Helmikuussa 1987 perustettu valtakunnallinen poliittinen puolue, Vihreä Liitto rp., on eurooppalaisessakin puoluekentässä erikoinen ilmiö. Erikoinen siksi, että kasvaessaan lähes "pääministerimittaan", se alkaa kutistaa itse itseään. Järjestelmä on kirjoitettu puolueen sääntöihin.
Ennen puolueen perustamista iloitsin liikkeen iloisesta hajaannuksesta, sisäisestä keskustelusta, suorasta toiminnasta ja erityisesti liikkeen näkyvästä vaikutuksesta muihin puolueisiin. Puolueiden ohjelmiin tulivat erilliset ympäristöohjelmat viittausten sijaan ja tietoisuuden määrä elokehästä kasvoi. Vastustin idealistisesti puolueen perustamista.
Tuon ajan perintönä näen edelleen ympäristöliikkeen velvollisuuden ja keskeisen tehtävän olla vaikuttamassa kaikessa päätöksenteossa tuomalla ympäristönäkökulma kaikkeen päätöksentekoon. Jo 80-luvun alussa kävin Koijärviliikkeen johtohenkilöiden kanssa keskusteluita, mutta vasta tohtori Eero Paloheimo hahmotteli toimintamallin. Itsekin pääsin niistä hänen kanssaan keskustelemaan.
Nyt malli on heitetty muiden leegojen kanssa vintille. Pääministeripuolueen vallanhalun unelmassa yhä useammin Vihreiden toimissa ei näy minkäälaista kytkyä, edes rajapintaa, elonkehän suojeluun. Vaikka sellainen aina löytyy.
Vihreä liitto rp. joutuu sääntöjensä mukaan valitsemaan uuden puheenjohtajan kolmen kaksivuotiskauden jälkeen. Näin taas tapahtui tänä vuonna.
Puolueen puheenjohtajan merkitys on kasvanut tulkittaessa kannatuslukuja. Keskustelussa on samankaltaisuutta jääkiekkojoukkueen valmentamiseen. Tulosta tai vaihtoon. Edellinen puheenjohtaja onnistui nostamaan kannatusluvut ylös, Touko Aalto vetää ne jälleen alas. Prosentit eivät ratkaise, mutta mistä löytyisi johdonmukainen ympäristönäkökulma asiaan kuin asiaan. Yleispuolueena Vihreät ei tule onnistumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti