Maaseutu näivettyy kolmesta pääasiallisesta syystä, joista jokainen pitää sisällään useita toisiinsa kietoutuvia syitä.
Ylätasolla maaseudun nykyiseen tilaan vaikuttaa globalisaatio, jonka keskiössä Suomikin on Euroopan unionin jäsenmaana ja tietoliikenteen nopean kehittymisen kautta. Ohjausvaikutus tapahtuu monin tavoin.
Hyväksi esimerkiksi käyvät toimet ilmastonmuutoksen torjunnassa, jotka vaikuttavat ja näkyvät, muiden muassa, vähäpäästöisyyden suosimisessa liikenteessä, haittaverotuksen lisääntymisessä, maatalouden harjoittamisen reunaehdoissa, sekä monissa muissa ympäristönkäytön rajoituksissa. Toki on muitakin.
Pitkien etäisyyksien takana asuville muutto muualle, lähinnä kaupunkimaisiin keskuksiin, tulee taloudellisesti edullisemmaksi ja samalla työmarkkinoiden mahdollisuudet lavenevat. Globalismin vitaalijärjestelmä, markkinaliberalismi, on viemässä toimeentulon maaseudulla ja nyt myös perustuotannossa Suomessa. Tässä globaalit toimet ovat vaikuttavuudeltaan välillisesti vahvasti mukana, vaikka emme sitä äkkiseltään huomaakaan. Digitalisaatio kontekstissa ei ole syy, seuraus, eikä pelastaja globalisaation suhteen suomalaisella maaseudulla.
Toisena ovat valtiovallan toimet. Aluepolitiikka on nykyisin jo historiallinen sana. Vaalien alla sitä vielä tarkoitushakuisissa populistipuheissa harvakseltaan kuulee. Lakisääteisiä tehtäviä kunnille on lisätty. Niiden myötä kunnallinen itsehallintokin on menettänyt aimo osan siitä, mitä lakia säädettäessä aikanaan oli tarkoitettu.
Tasapainoisesta alueellisesta kehityksestä olemme siirtyneet isompien yksiköiden suosimiseen. Kyseessä on puhtaasti ideologinen arvovalinta. Ei välttämättömyys. Suomea maakunnallistetaan. Ja yhtiöitetään. Rönsyt ulkoistetaan, tai avataan lähes pidikkeettömälle kilpailulle. Sanotaan, etteivät kuulu ydintoimintoihin. Tämä taas näkyy yksityisten palveluiden nopeana kallistumisena, vastoin optimistisiin oletuksiin perustuneita lupauksia. Erityisesti luonnollisten monopolien kohdalla on näin käynyt. Ruotsissa, mutta erityisesti Tanskassa liian suuria alueellisia yksiköitä on nyt lähdetty purkamaan, erityisesti koulutus- ja sotealueilla. Sykli on saavuttanut antiteesinsa.
Näistä esimerkkejä on paljon. Velkavivulla toteutetut, paperilla tappiota tuottavat, ulkomaalaiset hoivayhtiöt, tai sähkönsiirtoyhtiöt, jotka kuitenkin korkopelaamisella pystyvät tuottamaan osinkovarallisuutta omistajilleen maksamatta juurikaan yhteisöveroja, tai mitään muitakaan veroja Suomeen, ovat parhaimmat esimerkit. Kuitenkin kunnat edelleen, hyvin lyhytnäköisesti, ovat tässä pelissä mukana näkemättä lähitulevaisuuden todellisuutta. Se todellisuus on isompien yksiköiden tulevaisuutta, niiden ehdoilla, maakunnallisissa keskuksissa. Jos lopulta edes niissäkään.
Unohtaa ei myöskään voi, arvoista ja maalaiskunnista puhuttaessa, yli 300 miljoonan akuuttia korjaustarvetta tiestöömme. Tiestön huono kunto rassaa erityisesti maaseutua. Kuvaavaa onkin, että tiestön kunnosta nykyisin puhuttaessa viitataan, lähes aina tavara- ja puutavarakuljetusten tarpeisiin, rahan tarpeisiin, eikä niinkään ihmisten tarpeisiin, jotka maaseudulla asuvat. Ylipäätän tiestöämme käyttävä joukkoliikenne on hiipumassa maaseudulla kannattamattomana loppuakseen kokonaan. Tiestön merkitys maaseudulle on keskeinen. Tähän kuntien tarkasteluun digitalisaatio ei vielä ihmisiä läpi tähtiportin suurimpaan osaan palveluista siirrä.
Edellistä sivuavat tuoreet luvut ja tosiasiat taksiliikenteestä, jotka kiusaavat erityisesti maaseutua. Monin paikoin maaseudulla taksipalvelut ovat kannattamattomina ajettu alas vain "virka-aikana" ajettaviksi. Muulloin taksia on, verrattaessa aikaan ennen lainmuutosta, vaikea saada. Koko valtakunnassa kilpailun avaaminen on nostanut taksimatkustamisen hintoja 4,5 prosenttia.
On kiistämätön tosiasia, että nykyinen hallituskoaliitio on tehnyt maaseudun alasajossa enemmän siihen vaikuttavia päätöksiä kuin 5 edellistä hallitusta yhteensä. Tästä myös juuri nyt ( 21.2. ) kertoo mielipidetutkimuksissa alle 15 prosenttiyksiköön sukeltanut Suomen Keskustan kannatusluku. Tänään ( 22.2. ) viljelijäväestön äänenkannattaja, Maaseudun Tulevaisuus raportoikin merkittävästä, erityisesti maaseudun viljelijäväestön uskon hiipumisesta omiinsa. Nähtäväksi jää, tuleeko tyytymättömyys konkretisoitumaan kevään eduskuntavaaleissa. Ilmeisesti kyllä.
Osin on myös pakko panna valtiovallan piikkiin alhainen syntyvyys maassamme. Erityisesti tulonjaon myötä, joka on kurjistamassa vähenevää keskiluokkaa ja lisäämässä köyhien määrää. Toki sillä on myös syynsä kuntien omassa politiikassa, vaikkapa päivähoidon, koulutuksen järjestelyissä ja yleisessä tulevaisuudettomuudessa. Savitaipaleella nämä ovat toistaiseksi hyvin ja laadukkaasti järjestetty. Tulevaisuudettomuutta lukuunottamatta.
On kuitenkin varmaa, että "Nelikko" ja konsultit koulutusta ja varhaiskasvatusta, muiden muassa, tulevat ruotimaan, tai jopa perkaamaan. Ylipäätään haettavissa säästöissä kuntarajat ylittävän yhteistyön kautta, on kysymys keskittämisestä, vähemmistä työpaikoista ja sitä kautta elinvoiman edelleen hiipumisesta toisaalla. Halutaan riittäväksi määriteltävä tuotos vähemmillä henkilötyövuosilla ja kustannus jaetaan toimijoiden kesken. Erityisesti tässä digitalisaatio nähdään ratkaisuna tietämättä mikä sen todellinen sisältö ja vaikutus kokonaisuudessa on ja erityisesti mitkä ovat käänteiset vaikutukset. Asian ydin kuitenkin vain käännetään yksioikoisesti "tehokkuuden" lisäämiseksi. Se tuntuu riittävän. Digitalisaatiosta tulee vain väline ja työkalu. Se ei täytä autioitunutta pirttiä, ei lisää ihmisiä raittille. Sillä ei ole henkeä, ei kuntalaisen maalaiselämää.
Samalla tietenkin kiinteä alueellinen yhteistyö petaa käytäntöjä ja mielipideilmastoa yhä isompiin täysyhdistymisiin, lähinnä maakuntien keskuskaupunkeihin. Jo toteutuneet liitokset kertovat karua kieltään. Luu on jäänyt heikommilla osapuolilla käteen ja täydellinen autioituminen saa nopeasti alkunsa. Niin ainakin heti liittymissopimusten aikaikkunan sulkeuduttua.
Säästöissä kuntatasolla on, lähes aina, kyse toimintojen lopettamisesta jostain ja jossain. Tätä digitalisaatio ei korvaa. Kuntien oma toiminta, sen johtaminen, näkemyksellisyys ja rohkeus, tai erityisesti niiden puute, ovat kuitenkin keskeisiä pienten kuntien kamppailussa tulevaisuuspaikasta. Näin perustellusti voi sanoa, kun tutustuu kuntiin, jotka nykyisillä, osin virheellisilläkin mittareilla tarkasteltuna kuitenkin menestyvät. Kaikilla kunnilla on omat "voima-alueensa". Niitä ei kuitenkaan usein nähdä, sillä ne ovat liian lähellä. Mitä syrjäisissä kunnissa on sellaista, mitä suuremmissa kaupungeissa ei aivan lähellä ole? Se on tietenkin ympäristö.
Tulevaisuudessa se voi olla jotain muutakin. Vaikkapa digitalisaatio-vapaa alue viranomaistoimintoja lukuunottamatta. Puhtaan luonnon, hiljaisuuden ja digin nollatoleranssin alue, digilaitteeton retriitti. Tai kytkemättömistä kissoista vapaa lintureservaatti, tai muovivapaa alue, tai luonnontilaisen metsän alue, tai energiaomavarainen kunta. Tai jotain aivan muuta.
Savitaipale on erinomainen esimerkki perinteisestä, pysähtyneestä ja sitä kautta pian käytännössä ihmisvapaasta stagnaatiokunnasta. Kunnasta, jossa pyritään kohti tulevaisuutta vanhoilla lämpimillä. Toivoen, että jos jotain tapahtuisi. Että tulisi yrityksiä ja yrittäjyyttä. Ja että ihmisiä muuttaisi jostain. Ja että vauvoja syntyisi ilman isompiakin vauvatalkoita. Että syntyvyys, vaikkapa tuplaantuisi kymmenestä kahteenkymmeneen vuodessa. Lisäksi muutamassa esitteessä mainitaan "kirkas Kuolimo" ( jota se ei enää ole ). Mainitaan, että meillä on valokaapeli. Siinä kaikki.
15 vuotta sitten olen kirjoittanut, että nuo toiveet ovat perusteettomia. Silloin minulle naurettiin, 10 vuotta sitten sanottiin oman pesän likaajaksi ja solvattiin, 5 vuotta sitten hyväksyttiin jo joukkoon, nyt tullaan keskustelemaan.
Kaupassa viime viikolla minulta kysyttiin, että tiedänkö, onko "ihmeidentekijäksi ja pelastajaksi" mainittu ja ajateltu valokaapeli tuonut uutta etätyötä ja etätyöläisiä nelikon kuntiin. En tiedä, sanoin.
Savitaipaleen panostus, kokoonsa nähden, on ollut valokaapeliin iso. Ehkäpä liian iso. Onko julkiselle investoinnille takaisinmaksua missään muodossa tullut, tai tulossa, se olisi tietenkin saatava tietää. Mihin laskelmiin investointi perustuu? Kysymys on oleellinen alueellisen digitalisaation kontekstissa.
Mitä ympäristörikkaille maalaiskunnille on tapahtunut ja tapahtumassa? Niiden ainoille vetovoimatekijöille. Tässäkin narratiivissa Savitaipale on malliesimerkki, sterotypia.
Lähimetsät ja vesistöjen saarten metsät ovat metsäsuunnitelmien mukaisesti tehometsätalouden piirissä. Savitaipaleella tässä on kunnostautunut erityisesti Taipaleen seurakunnan haaraosasto, entinen Savitaipaleen seurakunta, suurin alueen yksityismetsänomistaja ja vesien saastuttaja, joka jopa avohakaten Kuolimon valuma-alueella haluaa ottaa omistamallaan luonnonsuojelualueella puun pois ennen maailman tuhoa. Ettei mene vahingossakaan haaskuun.
Kuntana Savitaipale ei ole edes tähän kehitykseen ja Kuolimon tummenemiseen pyrkinyt todellisin teoin vaikuttamaan. Se on tietenkin ymmärrettävää, kun tietää keskustalaisen määräenemmistön hallitsevan, kuntalaisten vaaleissa ilmaistun tahdon mukaisesti.
Olen monissa yhteyksissä käyttänyt kriisityvien kuntien toiminnan täydellisen irrationaalisuuden esimerkkinä Savitaipaleen kunnan toteuttamaa venesataman kunnostustyötä. Edelleen kesken oleva hanke tulee liitännäistöineen loppuhinnaltaan nousemaan lähelle miljoonaa euroa. Vaikka kaikki investointiraha ei tulekaan kuntalaisten pussista, on investointi järjetön. Summa on kunnan resursseille mittakaavaisesti suhteettoman iso. Se olisi voitu allokoida toisinkin. Ainakin siten, että investoinnit, vaikkapa rappeutuvan jäähallin remonttiin, linja-autoliikenteen tukemiseen, tai ylipäätään johonkin tulevaisuuden uskoa luovaan olisi valittu. Sen sijaan valittiin iso investointi, jonka panos-tuotossuhde on negatiivinen, eikä sijoitettua pääomaa millään laskutoimituksella saada takaisin. Rahoituksen tueksi muualle kehyksiin on tarvittukin sitten veroprosentin korotusta. Nyt veroäyri on Etelä-Karjalan kunnista korkein ja on poistyöntötekijä. Lisäksi sataman kunnostus palvelee vain kourallista kuntalaisista. Talvikuukausina ei ketään. Lisäksi venepaikkojen lisääminen lisää saasteiden määrä Kuolimolla, kun juuri päinvastaisia ratkaisuja olisi tullut etsiä.
On kiusallista kuulla omalle kotikunnalle tästä järjettömyydestä naurettavan. Se kertoo ulkopuolisille ilmeisesti jostain. Ainakin suoranaisesta tyhmyydestä se kertoo, joka vaikuttaa kunnan julkikuvaan vahingoittavasti.
Takaisin alussa esittämääni väitteeseen. Sanoin, että digitalisaatio epämääräisesti heitettynä ja toteutettunakin edesauttaa maaseudun tyhjenemistä ihmisistä, mutta lisää, toki yhtä suurella epäilyllä, muiden lajien määrää. Jälkimmäinen väitteeni osa on tietenkin hyvä asia. Ihmisperäinen alueellinen ympäristökuormitus vähenee. On niin, että maailmassa ei vielä juurikaan ole laajamittaista kokemusta nopeasti kehittyvän digitalisaation ja tekoälyn vaikuttavuudesta ihmislajin asuinpaikkojen pysyvyyteen, saati parantavista vaikutuksista alueellisessa kehityksestä. Mitään sillä ei kuitenkaan tulla pelastamaan.
Sen sijaan toisenlaisesta kehityksestä on. Näin muun muassa virtuaalisuuden kokemus on nopeasti kehittymässä 3d-virtuaalisyyden myötä. Alueilla, sukujen entisillä kotiseuduilla voi tulevaisuudessa yhä enemmän vain vierailla elämyksellisesti jättämättä minkäänlaisia jalanjälkiä. Todellisuutta on jo nyt käydä ihailemassa hyvin todellisia auringonlaskuja eripuolilla maailmaa kuin itse ollen paikalla. Tämä on todellisuutta, mutta kehityksensä alussa. Muuttuvatko syrjäiset alueet digitaalisiksi postikorteiksi, joissa e-matkailu kollektiivisen muistopankin talletuksilla sukupolven ajan vierailee? Kyllä, veikkaanpa että näin tulee käymään.
Vielä konkreettisempi, omalta kohdaltani, on muutaman viikon takainen Taipalsaarelta Helsinkiin muuttaneen tuttavaperheen kertomus, jossa kertoivat digitalisaation muuttaneen elämäänsä merkittävästi. Lääkärin kanssa voivat nykyisin keskustella nokakkain, eikä vain kuvaruudun välityksellä niin kuin suunnitellaan tehtävän ja paikoin tehdäänkin ja ruokakin tulee kotiin kannettuna verkosta ostettuna. Ja autostakin olivat voineet luopua. Maaseudulla moinen on lähes mahdotonta.
Globalisaatio, EU, kansallisvaltio, kunnat, sekä yksittäiset ihmiset ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa. Tämä tulee ymmärtää. Kausaalisuus päätösten seurauksista eri tasoille on suuri. Myös alhaalta ylöspäin. Yhtä päätöksentekotasoa ei voi poissulkea ymmärtämättä kansalaisten elinolosuhteita ja käytöstä. Digitalisaatio on kuitenkin nostettu korostetusti keskustelussa uuden vitaalisuuden lähteeksi monien ongelmien ratkaisuksi. Sitä se ei ole.
Päinvastoin jo lähtulevaisuudessa tulemme näkemään digitalisaation jättimäiset haitat ihmiskunnalle välittömien inhimillisten kontaktien kadotessa. E-pelaaminen lienee tästä yksi orastava esimerkki. Tai älypuhelinriippuvuus. Silti peruskunnissa on vielä toistaiseksi mahdollisuuksia vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin sitten, että niin kauan kuin valinnanvapautta asuinpaikan suhteen on, tulee olemaan voittajia ja häviäjiä. Kyse ei tule olemaan vain virkamiehen saatavuudesta, tai hänen huseeraamisestaan verkossa.
Keskustelussa on myös täysin unohtunut internetin nopea muuttuminen. Neutraliteettiperiaate on kuopattu ja EU:n tekijänoikeuslainsäädäntö muuttaa internettiä kaventavasti. Lisäksi yksittäiset maat ovat rajoittaneet, tai rajoittamassa internetin toleransseja. Ylipäätän raha ja sitä kautta valta on ottanut niskalenkin yhdestä digitalisaation tärkeimmästä osa-alueesta, internetistä, eikä kukaan tiedä tulevaisuudesta.
Kymmenen vuotta sitten kirjoitin, että pienten maalaiskuntien tulisi tunnistaa muutamat yksittäiset voimapisteensä ja pyrkiä tekemään satsauksia niihin. Kirjoittaessani ajattelin tietenkin Savitaipaletta. Viidessätoista vuodessa niin ei ole tapahtunut. Kunnan johtaminen on ollut pääosin tilannejohtamista, ehkä toivotaantoivotaan kiinalaistamispyrkimystä luukuunottamatta. Rutiinit nuijitaan ja kriisistä toiseen ajaudutaan ja niistä vain pyritään selviytymään. Uusia haasteita ei ole nähty. Saati, että sellaisiin olisi tartuttu. Lisäksi sanoin, että kiireellisin tehtävä on lähteä sopeuttamaan kunnan taloutta ja toimintamalleja aleneviin lukuihin, aleneviin resursseihin. Ei ole sillekään tielle lähdetty. Kuolimo kiittää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti