MILJOONA

Suomessa asuu miljoona ihmistä yksin. Minulle se ei ole uutinen. On uutinen, että yksinasuvat eivät voi hyvin. He eivät voi yhtä hyvin kuin parisuhteessa ja perheensä kanssa asuvat. Näin uutisoitiin valtakunnan uutisissa eilen. Ajattelin asiaa.

Yksinasuminen voi olla oma valinta, tai pakko. Urbaanissa maailmassa on helpompi erakoitua kuin agraariyhteiskunnassa oli. Tänään yksinelämisen valinta lähes poikkeuksetta ei ole valinta. Siihen ajaudutaan. Avioero, puolison kuolema, tai sairastuminen vakavasti esimerkiksi dementiaan ajavat ihmisen elämään yksin. Voisin uskoa, tilastoja vilkaisemalla, yksinasumisen edelleen lisääntyvän.

Jäädä yksin, asua yksin, on suuri muutos aikaisempaan elämään. Varsinkin, jos prosessi muutokselle on ollut nopea ja jos muutos on tullut yllätyksenä huolimatta aavisteluista. Silloin on kontrasti suuri ja aiheuttaa trauman. Ja trauma voi aiheuttaa monia rumia asioita. Ihminen tarvitsee aikaa sopeutua, ja jos sitä ei ole, yksineläminen muuttuu ongelmaksi.

Yksinjäämisen itku tekee neuvottomaksi. Miten selviän? Miten asun, millä rahalla ja missä? Missä ystävät, missä kommunikaatio, yhteisöllisyys? Uutisissa ongelmat kuitattiin sanalla syrjäytyminen. Psyykkiset oireet ja tasapainon ”väkivaltainen” muuttuminen pahentavat tilannetta. Organismilla on kuitenkin aina pyrkimys tasapainoon. Elettyä elämää ei voi pyyhkiä pois ja tunteita on useinkin isosti jäljellä. Irrationaalisesti kaipaus on usein jäljellä. Kyyneleet entisestä elämästä valuvat jäiseen maahan. Talven routaisen maan jälkeen kuitenkin aina tulee kevät. Kyyneleet sulavat ja tekevät keväisen puron joka kastelee uuden kasvun versot. Tähän ymmärrykseen kaikki eivät yllä. Siihen tarvitaan vertaistukea ja ammattiapua. Takaisin tasapainoon elämän kanssa.

Jos yhteiskunnassa ei yksinelävien ongelmia tiedosteta ja tukea suunnata kohdennetusti, ovat ongelmat suuria ja kasvavia. Syrjäytyminen kasvattaa niin psyykkisiä kuin fyysisiäkin sairauksia. Se maksaa. Seurauksena myös yhä suurempi osa näistä ihmisistä on poissa työelämästä. Tässä kohtaa on pakko tehdä satsausten ja päätösten vertailua. Ajattelen vaikkapa uutta eläkepäätöstä suhteessa yksinasuvien syrjäytyneiden ongelmiin.

Yksinasuva, ei omasta tahdostaan, ei ole erakko, aavikon asukas ( kreik. eleemos ). Se voi olla aivan muuta. Julmempaa. Meidän ihmisten välinen ongelma.

Savitaipaleella 30.9.2014
Arto Bäcklund

NÖF NASUNEN EI MUUTTANUT TÄTILÄÄN, KOSKA YMMÄRSI, ETTEI HISTORIAA SAA TAKAISIN

Saatoin sanoa itselleni;

tämä Etelä-Karjalan kolkka on kaukana,

kaikesta siitä minkä kuvittelin takaisin

sillä silloin vasta ymmärsin mitä olen menettänyt,

tahtomattani, käsittämättä sitä aikaa

josta kerroit joskus niin vain tapahtuvan

Ja vitut!

Siksi jäin. Siksi jäin lähelle.

Ja olen etäällä,

jatkuvan täyttymyksen tunnetta

onnea jossa on onnettomuutta

Ja olen lähellä osaa minusta potkimassa palloa

lähellä osaa minusta sukimassa varsaa

lähellä viimeistä sieluni huutokauppaa

Syvyyksien vaaroille nauran, kuolemalle ilakoin

Enää en jaksa hakea uutta, en muuta

en muuttaa mitään

tappelen vanhasta, tehdäkseni jotain hyödytöntä

vaikka tiedänkin häviäväni

menettäväni lopun mahdollisuudet

ennen pimeääni

En vain jaksa enää matkustaa

en usko sieluni konfiskaatioon

en maan matosiin

Meri, sinuun olen hukkumassa

ja se tuntuu hyvältä
Sieluni meri huutaa;
"Keep Your dog on a lead"

Ja nyt nauran
nauran kanssasi
Siksi taas kerran kirjoitin nämä tyhjänpäiväiset riimit

OIKEUS.FI

Eilen ( 24.9. ), Helsingin Kärjäoikeuden työntekijät kävelivät ulos kesken työpäivän vastalauseenna kapasiteetin ylittävälle työtaakalle. Edelleen jatkuvat resurssien vähentämiset tulevat aiheuttamaan, joistakin perumisista huolimatta jopa lähes 50 syyttäjän irtisanomistarpeen. Nämä resurssoinnit on päätetty jo aiemman budjetin mukaisesti. Miten käy kansalaisten oikeusturvan?

Samanaikaisesti valtio on uudella lainsäädännöllään lisännyt oikeuslaitoksen kuormaa. Mm. 2014 alusta tullut uusi rikosnimike "vainoaminen" aiheuttaa päänvaivaa. Rikosnimike ei ole asinomistajarikos, vaan syyttäjän on otettava mahdolliseen syyteharkintaan kantaa esitutkinnan perusteella. Enimmäisrangaistus on 2 vuotta vankeutta.

Tänä vuonna arvioidaan vainoamisrikosilmoitusten määrän nousevan jopa 500 kappaleeseen. Tuomioita on annettu vasta alle kymmenen. Lähes kaikissa on ollut lähestymiskiellon rikkomisia ja muita oheisrikoksia. Nyt on kuitenkin tultu tilanteeseen, jossa syyttäjä joutuu harkitsemaan syytteen viemistä oikeuteen, vaikkapa vain pelkkien tekstiviestien pohjalta, jotka lyhytaikaisesti tramatisoitunut puoliso, saatuaan toisen kiinni "rysänpäältä", on lähettänyt. Aiemmin saatettiin vastaavassa tilanteessa tarttua astaloon, nyt turvaudutaan paineita tasattaessa onneksi tekstareihin. Kumpi on parempi? Aina kuitenkin näissä tilanteissa ihminen reagoi negatiivisesti. Kukkia ei anneta. Vaikka lain mukaan ehkä niin tulisi toimia, ettei olisi moitittavaa.

Edellinen esimerkkinä siitä, että jos ihminen tuntee itsensä sanomisen ja tekstiviestien perusteella uhatuksi ja ahdistavaksi, ilman että uhkaillaan väkivallalla, on syyttäjän rikosilmoituksen perusteella tehtävä syyteharkinta. Tämä on johtamassa oikeuslaitoksen kannalta aivan absurdiin tilanteeseen. Oikeushistoriaa rikosnimikkeestä ei juuri ole ja taas sopii kysyä vastaajien oikeusturvan perään.

Sen lisäksi, että oikeuslaitoksen kuormittuneisuus alkaa vaikuttaa kansalaisten oikeusturvaan ja uskoon oikeusjärjestelmäämme laajalti, on uskoa oikeuden toteutumiseen horjuttamassa lisäksi muun muassa niin sanottu "Aarnion-tapaus" ja "Auer-farssi". Mitä pitäisi ajatella? Lisäksi Suomi on saanut useampaan kertaan moitteita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta prosessien venymisen vuoksi. Mitään ei ole saatu aikaan. Eiko Suomi tässä kohtaa olekaan EU:n mallioppilas?

P.S. Olen ollut kyvytön kirjoittamaan kesästä alkaen. Syksy sai sormet taas juoksemaan. Kiitos kaikille teille, jotka olette ainakin kyselleet perääni. Kun ihminen on hukkumassa omaan sisäiseen tyhjyyteensä, ymmärrän, etteivät kaikki "ystävät" halua hypätä perässä. Hukkumaan. Hengenpelastajiakin löytyy. Kiitos!

Savitaipale
25.9.2014
Arto Bäcklund

TAKAISIN, BUT NOT IN BUSINESS

Erään ajatusten turhanpäiväiseksi transformaattoriksi unohduksen tyhjyyteen tarkoitetun pehmeäkantisen kirjan ( John Grisham ) omistuskirjoitus oli osoitettu epätavallisen kauniille naiselle, pettämättömän lojaalille ystävälle, myötätuntoiselle kriitikolle, rakastavalle äidille, täydelliselle vaimolle.

Sallittua on kirjoittaa vastatuulen omistuskirjoitus kaikille sanoilleni. Osoittamatta sitä kenellekään yksittäiselle ihmiselle.

Myötätunnosta itseäni ja veljiäni kohtaan omistan kaiken kirjoittamani tästä päivästä alkaen niille miehille, puolisoille ja isille, joiden vaimo ei ollut epätavallisen kaunis, petti, eikä ollut lojaali ystävä, ei ollut vähääkään myötätuntoinen kritiikissään, ei ollut aidosti ja sitoutuneesti rakastava äiti, eikä siis missään määrin täydellinen vaimo ylipäätään.

Avioerotilanteessa nainen näyttää todellisen luonteensa sateenkaaren ( eräs asianajaja ).
Yhtä hyvin voin inttää, että mikään hyvä teko ei jää rankaisematta, tai että valheet ovat vain rakkauden korvike. Tosin Oscar Wilde sanoi, että jos puhuu totta, jää ennen pitkää kiinni.

Tämän yksittäisen tekstin omistan kaikille niille 22.540 päivälle joina olen silmäni pitänyt auki. Ajasta ennen sitä en muista mitään. Noin pirun monta yötä vaatii hyvän sängyn.