Tänään pitäisi puhua rauhasta, pyrkimisestä epä-älyllisestä sotaisuudesta kohti uusia, rauhaan perustuvia rakenteita, mutta ei puhuta. Tänään on vuorossa jotain muuta. Nostan hännän pystyyn. Nostan niin ilolla, että kissakin nousee pöydälle.
Neljän vuoden ajan olen sosiaalisessa mediassa, sen eri laidoilla, kirjoittanut ja puhunut järjettömistä lähivirkistysalueiden ja kaava-alueiden lähimetsien raiskauksista ja käytöstä talousmetsien tapaan. Olen käynyt tutustumassa, kutsuttuna, vuosikymmeniksi pilattuihin lähimetsiin, mutta myös hienosti ja asuntoalueiden viihtyvyydelle merkittävän upeasti säilytettyihin lähimetsiin pusikoineen ja puskineen. Niitä olen myös dokumentoinut ilmasta, maasta ja vesiltä.
Selväksi on käynyt kaksi keskeistä tekijää. Ensimmäinen on se, että kunnilla ja kaupungeilla on eroja. Isoja eroja. Toisilla paikkakunnilla lähimetsät ymmärretään yhä enemmän keskeisiksi asukkaiden viihtyvyydelle ja rakennetun ympäristön jäljelle jääneelle luonnon monimuotoisuudelle. Toiset paikkakunnat, vielä hetken enemmistönä, eivät ymmärrä asiasta yhtään mitään. Yhteistä näille paikkakunnille on voimakas muuttotappio, näennäiset ja kepeät yritykset parantaa vetovoimia ilman tekoja, sekä keskinkertaisuuteen perustuva ymmärryksen puute näkemyksellisuudestä tulevaisuuden suhteen. Viimeksi mainituissa kunnissa sitä ei yksinkertaisesti ole. Ihmiset karttavat yhä enemmän sellaisia kuntia. Erityisesti nuoremmat kansalaiset.
Toinen keskeinen tekijä on, lähimpään asukkaiden luontoympäristöön kohdistuvan päätöksenteon ohuus ja keskittyminen. Ympäristön tilaan vaikuttavat, vähäisinäkin pidetyt puuttumiset kuntien hallintojen taholta, tulisi lailla säätää päätöksiksi, jotka tehdään korkeimmalla päätöksenteon tasolla, ei yhden virkamiehen toimesta. On kohtuutonta virkamiestä kohtaan, mikäli prosessi lähtee yhdestä virkamiehestä ja mikäli hänen luontosuhteensa on olematon, täysin vanhakantainen, tai vääristynyt. Se on myös kohtuutonta asukkaita ja luontoa kohtaan.
Omakohtaisimmat kokemukset ovat Savitaipaleelta, kiistatta Suomen ympäristövastaisimmasta kunnasta. Siellä kaava-alueiden kunnan omistamia lähimetsiä on hakattu "metsänhoitosunnitelman" mukaisesti talousmetsinä. On lähes irvokasta katsella katujen välisten metsien tilaa, motolla käsiteltyinä yksi-ikäisiksi, risuisina, odottamassa päätehakkuuta, joka normaalisti tuonkaltaisen perkuun jälkeen tulee. Nyt näyttää siltä, ettei tule. Onneksi.
Savitaipaleella asiasta käytiin henkilöön käyvää ala-arvoista keskustelua Savitaipaleen kunnan FB-sivuilla. Keskustelu kertoo monien keskustelijoiden tasosta keskustelijoina, mutta pääasiassa heistä itsestään. Jopa naisen alapää vedettiin keskusteluun, kohdistetusti tiettyyn ihmiseen.
Nyt olen hyvin iloinen Euroopan Unionin toimista ympäristöasioissa. Itsekin sinne viestittäneenä, olen yllättynyt nopeudesta, jolla asiaan on puututtu. Toki hyvät esimerkit, muun muassa kaupunkiluonnon monimuotoistamisesta puustolla ja pusikoilla eurooppalaisissa kaupungeissa, ovat antaneet EU:n pyrkimyksille vauhtia. Tulokset ovat olleet odottamattomillakin tavoilla hyviä ja erityisesti kustannustehokkaita, lisätyn tiheän kasvuston toimiessa muun muassa melu- näkö- ja pölyesteinä.
Nyt sitten pääsin nostamaan kissanhäntää etuajassa. Jo neljä vuotta sitten sanoin näin: "Ellemme saa tappisilmäisiä virkamiehiä ja päättäjiämme kuriin lähiympäristömme tuhoamisessa, sen tekevät korkeammat voimat".
Vaikka olenkin ankaraa kritiikkiä antanut EU:lle, muun muassa talouspolitiikan hoidosta, on tässä ja muutenkin metsäasioissa kiitoksen paikka. Kiitos Euroopan Unioni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti