Viime päivinä olen miettinyt kansallista etua. Onko se tiukasti sidottuna vain omaan maahan optimaalisin vaihtoehto? Vai onko paras kansallinen etu ajatusjanan toisessa päässä? Onko se poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen vaihtoehto, jossa maa on vahvasti kytkettynä ulkoisiin sidosryhmiin? Nähdäänkö sellainen tilanne tänään parhaana kansallisena etuna? Voiko kansallisesti olla jotain hyvää elämää siltä väliltä?
Vähäisin ongelma lienee kansallisen edun määrittely, mutta sen tekeminen on välttämätöntä. Kansallinen etu on oikeastaan yksinkertainen asia. Se on joukko superlatiiveja. Turvallisuus - turvallisin, hyvinvoiva - hyvinvoivin, onnellinen - onnellisin, koulutettu - koulutetuin, energiatehokas - energiatehokkain, energiaomavarainen - energiaomavaraisin, puhdas - puhtain, monimuotoinen - monimuotoisin. Näiden, lähes itsestäänselvyyksien jälkeen tulemme määrittelyn reuna-alueille, jossa poliittiset intohimot, väärinymmärrykset, ideologiat ja tarkoitushakuiset määritelmät vaikuttavat. Kysymys kuuluukin missä Suomi parhaillaan menee kansallisen etumme merellä? Onko kansallinen etumme jatkuvassa muutoksen tilassa rakennuspalikoidensa osalta ja vaikuttavatko niin sisäiset kuin ulkoisetkin poliittiset voimat kansallisen etumme arviointiin?
Suomessa on erityisesti vuoden 1991 Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tapahtunut valtaisa muutos kansallisen edun poliittisessa rakenteessa ja määrittelyssä. Keskeisin kansallisen etumme painoarvo oli lähes betonoitu suuren naapurimme olemassaoloon ja naapuruuteen. Kansallinen etumme oli sidottu näennäiseen liittoutumattomuuteen myös sotilaallisesti. Se ilmeni niin sanottuna aktiivisena turvallisuuspolitiikkana, joka koostui ulkopolitiikasta ja sotilaallisesta liittoutumattomuudesta, sekä sotilaallisesta valmiudesta. 1980-luvulta alkaen sotilaallista liittoutumattomuutta korostettiin, mutta muun muassa asehankintoja lähdettiin tekemään niin idästä kuin lännestäkin. Tosin jo 1960-hankimme tusinan verran brittiläisiä Gnat-hävittäjiä maahamme. Pitkällisten neuvotteluiden jälkeen neuvostoliittolaisten kanssa, hankittu määrä jäi sotilaallisesti merkityksettömäksi, mutta symbolisesti hankinta korosti itsenäistä päätäntävaltaamme, niin itään kuin länteen. Tuolloin ja vielä vuosikymmeniä eteenpäin puolustusvoimiemme kalusto laadullisesti ja lukumääräisesti oli kuitenkin lähes kokonaan neuvostohankintoja. Sen verran vielä Gnat-hävittäjistä, että olen keskustellut edesmenneen suomalaisen kenraalin kanssa, joka kertoi Gnat-hankinnan luoneen "synenergiaa" suomalaisten ja neuvostoliittolaisten välille. Suomalaiset pääsivät tutustumaan länsitekniikkaan ja jopa puhkaisivat Gnat-hävittäjällä äänivallin, mutta niin pääsivät myös neuvostoliittolaiset tutustumaan länsitekniikkaan perinpohjaisesti. Samalla he saattoivat näyttää puuttumattomuuttaan Suomen sisäisiin asioihin. Kenraalin mukaan neuvostoliittolaisten osuudesta oli sovittu hankinnan yhteydessä. Se lienee ollut myös eräänlainen ehto. Toinen mielenkiintoinen, historiallinen asehankintoihin liittynyt yksityiskohta oli suomalaisen rynnäkkökiväärin synty. Venäläiset tarjosivat moneen otteeseen1950-luvun loppupuoliskolla omaa Kalashnikov-rynnäkkökivääriään ( AK-47 ) suomalaisen yksittäisen taistelijan aseeksi. Niitä ostettiinkin pieniä määriä ja itse asiassa todettiin jopa erinomaisiksi. Jostain syystä haluttiin kuitenkin valmistaa aseesta suomalainen versio ja ensimmäinen malli ( RK-60 ) olikin lähes suora kopio AK-47:n kivääristä. Kuitenkin vasta malli RK-62 pääsi Valmetin toimesta kotimaiseen massatuotantoon. Ase tuli tärkeimpiin joukko-osastoihimme vuoden 1965 aikana. Kun kysyin asiasta edesmenneeltä kenraaliperhetuttavaltamme valmistuessani kadettikoulusta vuonna 1978, hän ei lähtenyt avaamaan asiaa. Sanoi kuitenkin oman asetuotannon olevan kansallinen etu. Sitä se varmaan olikin.
Presidentti Urho Kekkosen aika tasavallan presidenttinä, vuodesta 1956, vuoteen 1982 oli niin sanottua puolueettomuuden ja sotilaallisen liittoutumattomuuden aikaa, mutta myös kylmänsodan aikaa. On lähes paradoksaalista, että Kekkonen viime sotiemme loppuun asti käytti venäläisistä kovaa retoriikkaa, muun muassa kirjoittamalla Suomen Kuvalehdessä nimimerkillä Pekka Peitsi. Kekkosen mukaan tuolloinen ikiaikainen vihollinen oli hänelle ryssä, joka oli hävitettävä mitättömyyteen. Kekkonen johti aina 1950-luvun alusta pääministerinä ja sitten 25 vuoden ajan presidenttinä suomalaista sisäpolitiikkaa ja samalla erityisesti suomalaista ulkopolitiikkaa semidiktaattorin ottein. Mitkään argumentit eivät kuitenkaan pysty kumoamaan tosiasiaa, ettei Kekkosen aika olisi ollut suomalaisen yhteiskunnan kehittymisen, modernisaation ja vaurastumisen aikaa. Kekkonen kykeni omalla persoonallaan vaikuttamaan myönteiseen kehitykseen erityisesti kahdenvälisessä, bilateraaliseen vaihtoon perustuvassa kaupankäynnissä neuvostoliittolaisten kanssa. Neuvostoliitosta virtasi Suomeen pääosin raaka-aineita edullisesti ja suomalaiset toimittivat monipuolisesti eri alojen lopputuotteita miesten puvuista ja laivoista aina kokonaisiin kaupunkeihin asti. Bilateraalinen kaupankäynti romahti lopullisesti vasta presidentti Mauno Koivisto kaudella Neuvostoliiton romahtaessa syksyllä 1991. Presidentti Kekkosesta on sanottava lopuksi se, että hän ehti nähdä Euroopan yhdentymisen aamunkoiton ja pyrki aktiivisesti myös laajentamaan suomikuvaa rajojemme ulkopuolelle Lännen suuntaan. Hänen tähtihetkensä lienee ollut Euroopan turvallisuus ja yhteistyökonferenssi ( ETYK ), joka vuonna 1975 Suomen aloitteesta järjestettiin Helsingissä. Kekkosen mukaan kokous ja erityisesti Etykin pohjalta luotu uusi turvallisuusjärjestelmä oli Suomen kansallinen etu. Järjestelmä romuttui vasta Venäjän miehitettyä Krimin niemimaan vuonna 2014. Kansalliseksi eduksi nähdyt elementit saattavatkin romuttua yhdessä yössä.
Näen hyvinvoinnin ja maamme turvallisuuden kehityksen sotiemme jälkeisenä aikana aikakaudeksi, jolloin rakennettiin hyvinvointisuomen perusrakenteet, huolimatta Neuvostoliiton kiistämättömästä vaikutuksesta niin sisä- kuin ulkopolitiikkaamme. Se lienee kiistatta ollut Suomen etu, etenkin kun valtiojohtomme kykeni turvaamaan maallemme rauhallisen ajanjakson kehittyä ja samalla kyeten estämään Suomen itsenäisyyteen kohdistuneet uhat.
Tänään Suomi rämpii, haluan tarkoituksellisesti käyttää tätä sanaa, erityisesti talous- ja ulkopolitiikassaan täysin eri soilla kuin ennen vuotta 1991. Kansallisen etumme sisältö ja siihen liittyvä päätöksenteko on kääntynyt enemmän kuin 180 astetta. Vuodesta 1994 Maastrichtin sopimuksen tultua voimaan, on Suomi täydellisesti sitoutunut erillisestä taloudellisesta saarekkeesta osaksi kansainvälistä taloudellista järjestelmää ja sinetöi kansallisen etunsa nimissä taloudellisen liittolaisuuden vuonna 2002 liittymällä eurojärjestelmään. Kuitenkin tässä vaiheessa oli jo nähtävissä kansallisen etumme monimuotoisuuden turvallisuusvaje. Käyttöön otettiinkin suhteellisen määrittelemätön käsite, nato-optio. Uusi turvallisuushakuisuus tosin myös nähtiin myös naapurimaassamme Venäjällä. Vuodesta 2002 voidaan nähdä presidentti Putin toimien aktivoituneen Lännen suuntaan ja retoriikan terävöityneen. Saman aikaisesti kansallisen etumme turvallisuusfunktio lähti muotoutumaan päätyäkseen nykyhetkeen, jossa olemme hakeneet Pohjois-Atlantin puolustusliiton ( NATO ) täysjäsenyyttä.
Kappaleen alussa puhuin rämpimisestä. Talouspolitiikan osalta verbi on tänään kaikille selvä, sen sijaan ulkopolitiikassa rämmimme tuntemattomilla soilla. Turkki ihmetyttää ulkopoliittista johtoamme, Unkari ihmetyttää, Yhdysvaltain presidenttisidonnainen, poukkoileva ulkopolitiikka ihmetyttää, Naton hampaattomuus ihmetyttää ja kaiken lisäksi jälleen kerran ulkopoliittisten toimijoiden aisan yli hyppiminen ihmetyttää kansalaisia. Presidentti vai pääministeri, vai kuka johtaa? Kysymyksiä on herännyt erityisesti Ukrainaan annettavan avun määrän ja laadun suhteen. Ulkopoliittinen johtomme työskentelee tänään aivan uudenlaisten haasteiden kanssa, etenkin kun jopa oikeusvaltiomme arvoja joudutaan arvioimaan.
Kansalliseen etuumme kuuluu eittämättä onnellisuus. Kansainvälissä mittauksissa olemme toistaiseksi menestyneet. Sen sijaan kansallisen edun keskeisen elementin, yleinen koulutustason lasku jatkuu oppimistulosten ja syrjäytymisen myötä. Olemme nopeasti vajonneet kärjestä alle keskikastin, aina Turkin tasolle. Luonnon monimuotoisuuden ja ympäristömme puhtauden osalta kansallinen etumme on osin romutettu. Ahne suo- ja metsätalous, sekä huonosti reguloitu kaivosteollisuus ovat pilanneet vesistömme, osin peruuttamattomasti. Ahne metsätalous avohakkuuoppeineen on yksipuolistanut metsäluontomme ja romahduttanut luontomme biodiversiteetin. Huomion voi tehdä vaikkapa romahtaneista lintukannoista ja lähes sukupuuttoon kuolleista lajeista, jotka vielä muutama vuosikymmen sitten olivat yleisiä. Tilanne ei voi olla kansallisen etumme mukainen. Valitettavaa on, että ympäristö- ja ilmastoasioita ei koko kontekstissaan ymmärretä kansalaisten keskuudessa laajasti ja keskeisesti kansalliseen etuumme kuuluvaksi.
- Sunnuntai-aamu kirjoitetaan. Kirjoittamiseni, silloin kun kirjoitan, on intensiivistä. -
Lopuksi otan, asiaa sivuten, ähkuttiasian. Mitenkään arvottamatta suuntaan tai toiseen ( hyvä juttu - huono juttu ) otin ensimmäisen kerran jo 6 vuotta sitten ja myöhemmin monissa yhteyksissä, esiin Naton jännitteitä lisäävät vaikutukset Suomessakin tulevana tosiasiana. Minut tyrmättiin. Minulle huudettiin. Olin heille putinisti, vaikka sanoin vain yksinkertaisesti niin, että mikäli Suomi liittyy Natoon, jännitteet Suomen ja Venäjän 1300 kilometriä pitkällä rajalla tulevat lisääntymään. Minulle kerrottiin tapahtuvan päinvastoin. Jännitteet tulevat vähenemään. Tänään samat ihmiset ihmettelevät Venäjän nopeaa sotilaallista varustautumista ja jännitteiden lisääntymistä Norjan ja Suomen rajojen läheisyydessä, muun muassa Suursaaressa Suomenlahdella Kotkan ulkopuolella. Suomi rakentaakin aitaa rajalleen jännitteiden vähentämiseksi. Itse pidän aidan rakentamista hölmönä.
Aitakapina:
Ihmisiä voidaan jakaa moneen kuppikuntaan. Yhdet ovat älykkäitä ja osaavat luoda uutta, päätellä ja nähdä kausaalisuuksia, toiset ovat aatteensa syömiä ja näkevät kaikki ympäristössään aatteellisesti, joka vääristää monimuotoista todellisuutta. Tappisilmäisyys ei kuulu kansalliseen etuun.
Syntyessäni ihmisiä oli kaksi ja puoli miljardia. Tänään kahdeksan miljardia. Viisaita oli silloin vähän, tänään vielä vähemmän.
A. E. Bäcklund
Itselleen haudan kaivaminen ja arkun rakentaminen on järjettömintä mitä ihminen voi eläissään tehdä. Muutakin järjetöntä voi tehdä.
A. E. Bäcklund
Rehellinen ei peri maata, vielä vähemmän valehtelija. Itseään ei voi periä.
A. E. Bäcklund
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti