Kaveri soitti. Soitti jo viikko sitten ensimmäisen kerran. Kertoi ostavansa kiinalaisen henkilöauton. Minä kerroin sitten, että mietipä hetkonen. Minkä viestin annat annat sille osalle ystäväpiiriäsi joka ajattelee? Toinen puolihan heistä ei ajattele. Soitti sitten uudelleen. Oli itsekin ajatellut. Kauppa oli peruttu ja ihan laillisesti. Toimitusaika kun olisi ollut mahdollisesti jopa 8 kuukautta. Kertoi kuriositeettina autokauppiaiden yleisimmän sanan nykyisin olevan komponenttipula. Tuntuu riivaavan kiinalaista Volvoakin.
Kertoi myös lukeneensa ja katselleensa eilisen instapostaukseni, jossa puhun pimeimmän vuodenajan erikoisen hienosta valosta. Juu kyllä, ainakin minun valokuvaussilmäni tarpeisiin. Oli saanut jonkinlaisen freudilaisen villin assosiaation autokauppojensa suuntaan. En pyytänyt avaamaan enempää ja tuskin olisi kyennytkään ja niinpä pääsin itsekin ihmettelemään eilistä kotiseuturetkeäni. Siitä muodostui mieleni valloittava. Ja aivan puolivahingossa, kun ei ollut mitään, ei sitten mitään odotuksia kuin ehkä pettämättömät pohjat kävelysauvoille. Seudulla nähdyt sudet olivat vain ympäristöllinen konteksti ja fiilistelyn yksi mauste.
Selvisi myös, että uutta autoa hänelle ei nyt tule. Vaikka pääsikin verokoneeseen heittämällä. On nuuka mies. Siinä on tietenkin yksi syy miksi siellä verokoneessa hänen pääomatulonsa näkyvät. Keväälle oli ostanut puolisolleen ja itselleen interrail-liput. Lähtevät hurjailemaan nuoruuttaan. Arvostan! Sanoin itsekin harkinneeni samaa. Elämän viimeisellä kvarttaalilla usein alkaa kopeloimaan sitä ensimmäistä. Onneksi ei osta moottoripyörää.
Oli seurannut, tai vaimonsa oli seurannut, valokuvausharrastustani. Tai sen kehittymistä enemmänkin. Joku ärrä minuun meni meni, enkä antanut hänelle tilaisuutta sanoa mitään arviosanoja mihinkään suuntaan. Pudotin vain kotipesään sanomalla mitä se osaltani tarkoittaa. Ja se tarkoittaa sitä, että olen isäni poika. Isä kaitafilmasi aloittaen heti sodan jälkeen. Filmit lähetettiin Ranskaan kehitettäviksi. Valokuvauksen tekniikkaa opetti. Antoi kameran. Päältä katsottava Yashica. Kertoi mitä tarkoittivat aukot ja suljinajat. Rajausta piti tärkeimpänä. Isä halusi tehdä kauniita kuvia. Minä en niinkään. Näen silmissäni erilaista valoa ja kaurismäkeläisiä kuvia. Sieltä ne omani tulevat. En ajattele, että olisi kuvaamisen arvoista, tai sitten ei. Elämä on kuvia. Isä kuvasi viimeisen kvartaalinsa loppuun asti. Ottamani kuvat tarkoittavat minulle myös pokaaleita, tai serttejä vitriiniin, todisteina siitä, että olen jotain tehnyt. Omin ajatuksen taiteilija Penelope Umbricolta. Tietysti ajatus on totta ja siihen rakentuu sisään lähes säälittävä ajatus jättää jälkeen jotain.
Puhelu oli pitkä. En osaa puhua puhelimessa ja välttelen tilannetta. Sovittiin kuitenkin, että soitellaan uudelleen ja sovitaan tapaaminen. Näin yleensä toimitaan ei-läheisten kaverien kanssa. Sitten ei kuitenkaan soitella, eikä tavata. Niin se usein menee. Toivoteltiin vuoden pimeimpiä hetkiä. Hyvä puhelu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti