SODASTA

Sotateoriat käsittelevät sotia ja pyrkivät vastaamaan kysymyksiin sodan oikeutuksesta ja useinkin myös kysymykseen miksi päädytään sotaan. Karkeasti näiden kysymysten lähempi tarkastelu voidaan jakaa teoreettiseen, tai historialliseen lähtökohtaan. Kysymys sodasta ja rauhasta on tutkimuksellisesti ja erityisesti filosofisesti laaja, ellei sodalle haeta yksioikoisesti älyllistä ratkaisua vain lajinomaisesta käyttäytymisestä, eikä lähdetä ihmiseen liittyviä sotateorioita erottamaan muista käyttäytymistieteistä. Tässä en yritä lähteä syvällisempään asiaan paneutumiseen. Se ei minulta onnistuisikaan. 

 
Ensimmäisessä, teoreettisessa lähtökohdassa, on kyse olemassa olevaan tietoon perustuvasta analyysista, mutta myös tutkimuksesta, erityisesti sodan eettisestä ja nykyisin yhä useammin sodan laajemmastakin filosofisesta puolesta, sodan oikeutuksen suhteen, sekä myös ylipäätään sodasta ilmiönä yhteiskuntien liikkeessä. 
 
Historiallisessa lähtökohdassa sen sijaan tutkitaan sodan olemusta ja oikeutusta ”sodan perinteeseen” nähden, sekä erilaisiin kansainvälisesti sovittuihin sääntökokonaisuuksiin nähden, kuten Haagin ja Geneven kaltaisten yleissopimusten perusteella. Niissä on sovittu sodan rajoituksista ja seuraamuksista määrittelyineen. Tänään näyttää siltä, että yhä useammin niin sanotun ”oikeudenmukaisen sodan” ( joka olemassaolo sekin usein kiistetään ) periaatteet ovat häviämässä. 
 
Onkin avoimesti nähtävissä, huolimatta siitä, että sodan yleissopimuksia painotetaan, sotarikokset jatkuvat. Viime vuosina Euroopan Unionissakin keskeiseksi ihmisoikeusteemaksi, laajemmin käsitettynä, noussut oikeusvaltioperiaate sisältää myös ajatuksen saattaa rikoksiin syyllistyneet vastuuseen toimistaan sodassa, edelleen voimassa olevien sodan sääntöjen mukaisesti. Viime vuosikymmeninä erityisesti australialaisen asianajaja Geoffrey Robertsonin ajatukset ovat selkeyttäneet sotaan liittyvien oikeuskysymysten arviointia, suhteessa rikoksiin ihmiskuntaa vastaan, sekä sopimusoikeudelliselta pohjalta, mutta myös eettisessä mielessä. Modernin sodan piittaamattomuus kansainvälisen oikeuden yleissopimuksia ja tuomioistuimia vastaan saa jotkut, jopa julkisesti väittämään, että moraalin soveltaminen sotatilanteeseen ei ole valtion etu, ja että sota aina musertaa keskeisinä pidetyt moraaliset velvoitteet ja on valtioiden huolista vähäisimpiä. 
 
Yllä mainittuun johtopäätökseen voi tulla, kun aikamme on-line viestimien kautta voi katsella sotaa Ukrainassa, joka pitkittyessään muuttuu raaemmaksi ja julmemmaksi, sekä teoreettisen, että historiallisen tarkastelun myötä. Kun aiemmin sanoin sotateorioiden olevan muutoksessa, viittasin toisen maailmansodan jälkeen käyttöönotettuun ydinaseeseen. Filosofisesti ydinase antaa vain yhden uuden nyanssin ajatteluun, nimittäin hiemankin laajemmin käytettyinä ydinaseet lopettavat keskustelun sodasta ja samalla tulevaisuudesta. Filosofialle on luonteenomaista laadukas, tai vähemmän laadukas rönsyily, todistettavuuden jäädessä arvelun tasolle. Ajateltaessa filosofisen tutkimuksen myötä ydinasetta aseena sodassa seurauksineen, on pakko siirtyä lopullisuuden filosofiaan, josta ei enää vihreä oksa kasva, 
 
