perjantai 22. helmikuuta 2019

DIGITALISAATIO SYÖ MAASEUDUN?

Savitaipale ja kolme ympäristökuntaa selvittävät yhteistyön lisäämisen mahdollisuuksia. Länsi-Saimaan Sanomat kirjoittaa ( 21.2. ), että "hankkeen nimen mukaisesti kunnat haluavat tehdä esimerkiksi digitalisaation mahdollistamia uusia avauksia, joilla palvelut voitaisiin turvata ja löytää säästöjä yhteistyön kautta". Itse uskon, että digitalisaatio ei ole edes osaratkaisu pienten ja vähän isompienkin maalaiskuntien elinvoiman lisäämisessä. Monessa tapauksessa päinvastoin.



Maaseutu näivettyy kolmesta pääasiallisesta syystä, joista jokainen pitää sisällään useita toisiinsa kietoutuvia syitä.

Ylätasolla maaseudun nykyiseen tilaan vaikuttaa globalisaatio, jonka keskiössä Suomikin on Euroopan unionin jäsenmaana ja tietoliikenteen nopean kehittymisen kautta. Ohjausvaikutus tapahtuu monin tavoin.

Hyväksi esimerkiksi käyvät toimet ilmastonmuutoksen torjunnassa, jotka vaikuttavat ja näkyvät, muiden muassa, vähäpäästöisyyden suosimisessa liikenteessä, haittaverotuksen lisääntymisessä, maatalouden harjoittamisen reunaehdoissa, sekä monissa muissa ympäristönkäytön rajoituksissa. Toki on muitakin.

Pitkien etäisyyksien takana asuville muutto muualle, lähinnä kaupunkimaisiin keskuksiin, tulee taloudellisesti edullisemmaksi ja samalla työmarkkinoiden mahdollisuudet lavenevat. Globalismin vitaalijärjestelmä, markkinaliberalismi,  on viemässä toimeentulon maaseudulla ja nyt myös perustuotannossa Suomessa. Tässä globaalit toimet ovat vaikuttavuudeltaan välillisesti vahvasti mukana, vaikka emme sitä äkkiseltään huomaakaan. Digitalisaatio kontekstissa ei ole syy, seuraus, eikä pelastaja globalisaation suhteen suomalaisella maaseudulla.

Toisena ovat valtiovallan toimet. Aluepolitiikka on nykyisin jo historiallinen sana. Vaalien alla sitä vielä tarkoitushakuisissa populistipuheissa harvakseltaan kuulee. Lakisääteisiä tehtäviä kunnille on lisätty. Niiden myötä kunnallinen itsehallintokin on menettänyt aimo osan siitä, mitä lakia säädettäessä aikanaan oli tarkoitettu.

Tasapainoisesta alueellisesta kehityksestä olemme siirtyneet isompien yksiköiden suosimiseen. Kyseessä on puhtaasti ideologinen arvovalinta. Ei välttämättömyys. Suomea maakunnallistetaan. Ja yhtiöitetään. Rönsyt ulkoistetaan, tai avataan lähes pidikkeettömälle kilpailulle. Sanotaan, etteivät kuulu ydintoimintoihin. Tämä taas näkyy yksityisten palveluiden nopeana kallistumisena, vastoin optimistisiin oletuksiin perustuneita lupauksia. Erityisesti luonnollisten monopolien kohdalla on näin käynyt. Ruotsissa, mutta erityisesti Tanskassa liian suuria alueellisia yksiköitä on nyt lähdetty purkamaan, erityisesti koulutus- ja sotealueilla. Sykli on saavuttanut antiteesinsa.

Näistä esimerkkejä on paljon. Velkavivulla toteutetut, paperilla tappiota tuottavat, ulkomaalaiset hoivayhtiöt, tai sähkönsiirtoyhtiöt, jotka kuitenkin korkopelaamisella pystyvät tuottamaan osinkovarallisuutta omistajilleen maksamatta juurikaan yhteisöveroja, tai mitään muitakaan veroja Suomeen, ovat parhaimmat esimerkit.  Kuitenkin kunnat edelleen, hyvin lyhytnäköisesti, ovat tässä pelissä mukana näkemättä lähitulevaisuuden todellisuutta. Se todellisuus on isompien yksiköiden tulevaisuutta,  niiden ehdoilla, maakunnallisissa keskuksissa. Jos lopulta edes niissäkään.

Unohtaa ei myöskään voi, arvoista ja maalaiskunnista puhuttaessa, yli 300 miljoonan akuuttia korjaustarvetta tiestöömme. Tiestön huono kunto rassaa erityisesti maaseutua. Kuvaavaa onkin, että tiestön kunnosta nykyisin puhuttaessa viitataan, lähes aina tavara- ja puutavarakuljetusten  tarpeisiin, rahan tarpeisiin, eikä niinkään ihmisten tarpeisiin, jotka maaseudulla asuvat. Ylipäätän tiestöämme käyttävä joukkoliikenne on hiipumassa maaseudulla kannattamattomana loppuakseen kokonaan. Tiestön merkitys maaseudulle on keskeinen. Tähän kuntien tarkasteluun digitalisaatio ei vielä ihmisiä läpi tähtiportin suurimpaan osaan palveluista siirrä.

Edellistä sivuavat tuoreet luvut ja tosiasiat taksiliikenteestä, jotka kiusaavat erityisesti maaseutua. Monin paikoin maaseudulla taksipalvelut ovat kannattamattomina ajettu alas vain "virka-aikana" ajettaviksi. Muulloin taksia on, verrattaessa aikaan ennen lainmuutosta, vaikea saada. Koko valtakunnassa kilpailun avaaminen on nostanut taksimatkustamisen hintoja 4,5 prosenttia.

On kiistämätön tosiasia, että nykyinen hallituskoaliitio on tehnyt maaseudun alasajossa enemmän siihen vaikuttavia päätöksiä kuin 5 edellistä hallitusta yhteensä. Tästä myös juuri nyt ( 21.2. ) kertoo mielipidetutkimuksissa alle 15 prosenttiyksiköön sukeltanut Suomen Keskustan  kannatusluku. Tänään ( 22.2. ) viljelijäväestön äänenkannattaja, Maaseudun Tulevaisuus raportoikin merkittävästä, erityisesti maaseudun viljelijäväestön uskon hiipumisesta omiinsa. Nähtäväksi jää, tuleeko tyytymättömyys konkretisoitumaan kevään eduskuntavaaleissa. Ilmeisesti kyllä.

Osin on myös pakko panna valtiovallan piikkiin alhainen syntyvyys maassamme. Erityisesti tulonjaon myötä, joka on kurjistamassa vähenevää keskiluokkaa ja lisäämässä köyhien määrää. Toki sillä on myös syynsä kuntien omassa politiikassa, vaikkapa päivähoidon, koulutuksen järjestelyissä ja yleisessä tulevaisuudettomuudessa. Savitaipaleella nämä ovat toistaiseksi hyvin ja laadukkaasti järjestetty. Tulevaisuudettomuutta lukuunottamatta.

On kuitenkin varmaa, että "Nelikko" ja konsultit koulutusta ja varhaiskasvatusta, muiden muassa, tulevat ruotimaan, tai jopa perkaamaan. Ylipäätään haettavissa säästöissä kuntarajat ylittävän yhteistyön kautta, on kysymys keskittämisestä, vähemmistä työpaikoista ja sitä kautta elinvoiman edelleen hiipumisesta toisaalla. Halutaan riittäväksi määriteltävä tuotos vähemmillä henkilötyövuosilla ja kustannus jaetaan toimijoiden kesken. Erityisesti tässä digitalisaatio nähdään ratkaisuna tietämättä mikä sen todellinen sisältö ja vaikutus kokonaisuudessa on ja erityisesti mitkä ovat käänteiset vaikutukset. Asian ydin kuitenkin vain käännetään yksioikoisesti "tehokkuuden" lisäämiseksi. Se tuntuu riittävän. Digitalisaatiosta tulee vain väline ja työkalu. Se ei täytä autioitunutta pirttiä, ei lisää ihmisiä raittille. Sillä ei ole henkeä, ei kuntalaisen maalaiselämää.

Samalla tietenkin kiinteä alueellinen yhteistyö petaa käytäntöjä ja mielipideilmastoa yhä isompiin täysyhdistymisiin, lähinnä maakuntien keskuskaupunkeihin. Jo toteutuneet liitokset kertovat karua kieltään. Luu on jäänyt heikommilla osapuolilla käteen ja täydellinen autioituminen saa nopeasti alkunsa. Niin ainakin heti liittymissopimusten aikaikkunan sulkeuduttua.

Säästöissä kuntatasolla on, lähes aina, kyse toimintojen lopettamisesta jostain ja jossain. Tätä digitalisaatio ei korvaa. Kuntien oma toiminta, sen johtaminen, näkemyksellisyys ja rohkeus, tai erityisesti niiden puute, ovat kuitenkin keskeisiä pienten kuntien kamppailussa tulevaisuuspaikasta. Näin perustellusti voi sanoa, kun tutustuu kuntiin, jotka nykyisillä, osin virheellisilläkin mittareilla tarkasteltuna kuitenkin menestyvät. Kaikilla kunnilla on omat "voima-alueensa". Niitä ei kuitenkaan usein nähdä, sillä ne ovat liian lähellä. Mitä syrjäisissä kunnissa on sellaista, mitä suuremmissa kaupungeissa ei aivan lähellä ole? Se on tietenkin ympäristö.

Tulevaisuudessa se voi olla jotain muutakin. Vaikkapa digitalisaatio-vapaa alue viranomaistoimintoja lukuunottamatta. Puhtaan luonnon, hiljaisuuden ja digin nollatoleranssin alue, digilaitteeton retriitti. Tai kytkemättömistä kissoista vapaa lintureservaatti, tai muovivapaa alue, tai luonnontilaisen metsän alue, tai energiaomavarainen kunta. Tai jotain aivan muuta.

Savitaipale on erinomainen esimerkki perinteisestä, pysähtyneestä ja sitä kautta pian käytännössä ihmisvapaasta stagnaatiokunnasta. Kunnasta, jossa pyritään kohti tulevaisuutta vanhoilla lämpimillä. Toivoen, että jos jotain tapahtuisi. Että tulisi yrityksiä ja yrittäjyyttä. Ja että ihmisiä muuttaisi jostain. Ja että vauvoja syntyisi ilman isompiakin vauvatalkoita. Että syntyvyys, vaikkapa tuplaantuisi kymmenestä kahteenkymmeneen vuodessa. Lisäksi muutamassa esitteessä mainitaan "kirkas Kuolimo" ( jota se ei enää ole ). Mainitaan, että meillä on valokaapeli. Siinä kaikki.

15 vuotta sitten olen kirjoittanut, että nuo toiveet ovat perusteettomia. Silloin minulle naurettiin, 10 vuotta sitten sanottiin oman pesän likaajaksi ja solvattiin, 5 vuotta sitten hyväksyttiin jo joukkoon, nyt tullaan keskustelemaan.

Kaupassa viime viikolla minulta kysyttiin, että tiedänkö, onko "ihmeidentekijäksi ja pelastajaksi" mainittu ja ajateltu valokaapeli tuonut uutta etätyötä ja etätyöläisiä nelikon kuntiin. En tiedä, sanoin.

Savitaipaleen panostus, kokoonsa nähden, on ollut valokaapeliin iso. Ehkäpä liian iso. Onko julkiselle investoinnille takaisinmaksua missään muodossa tullut, tai tulossa, se olisi tietenkin saatava tietää. Mihin laskelmiin investointi perustuu? Kysymys on oleellinen alueellisen digitalisaation kontekstissa.

Mitä ympäristörikkaille maalaiskunnille on tapahtunut ja tapahtumassa? Niiden ainoille vetovoimatekijöille. Tässäkin narratiivissa Savitaipale on malliesimerkki, sterotypia.

Lähimetsät ja vesistöjen saarten metsät ovat metsäsuunnitelmien mukaisesti tehometsätalouden piirissä. Savitaipaleella tässä on kunnostautunut erityisesti Taipaleen seurakunnan haaraosasto, entinen Savitaipaleen seurakunta, suurin alueen yksityismetsänomistaja ja vesien saastuttaja, joka jopa avohakaten Kuolimon valuma-alueella haluaa ottaa omistamallaan luonnonsuojelualueella puun pois ennen maailman tuhoa. Ettei mene vahingossakaan haaskuun.

Kuntana Savitaipale ei ole edes tähän kehitykseen ja Kuolimon tummenemiseen pyrkinyt todellisin teoin vaikuttamaan. Se on tietenkin ymmärrettävää, kun tietää keskustalaisen määräenemmistön hallitsevan, kuntalaisten vaaleissa ilmaistun tahdon mukaisesti.

Olen monissa yhteyksissä käyttänyt kriisityvien kuntien toiminnan täydellisen irrationaalisuuden esimerkkinä Savitaipaleen kunnan toteuttamaa venesataman kunnostustyötä. Edelleen kesken oleva hanke tulee liitännäistöineen loppuhinnaltaan nousemaan lähelle miljoonaa euroa. Vaikka kaikki investointiraha ei tulekaan kuntalaisten pussista, on investointi järjetön. Summa on kunnan resursseille mittakaavaisesti suhteettoman iso. Se olisi voitu allokoida toisinkin. Ainakin siten, että investoinnit, vaikkapa rappeutuvan jäähallin remonttiin, linja-autoliikenteen tukemiseen, tai ylipäätään johonkin tulevaisuuden uskoa luovaan olisi valittu. Sen sijaan valittiin iso investointi, jonka panos-tuotossuhde on negatiivinen, eikä sijoitettua pääomaa millään laskutoimituksella saada takaisin. Rahoituksen tueksi muualle kehyksiin on tarvittukin sitten  veroprosentin korotusta.  Nyt veroäyri on Etelä-Karjalan kunnista korkein ja on poistyöntötekijä. Lisäksi sataman kunnostus palvelee vain kourallista kuntalaisista. Talvikuukausina ei ketään. Lisäksi venepaikkojen lisääminen lisää saasteiden määrä Kuolimolla, kun juuri päinvastaisia ratkaisuja olisi tullut etsiä.

On kiusallista kuulla omalle kotikunnalle tästä järjettömyydestä naurettavan. Se kertoo ulkopuolisille ilmeisesti jostain. Ainakin suoranaisesta tyhmyydestä se kertoo, joka vaikuttaa kunnan julkikuvaan vahingoittavasti.

Takaisin alussa esittämääni väitteeseen. Sanoin, että digitalisaatio epämääräisesti heitettynä ja toteutettunakin edesauttaa maaseudun tyhjenemistä ihmisistä, mutta lisää, toki yhtä suurella epäilyllä, muiden lajien määrää. Jälkimmäinen väitteeni osa on tietenkin hyvä asia. Ihmisperäinen alueellinen ympäristökuormitus vähenee. On niin, että maailmassa ei vielä juurikaan ole laajamittaista kokemusta nopeasti kehittyvän digitalisaation ja tekoälyn vaikuttavuudesta ihmislajin asuinpaikkojen pysyvyyteen, saati parantavista vaikutuksista alueellisessa kehityksestä. Mitään sillä ei kuitenkaan tulla pelastamaan.

Sen sijaan toisenlaisesta kehityksestä on. Näin muun muassa virtuaalisuuden kokemus on nopeasti kehittymässä 3d-virtuaalisyyden  myötä. Alueilla, sukujen entisillä kotiseuduilla voi tulevaisuudessa yhä enemmän vain vierailla elämyksellisesti jättämättä minkäänlaisia jalanjälkiä. Todellisuutta on jo nyt käydä ihailemassa hyvin todellisia auringonlaskuja eripuolilla maailmaa kuin itse ollen paikalla. Tämä on todellisuutta, mutta kehityksensä alussa. Muuttuvatko syrjäiset alueet digitaalisiksi postikorteiksi, joissa e-matkailu kollektiivisen muistopankin talletuksilla sukupolven ajan vierailee? Kyllä, veikkaanpa että näin tulee käymään.

Vielä konkreettisempi, omalta kohdaltani, on muutaman viikon takainen Taipalsaarelta Helsinkiin muuttaneen tuttavaperheen kertomus, jossa kertoivat digitalisaation muuttaneen elämäänsä merkittävästi. Lääkärin kanssa voivat nykyisin keskustella nokakkain, eikä vain kuvaruudun välityksellä niin kuin suunnitellaan tehtävän ja paikoin tehdäänkin ja ruokakin tulee kotiin kannettuna verkosta ostettuna. Ja autostakin olivat voineet luopua. Maaseudulla moinen on lähes mahdotonta.

Globalisaatio, EU, kansallisvaltio, kunnat, sekä yksittäiset ihmiset ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa. Tämä tulee ymmärtää. Kausaalisuus päätösten seurauksista eri tasoille on suuri. Myös alhaalta ylöspäin. Yhtä päätöksentekotasoa ei voi poissulkea ymmärtämättä kansalaisten elinolosuhteita ja käytöstä. Digitalisaatio on kuitenkin nostettu korostetusti keskustelussa uuden vitaalisuuden lähteeksi monien ongelmien ratkaisuksi. Sitä se ei ole.

Päinvastoin jo lähtulevaisuudessa tulemme näkemään digitalisaation jättimäiset haitat ihmiskunnalle välittömien inhimillisten kontaktien kadotessa. E-pelaaminen lienee tästä yksi orastava esimerkki. Tai älypuhelinriippuvuus. Silti peruskunnissa on vielä toistaiseksi mahdollisuuksia vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin sitten, että niin kauan kuin valinnanvapautta asuinpaikan suhteen on, tulee olemaan voittajia ja häviäjiä. Kyse ei tule olemaan vain virkamiehen saatavuudesta, tai hänen huseeraamisestaan verkossa.

Keskustelussa on myös täysin unohtunut internetin nopea muuttuminen.  Neutraliteettiperiaate on kuopattu ja EU:n tekijänoikeuslainsäädäntö muuttaa internettiä kaventavasti. Lisäksi yksittäiset maat ovat rajoittaneet, tai rajoittamassa internetin toleransseja. Ylipäätän raha ja sitä kautta valta on ottanut niskalenkin yhdestä digitalisaation tärkeimmästä osa-alueesta, internetistä, eikä kukaan tiedä tulevaisuudesta.

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin, että pienten maalaiskuntien tulisi tunnistaa muutamat yksittäiset voimapisteensä ja pyrkiä tekemään satsauksia niihin. Kirjoittaessani ajattelin tietenkin Savitaipaletta. Viidessätoista vuodessa niin ei ole tapahtunut. Kunnan johtaminen on ollut pääosin tilannejohtamista, ehkä toivotaantoivotaan kiinalaistamispyrkimystä luukuunottamatta. Rutiinit nuijitaan ja kriisistä toiseen ajaudutaan ja niistä vain pyritään selviytymään. Uusia haasteita ei ole nähty. Saati, että sellaisiin olisi tartuttu. Lisäksi sanoin, että kiireellisin tehtävä on lähteä sopeuttamaan kunnan taloutta ja toimintamalleja aleneviin lukuihin, aleneviin resursseihin. Ei ole sillekään tielle lähdetty. Kuolimo kiittää!





torstai 14. helmikuuta 2019

HYÖNTEISET KATOAVAT

13.2.
Kolme hämähäkkiä asuu
kunnallisissa huoneissani
Asui ja jakoi
vahvasta alkuvuodesta huolimatta
En ole nähnyt pienintäkään
en päiviin

Niiden purjeet kuin seitit
ovat piissä
kolmessa nurkassa
lepattavat tyhjinä
kulkiessani ohi
värisevät kuin hautakivet
itkusilmien läpi

Usein kolme
enää ei usein
ohiheitetyn kusen tahroilla
tropiikinkostealla  laatalla
kotonaan
tuhansia vuosia
ennen tätäkin talvea

Liian puhdasta
suren saastan räjähdystä
bangpuhdistus
sen jälkeen kun tulit
söit runon
ystävät
Atoopista
Oikeesti

Kuollut kärpänen
homeisessa asussa
pyydyksessä
laitoin syksyllä
otan nyt pois
seitin jätän
osan ystävistäni

Paastot epäilemättä
minäkin olen paasto
pesukoneen alla pimeässä
Odotan lisääntymistä
toivon vippiä
Minä en keskeytä
Lajien sadas tuho
Odotan
loppuun asti
Vielä linkoaa

lauantai 9. helmikuuta 2019

KAIPAUKSEN KIRJA. Kirja-arvostelu pitkään aikaan jälleen.

En ole milloinkaan syönyt runokirjaa niin vulgaaristi ahnehtien kuin tämän. Se tuoksuu ja haisee tupakalle, viinille, pilluille, rakkaudelle ja jumalille. Ja juutalaisuudelle. Miehelle. Ympärileikatulle juutalaiselle miehelle. Olematta ala-arvoinen. Löytyy myös vasemmistolaisia tuntoja joiden alkuperää en tuoksuilta löytänyt.

Sitä kirjoitettiin 20 vuotta ja minä kadehdin jotain siinä kaikessa, mihin en itse pysty ja jota 235-sivuinen teos on. Enkä luettuani haluakaan. En tässäkään "kirja-arvostelussa" vie teitä kirjallisuustieteelliseen analyysiin tästä teoksesta, enkä siihenkään pystyisi. Pidän lyhyenä. Ja tämä onkin syytä pitää lyhyenä ajatellessani kirjan tekijää.

Kirjan lopussa on Ville-Juhani Sutisen oma arvio kirjasta. Itse en lainkaan moniin hänen käsityksiinsä yhdy. Hän myös suomensi kirjan  vuonna 2007 ja mielestäni suhteellisen hyvin. Alkukielelläkin kun olen lukenut, niin uskallan antaa kehun. Runokirjan nimi on koruttomasti "Kaipauksen kirja, Book of Longing" ), julkaistu vuonna 2006. Teksti ja kuvat Leonard Cohen,



Leonard Cohen syntyi Kanadassa Motrealissa syyskuussa 1934 juutalaiseen kauppiasperheeseen. Kuoli sitten, elettyään 82 vuotta, marraskuussa 2016 Kaliforniassa Yhdysvalloissa lähellä kahta lastaan, jotka teki maailmaan taiteilija Suzanne Elroidin kanssa. Naimisissa ei ollut koskaan. Juuri ennen kuolemaansa hän viihtyi yhdessä laulaja Anjani Thomasin kanssa. Cohenin äiti oli liettualaista rabbisukua. Isä kuoli Leonardin oltua 9 vuotias. Äitiään runoissa monissa itkee. Siksi sukuselvitystä.

Siinä sitten oli nuorella miehellä tutustumista amerikanjuutalaisuuden vielä 50-luvun ahtaastakin yhteisöstä ulos, muun muassa katolilaisuuteen irlantilaisen kotiapulaisen kautta, sekä aikaan sopivasti nuorelle juutalaispojalle muodollisiin yliopisto-opintohin ilman sen kummempia päämääriä. Hän opiskeli 4 vuotta kirjallisuutta, kirjanpitoa ja yritysoikeutta. Mikä aineyhdistelmä! Tärkeämpää kuitenkin oli, että tuolloin Leonard Cohen tutustui syvemmin runouteen ja liittyi useisiinkin kirjoittaviin ryhmiin. Musiikki tuli tuolloin myös osaksi elämää ja hän soitti useita instrumentteja olematta kuitenkaan mitenkään erityislahjakas. Ensimmäinen bändikin "The Buckskin Boys" perustettiin tuolloin. Itse hän on useissa haastatteluissa kysyttäessä tuolta ajalta kuitenkin nimennyt suureksi vaikuttajaksi itselleen espanjalaisen kommunistin ja runoilijan Federico Garcia Lorcan. Jopa niin, että nimesi toisen lapsensa Lorca'ksi. Nuoruudessa aina lähes kolmekymppiseksi kuitenkin kirjallisuus ja kirjoittaminen olivat etusijalla. Musiikki hiipi varkain vallitsevaksi vasta 60-luvulla. Mutta kuten "Kaipauksen kirja" olemassaolollaan kertoo, kirjoittaminen ei loppunut koskaan.
Hän itse sanoo:

VIIVYTYS
"Voin pitää sisälläni paljon - en puhu
ennen kuin vedet tulvivat yli äyräiden
ja murtuvat yli padon."

Sitten onnistuin viivyttämään tätä kirjaa kelpo hetken
1900-luvun jälkeiseen aikaan

Jos katsoisin, että tässäpä oli se kaikki, mistä runokokoelman teksti syntyi, tekisin karkean virheen. On sanottu, että Leonard Cohenin elämässä  keskeistä olisi ollut hengellinen etsintä nuoruusvuosista asti. Minä en väitettä niele, niin kuin nielin kirjan tekstit. Esimerkiksi on otettu hänen 5 zen-vuottaan vuodesta 1994 alkaen Baldy-vuoren zen-yhteisössä Uudessa Meksikossa omassa mökissään. Hän ei tosin viettänyt siellä kaikkea aikaansa, mutta riittävästi saadakseen zeniläisen nimenkin opettajaltaan. Hänestä tuli Jikan.

Cohenin itsensä mukaan hänen buddhalaisuutensa ei ollut ristiriidassa hänen juutalaisuutensa kanssa, sillä zen-buddhalaisuus ei ota kantaa jumalien olemassaoloon.  Vaan niin kävi, että zenin kuolema ja lähtö vuorelta näkyy värssyissä. Ja ajautuminen jumalalliseen ateismiin. Ajalla oli muitakin vaikutuksia. Ja kaikki näkyvät teksteissä ja myöhemmin kuuluivat. Melankolinen musiikki oli tiedostamaton synteesi.

LEMMENKIPEÄ MUNKKI
Ajelin pääni
pukeuduin kaapuun
nukun mökkipahasen nurkassa
vuorella kahdentuhannen metrin korkeudessa
Täällä on synkää
Ainoa mitä en tarvitse
on kampa

Baldy-vuori 1997





Leonard Cohenin ollessa luostarissa, hänen managerinsa kavalsi miehen koko omaisuuden. Mies ei murtunut, vaan lähti uudelleen kiertueille vastoin aiempia suunnitelmiaan. Tämäkin näkyy runoissa. Samoin kuin rahan mahdollistama elämä matkusteluineen, naisineen ja huumeineen. Leonard Cohen oli ketjupolttaja ja savukkeilla oli oma merkityksensä teksteihinkin kirjoitettuina. Tupakka ja huumeet jäivät 2000-luvulle tultaessa, mutta viini ja viski jäivät. Ja Prozac. Ja naiset.

"Kaipauksen kirja" on minulle enemmän kuin runokirja. Se on tarkin mahdollinen kuva ja kuvaus ihmisestä. Minulle teoksen tekee voimakkaaksi kokemukseksi samaistuminen johonkin. En välitä miettiä mihin. Ihan parasta runoutta syvätä. On kohtalon ivaa, että teos tuli eteeni Savitaipaleella. Monien vuosien jälkeen. Vahva lukusuositus! Must ja Mirr!




torstai 7. helmikuuta 2019

OSALLISTUIN USARIN KESKUSTELUUN

Panen tähän kommentini irrallisena.

xxxxxxxxxxx

Samaa mieltä Leo Miralan kanssa.

Valtioiden velat ajateltiin yleisesti vielä noin 40 vuotta sitten velaksi, joka maksetaan takaisin. Nyt valtioiden velkojen rooli globaalissa taloudessa on täysin toinen.

Valtioiden veloilla on ohjausvaikutus ja hallintavaikutus. Velkainstrumentin käyttö perustuu pääosin immateriaalisen uhkaan ja kiristykseen, sekä reaalisiin toimiin velan koron avulla. Hallinta hoidetaan velkojia edustavien luottoluokitusyritysten, kuten Moody's ja Fitch ohjauksella ja usein Kansainvälisen valuuttarahaston avustuksella. Näin mm. Suomen talouspolitiikkaa ja muutakin politiikkaa, kuten asehankintoja voidaan ohjailla. Kreikka on yksi "puhdasoppinen" viimeaikojen esimerkki velkaan perustuvasta globaalista vallankäytöstä.

Toisaalta valtioiden veloilla on merkitystä yksittäisten valtioiden talouksiin, lähinnä julkisen sektorin rahoitukseen. Toki osa uusista lainapääomista valuu mm. yritystukina muualle, sekä yksityisen kulutuksen kautta.

Kuten vaikkapa viime vuosien voimakas EKP:n setelirahoitus ilman mitään reaalisia takuita ( miljardeja kuukausittain ) osoittaa, globaali maailmantalous on siirtymässä yhä lähemmäs puhdasta virtuaalitaloutta. Varsinaiset reaaliset lainojen vakuudet ovat yhä enemmän siirtymässä historiaan ja tilalle ovat tulossa vaikkapa erilaiset pakottavat vapaakauppasopimukset yritysmaailman ehdoilla ja muu sopimuksellinen toiminta, kuten kaivosoikeudet, tai asehankinnat. Lisäksi on oltava luottamus. Kysymys luottamuksesta tässä yhteydessä on toisen jutun aihe. Siinä mielessä blogisti on oikeassa, että valtionvelka välineenä välillisesti riistää elonkehää.

Voiko maailmantalouden rahoituksen muuttuminen jatkua nykyiseen, virtuaaliseen suuntaan vielä pitkään, jää nähtäväksi. Isoista "kuplista" ei enää niinkään tässä kontekstissa enää puhuta. Sen sijaan kuplista vielä puhutaan muun muassa Kiinan asusuntomarkkinan rahoituksen osalta. Selvää kuitenkin on jo nyt, että meidän päiviimme asti jatkunut taloudellisten konjunktuurien maaailmanlaajuinen, syklinen vaihtelu on nopeasti muuttamassa muotoaan kaikilta osiltaan. Myös sen vähäisen ennustettavuuden osalta, jota aiemmin oli. Tämä on haastavaa ja merkityksellistä Suomenkin taloudelle.

Uskonkin, että maailmantalouden virtualisoituminen on, jopa luonnollisena pidettävä välivaihe, siirryttäessä maaplaneetan resursseihin perustuvasta rajattoman kasvun talouspolitiikasta negatiivisen talouskasvun politiikkaan. Luonnonlakien mukaisesti niin tulee käymään. Joko hallitusti, hallitsemattomasti. Vakavan leikillisesti voisi tähän loppuun sanoa, että sähköllä on suurin rooli lajimme historiassa tulevaisuudessa. Nollat ja ykköset vaativat sähköä.