtö. Lähtö takaisin.

Viime aikoina olen somessa osallistunut vesi- ja metsäkeskusteluun. Niin siksi, että laajat, muutamissa öissä syntyneet aukkohakkuut ovat minuun vaikuttaneet. Ajattelin: onko näin tarkoitetettu tapahtuvan? Onko ihmislajin populaation hallitsematon kasvu maailman metsäkadon vääjäämätön, perimmäinen syy? Uskon niin.

Planeettamme pinta-alasta 71% on vesipinta-alaa. Loput wallmartteja, parkkipaikkoja, lentokenttiä, jalkapallokenttiä, kaupunkeja, asumalähiöitä ja slummeja. Ja viljelysmaata. Sitäkin vuosi vuoden jälkeen vähemmän. Entä tämän planeetan metsät? Elämän kohtu ja syli.

Väestönkasvun vuoksi, sekä lajityypillisen ahdeuden vuoksi, maa-planeetan metsäpinta-ala on kutistunut ja edelleen pienenee. Itse asiassa kiihtyvällä nopeudella. Metsiä on jäljellä 23% alkuperäisestä metsäpinta-alasta.

Metsiä suojelemalla, ymmärtämällä niiden merkityksen laajemmin elämän ylläpidossa, ihmiskunta olisi mahdollisesti voinut saavuttaa aikalisän kaltaisen lisäajan lajimme peliaikaan. Sitä emme käyttäneet.

Olen monen muun lajitoverini lailla heittänyt uskoni ja toivoni lajimme tulevaisuuden suhteen. Sen 300.000 - 250.000 vuotinen olemassaolo tällä planeetalla on loppumassa. Onko sitä jäljellä 1000 vuotta, vai 1500 vuotta, on merkityksetöntä.

Lajimme ylivertaisuus yli muiden lajien, länsimaisen uskontomme lupaus ja oikeutus antaa maa-planeetaan antimet lajimme hallintaan, sekä yksilöiden oikeuksien ja yksilöllisyyden järjetön korostaminen, yli yhteisöjen etujen, ovat voittaneet ihmisen. Se on paradoksaalista. 

Jäljellä olevan aikani kuljen metsissä. Tuskin lausun mitään ääneen, saati kirjoitan. En ole vihainen. Kenelle olisin? Ihmiselle? Itselleni?

P. S.
Tätä oikolukiessani radiossa on jälleen yksi professori. Tuhon professori. Puhuu englanniksi ilmastomme muutoksista. Minua huvittaa ja nauran lähes ääneen. Heidän kaikkien, kaikkien, ennustus maa-planeetan tulevaisuudesta päättyy lajityypillisesti puhujan oman takaportin avaamiseen; meillä on äärimmäisen vähän aikaa.

Meillä on todellakin vielä aikaa, mutta meillä ei ole aikaa enää ratkaisevan merkitsevälle muutokselle. Siihen tarvittaisiin uusi ihmiskäsitys ja sen lajimme läpäisevä sisäistäminen. Siihen meillä ei ole aikaa. Ihmislajin evoluutiota maa-planeetan muun evoluution kanssa emme voi sykronoida.