Viimeisen maailmansodan jälkeen ydinaseella on uhkailtu usein. Sitä on käyttänyt Neuvostoliitto kylmän sodan aikana, USA:n presidentti Kennedy Kuuban kriisin aikana, presidentti Nixon Vietnamin sodan aikana, Pakistan ja Intia keskenään, Pohjois-Korea ja nyt jälleen Venäjä monissa yhteyksissä, mutta erityisesti nyt Ukrainan sodan aikana. Mielenkiintoista tutkijan näkökulmasta, ydinase tänään taisteluvälineenä, on sen käänteinen pyrkimys vaikutukseen. Ydinaseuhan esille tuomisella pyritään estämään vihollisen sotilaallisia tekoja, ei saavuttamaan tulivoimaan verrattavaa tuhovaikutusta. Eräät tärkeimmistä ydinaseen problematiikkaa käsittelevät nykytekstit ovat  Barrie Paskins ja Michael Dockrillin ”The Ethics of War”, 1979, Richard Normanin ”Ethics, Killing and War”, 1995, Brian Orendin ”War and International Justice”, 2001 ja Michael Walzerin ”Sodasta ja oikeudesta”, 2001 ja vanhempi vuodelta 1977 ”Just and Unjust Wars”. On tietysti paljon muitakin, mutta keskeisyydeltään ajatukset ovat yhteneviä.  

On myös syytä lopuksi katsoa aikamme muita  filosofeja sodan kontekstissa. Aihetta voi lähestyä monesta suunnasta. Lähden ranskalaisesta filosofi Simone Weilistä, joka menehtyi jo 34 vuotiaana keuhkotautiin vuonna 1943. Vaikka olikin mielestäni julistavassa filosofiassaan jossain määrin ristiriitainen, myöhemmän hengellisyytensä kautta, erityisesti suhteessa naturalismiin, pidän merkittävänä ajattelijana. Itseeni on tehnyt vaikutuksen hänen kirkas näkemyksensä kommunismista ja kapitalismista totalitarismeina. Weilin tavattua venäläisen kommunistin Lev Trotskin, ei Trotski häntä pystynyt vakuuttamaan. Sen sijaan Espanjan sisällissodan aikana hän vakuuttui väkivallan luonteesta sen ulotuttua yhtä julmana molempien sotivien osapuolien toimiin. Simone Weilistä löytyy suomenkielistä kirjallisuutta paljonkin. Itse olen lukenut vain Juha Varton  kirjan ”Mitä Simone Weil on minulle opettanut?” vuodelta 2005. 
 
Monet, muun muassa Simone Weilistä vaikutteita saaneista aikamme filosofeista, ovat puhuneet erilaisista mahdollisuuksista välttää sota. Onko periksi antamisen, jopa antautumisen-filosofia viisasta missään mielessä? Historia kertoo, että täydellisenkään antautumisen kontekstissa ei uhreilta ja sorrolta kokonaan vältytä. Historia myös kertoo, muun muassa natsien käytännössä hallitessa Ranskaa, materiaaliset ja inhimilliset tuhot jäivät suhteellisen vähäisiksi siihen nähden mitä ne olisivat voineet olla. Tulee myös mieleen universaali sanonta; viisas väistää. 
 
Entä Ukrainan tapauksessa? Olisiko Ukrainan tullut taipua? Mikä olisi ollut Ukrainan tulevaisuus kansakuntana? Olisiko ihmisuhrit, erityisesti lapset, naiset ja vanhukset voitu välttää? Kysymyksiä on monia. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000008663335.html Tätä pohtiessa on syytä palata esityksen alkuun. Valtioiden velvoitteet näyttävät edelleenkin menevän ohi moraalisten velvoitteiden. Kysymys on filosofisesta pohdinnasta sairaalan vuoteeseen, koulun penkillä, tai pakomatkalla kuolevan lapsen elämän arvosta. Arvosta hyökkääjälle, sekä puolustajalle. Molemmille. Ukraina puolustaa eurooppalaisia arvoja uhraamalla lapsia arvojen eteen ja hyökkääjä laajentaa sotaa siviiliväestöön saavuttaakseen päämääränsä. Tänään edelleenkään ihmisen arvo ei yllä eurooppalaisten arvojen, saati agressiivisen, toisen osapuolen arvojen yläpuolelle.