KANSALLINEN ETU

Viime päivinä olen miettinyt kansallista etua. Onko se tiukasti sidottuna vain omaan maahan optimaalisin vaihtoehto? Vai onko paras kansallinen etu ajatusjanan toisessa päässä? Onko se poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen vaihtoehto, jossa maa on vahvasti kytkettynä ulkoisiin sidosryhmiin? Nähdäänkö sellainen tilanne tänään parhaana kansallisena etuna? Voiko kansallisesti olla jotain hyvää elämää siltä väliltä?

Vähäisin ongelma lienee kansallisen edun määrittely, mutta sen tekeminen on välttämätöntä. Kansallinen etu on oikeastaan yksinkertainen asia. Se on joukko superlatiiveja. Turvallisuus - turvallisin, hyvinvoiva - hyvinvoivin, onnellinen - onnellisin, koulutettu - koulutetuin, energiatehokas - energiatehokkain, energiaomavarainen - energiaomavaraisin, puhdas - puhtain, monimuotoinen - monimuotoisin. Näiden, lähes itsestäänselvyyksien jälkeen tulemme määrittelyn reuna-alueille, jossa poliittiset intohimot, väärinymmärrykset, ideologiat ja tarkoitushakuiset määritelmät vaikuttavat. Kysymys kuuluukin missä Suomi parhaillaan menee kansallisen etumme merellä? Onko kansallinen etumme jatkuvassa muutoksen tilassa rakennuspalikoidensa osalta ja vaikuttavatko niin sisäiset kuin ulkoisetkin poliittiset voimat kansallisen etumme arviointiin?

Suomessa on erityisesti vuoden 1991 Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tapahtunut valtaisa muutos kansallisen edun poliittisessa rakenteessa ja määrittelyssä. Keskeisin kansallisen etumme painoarvo oli lähes betonoitu suuren naapurimme olemassaoloon ja naapuruuteen. Kansallinen etumme oli sidottu näennäiseen liittoutumattomuuteen myös sotilaallisesti. Se ilmeni niin sanottuna aktiivisena turvallisuuspolitiikkana, joka koostui ulkopolitiikasta ja sotilaallisesta liittoutumattomuudesta, sekä sotilaallisesta valmiudesta. 1980-luvulta alkaen sotilaallista liittoutumattomuutta korostettiin, mutta muun muassa asehankintoja lähdettiin tekemään niin idästä kuin lännestäkin. Tosin jo 1960-hankimme tusinan verran brittiläisiä Gnat-hävittäjiä maahamme. Pitkällisten neuvotteluiden jälkeen neuvostoliittolaisten kanssa, hankittu määrä jäi sotilaallisesti merkityksettömäksi, mutta symbolisesti hankinta korosti itsenäistä päätäntävaltaamme, niin itään kuin länteen. Tuolloin ja vielä vuosikymmeniä eteenpäin puolustusvoimiemme kalusto laadullisesti ja lukumääräisesti oli kuitenkin lähes kokonaan neuvostohankintoja. Sen verran vielä Gnat-hävittäjistä, että olen keskustellut edesmenneen suomalaisen kenraalin kanssa, joka kertoi Gnat-hankinnan luoneen "synenergiaa" suomalaisten ja neuvostoliittolaisten välille. Suomalaiset pääsivät tutustumaan länsitekniikkaan ja jopa puhkaisivat Gnat-hävittäjällä äänivallin, mutta niin pääsivät myös neuvostoliittolaiset tutustumaan länsitekniikkaan perinpohjaisesti. Samalla he saattoivat näyttää puuttumattomuuttaan Suomen sisäisiin asioihin. Kenraalin mukaan neuvostoliittolaisten osuudesta oli sovittu hankinnan yhteydessä. Se lienee ollut myös eräänlainen ehto. Toinen mielenkiintoinen, historiallinen asehankintoihin liittynyt yksityiskohta oli suomalaisen rynnäkkökiväärin synty. Venäläiset tarjosivat moneen otteeseen1950-luvun loppupuoliskolla omaa Kalashnikov-rynnäkkökivääriään ( AK-47 ) suomalaisen yksittäisen taistelijan aseeksi. Niitä ostettiinkin pieniä määriä ja itse asiassa todettiin jopa erinomaisiksi. Jostain syystä haluttiin kuitenkin valmistaa aseesta suomalainen versio ja ensimmäinen malli ( RK-60 ) olikin lähes suora kopio AK-47:n kivääristä. Kuitenkin vasta malli RK-62 pääsi Valmetin toimesta kotimaiseen massatuotantoon.  Ase tuli tärkeimpiin joukko-osastoihimme vuoden 1965 aikana. Kun kysyin asiasta edesmenneeltä kenraaliperhetuttavaltamme valmistuessani kadettikoulusta vuonna 1978, hän ei lähtenyt avaamaan asiaa. Sanoi kuitenkin oman asetuotannon olevan kansallinen etu. Sitä se varmaan olikin.

Presidentti Urho Kekkosen aika tasavallan presidenttinä, vuodesta 1956, vuoteen 1982 oli niin sanottua puolueettomuuden ja sotilaallisen liittoutumattomuuden aikaa, mutta myös kylmänsodan aikaa. On lähes paradoksaalista, että Kekkonen viime sotiemme loppuun asti käytti venäläisistä kovaa retoriikkaa, muun muassa kirjoittamalla Suomen Kuvalehdessä nimimerkillä Pekka Peitsi. Kekkosen mukaan tuolloinen ikiaikainen vihollinen oli hänelle ryssä, joka oli hävitettävä mitättömyyteen. Kekkonen johti aina 1950-luvun alusta pääministerinä ja sitten 25 vuoden ajan presidenttinä suomalaista sisäpolitiikkaa ja samalla erityisesti suomalaista ulkopolitiikkaa semidiktaattorin ottein. Mitkään argumentit eivät kuitenkaan pysty kumoamaan tosiasiaa, ettei Kekkosen aika olisi ollut suomalaisen yhteiskunnan kehittymisen, modernisaation ja vaurastumisen aikaa. Kekkonen kykeni omalla persoonallaan vaikuttamaan myönteiseen kehitykseen erityisesti kahdenvälisessä, bilateraaliseen vaihtoon perustuvassa kaupankäynnissä neuvostoliittolaisten kanssa. Neuvostoliitosta virtasi Suomeen pääosin raaka-aineita edullisesti ja suomalaiset toimittivat monipuolisesti eri alojen lopputuotteita miesten puvuista ja laivoista aina kokonaisiin kaupunkeihin asti. Bilateraalinen kaupankäynti romahti lopullisesti vasta presidentti Mauno Koivisto kaudella Neuvostoliiton romahtaessa syksyllä 1991. Presidentti Kekkosesta on sanottava lopuksi se, että hän ehti nähdä Euroopan yhdentymisen aamunkoiton ja pyrki aktiivisesti myös laajentamaan suomikuvaa rajojemme ulkopuolelle Lännen suuntaan. Hänen tähtihetkensä lienee ollut Euroopan turvallisuus ja yhteistyökonferenssi ( ETYK ), joka vuonna 1975 Suomen aloitteesta järjestettiin Helsingissä. Kekkosen mukaan kokous ja erityisesti Etykin pohjalta luotu uusi turvallisuusjärjestelmä oli Suomen kansallinen etu. Järjestelmä romuttui vasta Venäjän miehitettyä Krimin niemimaan vuonna 2014. Kansalliseksi eduksi nähdyt elementit saattavatkin romuttua yhdessä yössä. 

Näen hyvinvoinnin ja maamme turvallisuuden kehityksen sotiemme jälkeisenä aikana aikakaudeksi, jolloin rakennettiin hyvinvointisuomen perusrakenteet, huolimatta Neuvostoliiton kiistämättömästä vaikutuksesta niin sisä- kuin ulkopolitiikkaamme. Se lienee kiistatta ollut Suomen etu, etenkin kun valtiojohtomme kykeni turvaamaan maallemme rauhallisen ajanjakson kehittyä ja samalla kyeten estämään Suomen itsenäisyyteen kohdistuneet uhat.

 

Tänään Suomi rämpii, haluan tarkoituksellisesti käyttää tätä sanaa, erityisesti talous- ja ulkopolitiikassaan täysin eri soilla kuin ennen vuotta 1991. Kansallisen etumme sisältö ja siihen liittyvä päätöksenteko on kääntynyt enemmän kuin 180 astetta. Vuodesta 1994 Maastrichtin sopimuksen tultua voimaan, on Suomi täydellisesti sitoutunut erillisestä taloudellisesta saarekkeesta osaksi kansainvälistä taloudellista järjestelmää ja sinetöi kansallisen etunsa nimissä taloudellisen liittolaisuuden vuonna 2002 liittymällä eurojärjestelmään. Kuitenkin tässä vaiheessa oli jo nähtävissä kansallisen etumme monimuotoisuuden turvallisuusvaje. Käyttöön otettiinkin suhteellisen määrittelemätön käsite, nato-optio. Uusi turvallisuushakuisuus tosin myös nähtiin myös naapurimaassamme Venäjällä. Vuodesta 2002 voidaan nähdä presidentti Putin toimien aktivoituneen Lännen suuntaan ja retoriikan terävöityneen. Saman aikaisesti kansallisen etumme turvallisuusfunktio lähti muotoutumaan päätyäkseen nykyhetkeen, jossa olemme hakeneet Pohjois-Atlantin puolustusliiton ( NATO ) täysjäsenyyttä. 

Kappaleen alussa puhuin rämpimisestä. Talouspolitiikan osalta verbi on tänään kaikille selvä, sen sijaan ulkopolitiikassa rämmimme tuntemattomilla soilla. Turkki ihmetyttää ulkopoliittista johtoamme, Unkari ihmetyttää, Yhdysvaltain presidenttisidonnainen, poukkoileva ulkopolitiikka ihmetyttää, Naton hampaattomuus ihmetyttää ja kaiken lisäksi jälleen kerran ulkopoliittisten toimijoiden aisan yli hyppiminen ihmetyttää kansalaisia. Presidentti vai pääministeri, vai kuka johtaa? Kysymyksiä on herännyt erityisesti Ukrainaan annettavan avun määrän ja laadun suhteen. Ulkopoliittinen johtomme työskentelee tänään aivan uudenlaisten haasteiden kanssa, etenkin kun jopa oikeusvaltiomme arvoja joudutaan arvioimaan.

Kansalliseen etuumme kuuluu eittämättä onnellisuus. Kansainvälissä mittauksissa olemme toistaiseksi menestyneet. Sen sijaan kansallisen edun keskeisen elementin, yleinen koulutustason lasku jatkuu oppimistulosten ja syrjäytymisen myötä. Olemme nopeasti vajonneet kärjestä alle keskikastin, aina Turkin tasolle. Luonnon monimuotoisuuden ja ympäristömme puhtauden osalta kansallinen etumme on osin romutettu. Ahne suo- ja metsätalous, sekä huonosti reguloitu kaivosteollisuus ovat pilanneet vesistömme, osin peruuttamattomasti. Ahne metsätalous avohakkuuoppeineen on yksipuolistanut metsäluontomme ja romahduttanut luontomme biodiversiteetin. Huomion voi tehdä vaikkapa romahtaneista lintukannoista ja lähes sukupuuttoon kuolleista lajeista, jotka vielä muutama vuosikymmen sitten olivat yleisiä. Tilanne ei voi olla kansallisen etumme mukainen. Valitettavaa on, että ympäristö- ja ilmastoasioita ei koko kontekstissaan ymmärretä kansalaisten keskuudessa laajasti ja keskeisesti kansalliseen etuumme kuuluvaksi. 

- Sunnuntai-aamu kirjoitetaan. Kirjoittamiseni, silloin kun kirjoitan, on intensiivistä. -

Lopuksi otan, asiaa sivuten, ähkuttiasian. Mitenkään arvottamatta suuntaan tai toiseen ( hyvä juttu - huono juttu ) otin ensimmäisen kerran jo 6 vuotta sitten ja myöhemmin monissa yhteyksissä, esiin Naton jännitteitä lisäävät vaikutukset Suomessakin tulevana tosiasiana. Minut tyrmättiin. Minulle huudettiin. Olin heille putinisti, vaikka sanoin vain yksinkertaisesti niin, että mikäli Suomi liittyy Natoon, jännitteet Suomen ja Venäjän 1300 kilometriä pitkällä rajalla tulevat lisääntymään.  Minulle kerrottiin tapahtuvan päinvastoin. Jännitteet tulevat vähenemään. Tänään samat ihmiset ihmettelevät Venäjän nopeaa sotilaallista varustautumista ja jännitteiden lisääntymistä Norjan ja Suomen rajojen läheisyydessä, muun muassa Suursaaressa Suomenlahdella Kotkan ulkopuolella. Suomi rakentaakin aitaa rajalleen jännitteiden vähentämiseksi. Itse pidän aidan rakentamista hölmönä.

Aitakapina:

https://youtu.be/A8L_XSdORXU

Ihmisiä voidaan jakaa moneen kuppikuntaan. Yhdet ovat älykkäitä ja osaavat luoda uutta, päätellä ja nähdä kausaalisuuksia, toiset ovat aatteensa syömiä ja näkevät kaikki ympäristössään aatteellisesti, joka vääristää monimuotoista todellisuutta. Tappisilmäisyys ei kuulu kansalliseen etuun.

Syntyessäni ihmisiä oli kaksi ja puoli miljardia. Tänään kahdeksan miljardia. Viisaita oli silloin vähän, tänään vielä vähemmän.
A. E. Bäcklund

Itselleen haudan kaivaminen ja arkun rakentaminen on järjettömintä mitä ihminen voi eläissään tehdä. Muutakin järjetöntä voi tehdä.

A. E. Bäcklund

Rehellinen ei peri maata, vielä vähemmän valehtelija. Itseään ei voi periä.

A. E. Bäcklund

NATOFARSSI

Yhdysvaltojen, tärkeimmän sotilasliittolaismaamme, maan joka on aloittanut enemmän sotia kuin yksikään muu maa sitten toisen maailmansodan, New Jerseyn senaattori Bob Menendez sanoo, että Turkki on muuttunut niin autoritääriseksi valtioksi, ettei sitä enää voi pitää Yhdysvaltojen liittolaisena.

https://yle.fi/a/74-20013688?utm_source=social-media-share&utm_medium=social&utm_campaign=ylefiapp

On mielenkiintoista, että Unkaria ja erityisesti Turkkia on pidetty ja pidetään hidasteena, ei esteenä, Suomen nato-täysjäsenyydelle. Nyt uusi kasken kanto näyttää löytyvän Yhdysvaltain senaatista. 

Senaattori Bob Menendez ei halua myydä aseita Turkille. Syyt ovat ihmisoikeudellispainotteisia. Hän on aiemmin kyennyt estämään useita asekauppoja Turkille ja nyt on vuorossa F-16 hävittäjäkaupan ja jo myytyjen koneiden päivitysten torppaaminen. Turkin ulkoministerin muutaman päivän takaisella Yhdysvaltojen vierailulla amerikkalaiset koplasivat Ruotsin ja Suomen nato-ratifioinnit hävittäjäkauppaan. Nyt kauppa kyseenalaistetaan myyjänkin puolelta.

Suomen kannalta asian tekee kimurantiksi monet, lähinnä ihmisoikeuksiin, länsimaiseen demokratiaan ja oikeuskäytäntöön liittyvät seikat, janan molemmissa päissä.

Kuinka kauan ja kuinka pitkälle Suomen tulee "nuolla Turkin ahteria" antaen periksi omista oikeusvaltioperiaatteistamme? Jo nyt olemme myyneet aseita Turkille, vastoin omia päätöksiämme, maalle joka käy sotaa kurdikansaa vastaan. Samalla tulee muistaa, että tämä autoritäärisesti hallittu maa tulee olemaan sotilaallinen liittolaismaamme. Miten se sopii omaan oikeusvaltioperiaatteeseemme? Mitä viestitämme? Saman asian on kyseenalaistanut oman maansa osalta amerikkalainen senaattori.

Jo aiemmin olen kirjoittanut Suomen "periaatevajeesta" Yhdysvaltojen suhteen. Olemme liittoutuneet monin sotilaallisin sopimuksin Yhdysvaltoihin. Olemme sotineet suoraan Yhdysvaltojen liittolaisina Afganistanissa ja myöhemmin nato-johtoisessa ISAF-operaatiossa naamioituneena missioksi parantaa afganilaisten naisten asemaa. Kyse oli sodasta. Suomi oli osapuoli sodassa, jonka hävisi. 

On täysin oikeutettua ottaa esille tässä nato-kontekstissa, yhä uudelleen, maailman suurimman sotilasmahdin omat, jatkuvat ihmisoikeusrikkomukset. Niistä on puhuttava. Alla listattuna joitakin niistä.

Agent Orange myrkytykset vuosina 1962–1971, jolloin Yhdysvaltain C-123-kuljetuskoneet levittivät kymmeniä miljoonia litroja kasvimyrkkyjä Etelä-Vietnamiin operaatio Ranch Handissa. Tarkoitus oli tuhota kommunistisissejä suojaavat viidakot ja iskeä lovi näiden ruoantuotantoon.  Kasvimyrkkyjen lisäksi Agent Orange sisälsi supermyrkky dioksiiniä, joka edelleen näkyy luonnossa, mutta myös ihmisissä Vietnamissa. Hyökkäyssota Irakiin tekaistuin syin. Abu Ghraibin kidutukset. Useiden täysin syyttömien ihmisten kaappaamiset ympäri maailmaa salaisiin kidutuskeskuksiin ja loppusijoitus Kuubaan Guantanamon keskitysleirille, ilman oikeudenkäyntejä, kaikkien lakien ulkopuolelle. Tässä räikeimpiä. Ensin mainittua on pidetty selvänä rikoksena ihmisyyttä vastaan, josta kukaan, eikä mikään taho joutunut tuomiolle. Eikä sovi unohtaa amerikkalaisen kaksinaismoralismin käsittämättömän suurta määrää. Esimerkistä käy Yhdysvaltain tuomio Iranin viimeaikaisille teloituksille. Niiden tuomitseminen on oikein, mutta tulee muistaa, että Yhdysvallat itse teloittaa ihmisiä jatkuvasti yhä enemmän. Top viidessä. Vuoden 1976 jälkeen on teloitettu 1530 ihmistä.

Suomi on puolensa valinnut. Oikein tai väärin, sen historiaksi muuttuva tulevaisuus kertoo. Nato-jäsenyyden takana on kuitenkin monenlaisten intohimojen, hyväksikäytön ja pyrkimysten monitasoinen verkosto varjojen ja lisääntyvän läpinäkymättömyyden mailla. 

Mitä parhaana ajanvietteenä ole seurannut keskeisten poliitikkojemme arvausleikkiä nato-täysjäsenyyden päivämäärästä. Huonoja ja vääriäkin arvauksia olemme saaneet. Mutta leikkiähän sekin vaan on. Tosin jo nyt, väärien vastausten määrä kertoo minulle heidän kyvykkyydestään tehdä arvioita. Tähänkään kevään vaalit eivät tee kyvykkyyden nostoa. Valitettavasti. Poliittisten johtajiemme ymmärryksen määrä julkituotuna on usein olematon: "Ymmärrykseni mukaan Unkarin ratifiointi on valmis joulukuun aikana”, totesi esimerkiksi ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr) marraskuun alussa vuonna 2022.

Tiedän, että jälleen moni ajattelee, että tässä taas putinisti kirjoittaa. Hyvät Tappisilmäiset, tuomitsen Venäjän agression ylipäätään ja nyt erityisesti Ukrainassa! Voinko sen selvemmin sanoa? Teen työtä Ukrainan puolesta, enemmän kuin valtaosa suomalaisista. Se, että puhun ja kritisoin Yhdysvaltoja ja Turkkia Suomen nato-pyrkimysten kontekstissa, ei tee minusta venäläisten toimien hyväksyjää. Puhumattomuuden vaatimus liittolaistemme osalta, heidän teoistaan, on myös epä-älyllistä.

KAMANAT KOHOELEVAT

Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24.2.2022, Ukrainan sota, venäläisten mukaan erityisoperaatio, on sidoksissa loputtoman kasvun paradigmaan ja siitä kuoriutuneeseen globalismiin. Aivan varmaa on, että parhaillaan elämme aikaa, joka patoaa aikamme globalismin virtoja ja muuttaa kansainvälistä maailmanjärjestystä, edellyttäen, ettei hyvin mahdollinen ydinsota tuhoa olemassa olevia rakenteita siinä määrin, ettei ihmislajilla ole kyvykkyyttä palata nykyisenkaltaiseen elämänmuotoon seuraavien vuosituhansien aikana. 

 
Niin sanotun Kylmän sodan aikana vuosina 1946 – 1991 erilaiset yhteiskuntamallit sotivat keskenään. Kyse oli Lännen kapitalistisesta markkinatalousjärjestelmästä, vastaan lähinnä Neuvostoliiton, nykyisen Venäjän sosialistinen, keskitetty suunnitelmatalous. Lännen omaksuma, historialliseen talousevoluutioon perustuva järjestelmä voitti tehottoman suunnittelutalouden, eikä sosialistinen järjestelmä enää kyennyt vastaamaan. Neuvostoliitto hajosi 1990-luvun alussa. Hajoamisen jälkeen Venäjä omaksui kapitalistisen talousjärjestelmän sen raadollisimmassa muodossaan. Yhteiskunnan sekasortoa ja heikkoutta käytettiin häikäilemättä hyväksi. Syntyi miljonäärejä ”yhdessä yössä” ja neuvostoaikainen, ihmisiin sisäänrakennettu korruption normaalius synnytti ruman kapitalistisen muotonsa, joka näkyy tänäänkin selvästi. Talousjärjestelmän muutos villiksi ja vapaaksi kapitalismiksi ajassa, jossa ei ollut rajoittavaa lainsäädäntöä, lähti ohjaamaan venäläistä yhteiskuntaa. Tänään voimme sanoa; Lännen arvojen ja etiikan mukaan väärään suuntaan.  
 
Talousvallan lisäksi oli kuitenkin myös poliittisen vallan, kommunistisen puolueen yksinvallan poistumisen aiheuttama tyhjiö täyttymässä. Valtion turvallisuusrakenteet, joilla on ollut merkittävä rooli Venäjän yhteiskunnallisessa kehityksessä jo vuosisatojen ajan, tsaarien Ohranasta lähtien, ei kadonnut mihinkään. Neuvostoliiton turvallisuusviranomaisten kaikkialle yhteiskuntaan ulottuva valta, turvallisuuspoliisi KGB:n muodossa, vain muutti nimeään ( FSB ), toimintatapojaan ja otti 1990-luvun alusta ”vapaaksi jäänyttä” poliittista valtaa. Tältä ajalta alkaa myös Venäjän nykyisen presidentti Vladimir Putinin hybriditoiminta politiikassa, sekä turvallisuusrakenteessa, jatkuen edelleen.  
 
Länsi teki selviä virheitä rakentaessaan uutta eurooppalaista turvallisuusjärjestelmää Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tässä kontekstissa on usein puhuttu yksinomaan Lännen harkituista valtahegemonistisista pyrkimyksistä. Itse en näe vain sellaista. Kyse oli lähinnä yksinkertaisesti virheellisistä arvioista, joita hämärsi ylimielisyys ja hyvänolon tunne voitetun kylmän sodan jälkeen, sekä globalismiin ja loputtomaan talouskasvuun perustuvat näkymät, jotka vääjäämättä sitoisivat kansakunnat toisiinsa riippuvuussuhtein. Osittain näin kävikin ja hetkittäin maailmassa elettiin voimakkaan kasvun ja tieteisiin perustuvan kehityksen voittokulkua, josta merkitsevänä tekijänä oli digikehityksen myötä mcluhanilaisen maailmankylän synty. Ajantasainen tieto oli käytettävissä kaikkialla tässä ja nyt. 
 
Venäjän suhteen Lännen yksittäisiä virhearvioita olivat usko venäläisen yhteiskuntamallin muuttumisesta nopeasti demokraattiseksi, parlamentaariseksi ja osaksi yhteistä globaalia maailmanjärjestystä. Virhe tehtiin myös uskottaessa Venäjän pysyvän sotilaallisesti heikkoina seuraavat vuosikymmenet. Talouden osalta alkoi Venäjän integrointi läntisen maailman talousrakenteisiin lähes välittömästi 1990-luvulla, puhtaasti raaka-aineiden tuottajana, erityisesti energian ja lannoitteiden bulkkituottajana, unohtaen Venäjän talouden rakenteen monipuolistamisen. Sen nähtiin olevan Venäjän ”oma asia”, vaikka talousmekanismin rakenteen ja raaka-aineiden voimakkaan ja Lännelle edullisen kysynnän ja kaupan vuoksi niin ei tosiasiassa ollut. Tuo taloussuhteiden status quo sopi Lännelle hyvin. 
 
Keskeinen syy tämän hetken eurooppalaiselle ahdingolle, on osin eurooppalaisissa itsessään. 1990-luvun alussa maailmassa oli vain ja ainoastaan yksi suurvalta, Yhdysvallat. Kylmän sodan voittajavaltiona se määritteli uuden eurooppalaisen turvallisuusrakenteen kehyksen, ilman että Euroopalla siihen oli juurikaan sanomista, saati sitten Venäjällä sen enempää. On muistettava, että vielä 45 vuotta aiemmin, Potsdamissa, elokuussa 1945, keskeisten voittajavaltioiden toimesta puhuttiin etupiirijaosta avoimesti ja luonnollisena tulevaisuusvisiona eurooppalaisessa turvallisuusjärjestelmässä. Tänäänhän suurvaltojen etupiiriasetelma on kauhistus ja lähes tabu. On kuitenkin todettava, että Neuvostoliiton hajottua, syksyllä 1991, ainoastaan Länsi, Yhdysvaltojen johdolla ja sen suurvaltaintresseihin perustuen, määritteli turvallisuusrakenteen reunaehdot, täysin ilman Venäjää. Prosessissa Venäjää ei ollut. Joitain takuita, todistusten mukaan lähinnä suusanallisia Venäjälle annettiin, liittyen Naton laajenemiseen. Luvattiin, ettei Nato laajene yli Elben itään ja vuoden 1991 tilanne jäädytetään. Näin ei käynyt. Vielä vuonna 2017 kesäkuussa hyväksyttiin pieni Montenegro jäseneksi ja viimeisimpänä vuoden 2020 maaliskuussa Pohjois-Makedonia. Länsi oli näin saanut oman nato-johtoisen etupiirinsä valmiiksi. Tässä yhteydessä, kun puhun Lännen, lähinnä tässä Yhdysvaltojen arviointivirheestä, viittaan monien esittämään ajatukseen siitä, että nämä kaikki uudet nato-valtiot ovat, oikeutetussa Venäjän pelossaan, oma-aloitteisesti hakeneet Naton jäsenyyttä. Ajatus oikea ja oikeutettu. Virhe sen sijaan tapahtui Yhdysvaltain ulkopolitiikan ( johon voimakkaasti liittyy sisäpolitiikka ) päättelyssä ja skenariorakentelussa hyväksymällä nämä Venäjän vastaiset, entiset Neuvostoliiton satelliitit Naton jäseniksi. Päättely on yhteneväinen, vaikkapa Turkin halun suhteen päästä EU:n jäseneksi. Halua on, mutta EU ei näe jäsenyyttä poliittisesti tarkoituksenmukaisena. 
 
Eurooppalainen turvallisuusrakenne on siis nyt toisessa metamorfoosissaan toisen maailmasodan jälkeen. Tänään Lännellä on oma etupiirinsä Venäjää vastaan, jonka poliittinen olemus tosin on tyystin erilainen kuin oli Neuvostoliiton sotilaalliseen ja taloudelliseen pakkovaltaan perustunut oma etupiiri, mutta se on yhtä kaikki selkeästi olemassa. Juuri nyt käydäänkin käänteistä Kylmää sotaa, joka on kauhun tasapainosta huolimatta onnistunut molemmilta osapuolilta huonommin kuin ensimmäinen, puhkeamalla avoimeksi sodaksi. Tähän liittyy nykyhetken suuri dramatiikka, jopa pahimmillaan ihmiskunnan koko tulevaisuus. Erityisesti Venäjällä näyttää ydinasekynnyksen käytön kynnys olevan alenemassa. Kyse on tietenkin ensisijassa uhkailusta ja pelin politiikasta, mutta puheiden myötä voidaan muutakin ajatella ja yhä laajemmin ajatellaankin. Venäjällä parhaillaan myös kansaa valmistellaan ydinaseiden käytön varalle. Aiheesta muun muassa tämä sosialistileirin äänenkannattajan Kansan Uutisten artikkeli: https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/4724672-kansaa-valmistellaan-jo-ydinsotaan-sotapsykoosi-kylla-mutta-ei-meilla-vaan-venajalla?utm_medium=twitter Se, että soivatko hälytyskellot Lännessä, Suomessakin, ei jää nähtäväksi, jos välähtää. Silloin ei enää juurikaan ole mitään tehtävissä, muuta kuin ehkä todeta, ettei usko ollut tiedon väärtti, eikä rauhanliike ollut kuin kevyen virtuaalinen ja metaversumi vain yhdisteli vääristyneitä todellisuuksia. Tietysti hyvääkin linkolalaisena on kylmän sodan mahdollisesti muuttuessa kuumaksi nähtävä: väestöräjähdys ja ilmaston lämpeneminen saadaan ydintalven myötä hoidettua ja jotain mikrotason elämää siihen sitten mahdollisesti jäisi, ellei sitten aivan avaruuspölyksi asti tämä, tänäkin vappuna rokkaava maailma fraktamentoidu.

 

EUROOPPALAINEN TURVALLISUUSRAKENNE. PIENI TUTKIELMA.

 

Teksti on tiivistelmä useasta erillisestä, avoimista lähteistä kootuista tutkimuksista, sekä kirjoittajan omista huomioista ja johtopäätöksistä. Kirjoituksen tarkoitus on esittää pääpiirteet eurooppalaisen poliittisen rakenteen muutoksesta ja muutoksen vaikutuksesta eurooppalaiseen turvallisuusrakenteeseen ja sen muutokseen, Jaltan ja Potsdamin konferenssien, sekä Saksojen yhdistymisen kautta, parhaillaan, vuonna 2022 Ukrainassa käytävään sotaan asti, mahdollisimman kansantajuisesti. Pääpainon olen asettanut, aiheen laajuuden vuoksi, pääosin II maailmansodan läntisten voittajavaltioiden ja myöhemmin erityisesti Yhdysvaltojen ja Pohjois-Atlantin puolustusliiton Naton merkitykselle eurooppalaisen turvallisuusrakenteen kehityksessä. Tietoisesti jätän tästä, ei-tieteellisestä tekstistä viitteet pois, mikä tietenkin vähentää sen merkitystä, mutta yksityiskohtien osalta ne ovat pääsääntöisesti löydettävissä. Omista mielipiteistäni vastaan itse. 

 
JOHDANTO 

Euroopan sotilaallinen rakenne, joka on osa Euroopan turvallisuuspoliittista rakennetta, on pääosin kehittynyt nykyiseen muotoonsa toisen maailmansodan jälkeen, tunnistettavien poliittisten tapahtumien vaikutuksesta. Tosiasioita ovat tehdyt sopimukset, mutta sen sijaan jo niiden seuraukset mahdollistavat oikeutettua tulkintaa ja erilaisiakin johtopäätöksiä. Tosiasia on myös se, että nykyinen, eurooppalainen turvallisuusrakennelma on monien tekijöiden summa, aina yksittäisten valtioiden intresseistä, yksittäisten poliittisten johtajien persoonallisuuksien vaikutuksiin. Ja kaikkea siltä väliltä. Eikä sattumankaan merkitystä voi aina unohtaa. On kuitenkin kiistatonta, että 2020-luvun eurooppalainen turvallisuusjärjestelmä on pitkän poliittisen evoluution tulos. On myös sanottu, että nykyinen Euroopan turvallisuusrakenne on parhaillaan lähes toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan verrattavassa muutoksen tilassa. Mutta onko sittenkään? 

Olen kokenut keskustelun parhaillaan käynnissä olevasta muutoksesta useinkin irrallisena historiallisesta kehyksestään, mutta myös näköalattomana puhuttaessa Euroopan nopeasti muuttuvasta, uudesta turvallisuusrakenteesta. Lisäksi keskustelua hämärtää oikean ja väärän dogmin painottaminen keskustelussa, muuttaen tarkastelua arvopohjaiseksi ja ahtaaksi, jossa lähtökohdaksi muuttuu keskustelijan oma arvomaailma, eurooppalaisen turvallisuusrakenteen ja sen muutoksen sijaan.  

 
 KONFERENSSIT 

Toisen maailmansodan aikana pidettiin monia korkeimman tason konferensseja, kuten Teheranin konferenssi 28.11. - 1.12.1943. Niissä paneuduttiin enemmän sodan koordinointiin kuin sodan jälkeiseen aikaan. Käsittelen pintapuolisesti konferensseja sodan taitekohdassa ja heti sodan loputtua, kausaalisuuden ymmärtämiseksi. 

Jaltan konferenssina tunnettu, Yhdysvaltain presidentti Theodor Rooseveltin, Neuvostoliittoa diktaattorina hallinneen Josef Stalinin ja Britannian pääministeri Winston Churchillin kokous pidettiin Krimillä, Jaltan kaupungissa 4.-11. helmikuuta 1945, sodan edelleen riehuessa Euroopassa. Kokoukseen osallistuivat myös maiden ulkoministerit, sekä osallistuvien maiden upseereita. Kokouksen aikana oli jo selvää, että Saksa liittolaisineen tulee häviämään sodan, mikä antoi kokouksen agendalle fokuksen; voittajavaltioiden oli sovittava keskenään yleisperiaatteet ja osin menettelytavat Saksan ja sen alueiden hallinnasta. Kokouksessa sovittiin myös yleisperiaatteet sotarikollisten tuomitsemisesta, demokratian palauttamisesta ja natsismin ja fasismin kitkemisestä. Erityisesti kokouksessa keskustelua aiheutti Puolan-kysymys, joka oli erityisesti Britannialle merkityksellinen, olihan se aikanaan taannut osaltaan Puolan turvallisuuden. Eri lähteiden mukaan Puolan tulevaisuuden järjestäminen osoittautui haastavaksi, sillä Neuvostoliitto jo tuolloin esitti omia vaatimuksiaan tiukkaankin sävyyn. Jaltan konferenssissa sovittiin lisäksi lopullisesti maailman rauhaa turvaavan maailmanjärjestön perustamisesta ja kokousta voidaankin pitää Yhdistyneiden kansakuntien siemenen asettamisesta multaan, vaikkakin jo tammikuussa 1942 liittoutuneet 26:n valtion toimesta allekirjoittivat Yhdistyneiden kansakuntien julistuksen, jonka lisäksi allekirjoitti 21 muuta valtiota. YK:n synty oli kuitenkin monivaiheinen, sillä tuo vuoden 1942 julistus perustui jo vuonna 1941 elokuussa presidentti Rooseveltin ja pääministeri Churchillin antamaan kahdeksan kohtaiseen Atlantin julistukseen. Tosin tuon sopimuksen eräänä keskeisenä merkityksenä on nähty Yhdysvaltain johdon pyrkimys ja halu osallistua sotaan ilman erityisiä, teknisiä sodanjulistuksia, laajemman sopimuksellisen sateenvarjon alla. Nykyisinkin vastaavanlainen koalitioihin ja YK:n sateenvarjoon perustuva sotilaspoliittinen toimintatapa legitimoida sotilaallista toimintaa, kuuluu Yhdysvaltain ulkopolitiikan keskeisiin menettelytapoihin. 

Jo vuonna 1944 lokakuussa, Churchillin tavattua Stalinin Moskovassa, ilmeisesti ensimmäistä kertaa luonnosteltiin etupiirijakoa Eurooppaan, jopa prosenttipainotteisesti. Jälkeenpäin on tullut ilmi Churchillin tarve, jo tuolloin, omalta osaltaan betonoida tilannetta Neuvostoliiton suhteen. Churchill oli jo aiemmin lähipiirilleen lausunut ääneen Neuvostoliiton ( kommunismin ) uhan. Moskovan konferenssi olikin varsinaisesti ensimmäinen kerta, kun Eurooppaa lähdettiin jakamaan etupiireihin, lähestulkoon kaupankäynnin periaattein. Näin muun muassa Kreikan kysymys nousi Puolan ohella keskeiseksi.  

Jaltan konferensissa Saksa jaettiin alustavasti miehitysalueisiin, osin lopulliseen sotamenestykseen sidottuna. Samalla Ranskalle annettiin oma miehitysalue. Näin kokouksen voi katsoa olleen alku eurooppalaiselle etupiirikäytännölle sodanjälkeisenä turvallisuusrakenteena, joka sitten hyvin pian muodostui niin kutsutun ”Kylmän sodan” maantieteelliseksi jakolinjaksi Euroopassa. Merkillepantavaa on, että tuolloin vielä etupiirijärjestelmää ei kyseenalaistettu. Vaikka toisinkin on esitetty, etupiiriajattelu edelleen vaikuttaa eurooppalaiseen turvallisuusrakenteeseen. Joko hienostuneesti, tai vähemmän hienostuneesti. Tänään toisella osapuolella ei ole etupiiriä, sen sijaan toisella on, de facto.  

Jaltassa päätettiin myös perustaa maailmanliitto, Yhdistyneet kansakunnat, jonka keskeinen ja ainoa tehtävä vielä tuossa vaiheessa oli estää sivilisaatiota uhkaavat, entistä tuhoisammat sodat. Tuossa vaiheessa oli jo, myös Neuvostoliitolle selvää, että uusi tuomiopäivän ase, ydinase oli keksitty, vaikka presidentti Harry Truman sen vasta myöhemmin loppukesästä vuonna 1945 Potsdamissa julkisti. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli Stalin vaatimus saada YK:ssa kolme ääntä, nimittäin yksi Neuvostoliitolle, yksi Ukrainalle ja yksi Valko-Venäjälle. YK:n peruskirja allekirjoitettiin 50 maan toimesta 26. kesäkuuta 1945 San Franciscon konferenssissa ja tuli voimaan saman vuoden lokakuun 24. ratifiointien jälkeen. Yhdysvaltain presidentti Roosevelt ei tuota päivää nähnyt, sillä hän kuoli pari kuukautta Jaltan konferenssin jälkeen 12. huhtikuutta 1945. 

Seuraavaksi merkittäväksi tapahtumaksi eurooppalaisen turvallisuusrakenteen kehityksessä on nostettava Potsdamin konferenssi, 17.7. - 2.8.1945 raunioiksi pommitetun Berliinin lähistöllä. Kokouksen henkeä on kuvattu hyvin toisenlaiseksi kuin Jaltan helmikuun kokousta. Yhdysvaltoja edusti nyt presidentti Harry S. Truman, jolla oli hyvin samanlainen, jopa vihamielinen suhtautuminen Neuvostoliittoon ja erityisesti sen kommunistiseen järjestelmään kuin Britannian pääministeri Winston Churchillillä. Potsdamin konferenssiin mennessä oli myös tullut selkeästi esiin Neuvostoliiton kansalaisiinsa kohdistama terrori, joka loi entistä suuremman tarpeen Stalinin hankkeiden patoamiseksi. Menemättä Potsdamin sopimuksen yksityiskohtiin, siinä käytännössä sovittiin Euroopan etupiirijako ja Saksan tulevat rajat. Saksaan alue kutistui 114.389 neliökilometrillä. Tuota perua on edelleenkin Venäjän federaatioon kuuluva, entinen saksalainen Königsbergin alue, Kaliningrad, joka Neuvostoliiton hajottua jäi edelleen Venäjän haltuun maantieteellisesti kahden nato-maan, Liettuan ja Puolan väliin saarekkeeksi. Kokouksen kulun kannalta oli merkittävää, että ensimmäisissä vaaleissa sodan jälkeen, Britannian pääministeri Churchill, konferenssin aikana menetti asemansa ja pääministeriksi tuli Clement Attlee. 

Esityksen historiaosuuden pintapuolisuuden huomioon ottaen, tyydyn vain toteamaan, että Stalin Potsdamissa suoranaisesti kiristi Yhdysvaltoja ja Britanniaa keskisellä Euroopalla ja Italialla ja sai siten vaikutuspiiriinsä niin sanotut itäblokin maat, jotka myöhemmin etukäteen järjestetyillä vaaleilla ja terrorilla yksi toisensa jälkeen muuttuivat sosialistisiksi kansandemokratioiksi. Jälkeenpäin tarkasteltuna vaikuttaa erityisesti Yhdysvaltain pehmeydeltä seuraukset, että maat Balkanilta aina Puolaan asti joutuivat Neuvostoliiton suoran vaikutusvallan alle. Samoin Baltian maiden liittäminen suoraan Neuvostoliiton yhteyteen jäi lähes käsittelemättä ja Stalin sain menettelytavoilleen hiljaisen hyväksynnän. On edelleen yksityiskohdiltaan jossain määrin epäselvää, miksi Yhdysvallat toimi niin kuin toimi. Seurauksena oli kuitenkin puskurivaltioiden luominen Neuvostoliitolle läntisen Euroopan suuntaan ja Itämeren merkityksen korostuminen Neuvostoliiton sotilaspoliittisessa ajattelussa. Sotilaallisessa mielessä uusi tilanne olikin Neuvostoliitolle lähes ihanteellinen. Tämä Venäjällä ymmärretään tänäänkin ja vaikuttanee sotilaspoliittiseen ajatteluun.  

Pidän Potsdamin konferenssia etupiirien synnyttäjänä Eurooppaan. Kokous oli riitaisa, erityisesti Stalinin toimesta, päätyen vain vaivoin sopimukseen asti Yhdysvaltain ulkoministeri Byrnesin kompromissiehdotuksen pohjalta. Tuolloin käytännössä, muiden muassa Unkari, jota Yhdysvallat erityisesti pyrki pitämään Neuvostoliiton reviirin ulkopuolella, lopulta luisui Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Euroopan kahtiajako Länteen ja Itään kestikin sitten 46 vuotta, aina 1990-luvun alkuun asti, jolloin koko sodanjälkeinen Euroopan turvallisuusjärjestelmä hajosi Neuvostoliiton hajoamisen ja sirpaloitumisen myötä. Tähän liittyen, suuremmassa kontekstissa, näen myös nykyisen Venäjän johdon retoriikassa jopa hallinnan legimiteetin hakemista muun muassa Krim suhteen kaukaakin historiasta. Venäjä edellisen kerran Krimin, ennen vuotta 2014, taistellen valloitti Natsi-Saksalta vuonna 1944, mikä tuodaan edelleen esiin. Ylipäätään tämän päivän Venäjän nykyjohdolle historiallinen narratiivi on tärkeä. 

KYLMÄ SOTA 

Uusi, sodan jälkeinen turvallisuusrakenne, sellaisena sitä tarkastelussa tulee pitää, joutui ensimmäisen kerran sotilaallisestikin kärjistyneeseen tilanteeseen, Neuvostoliiton katkaistua kesäkuussa 1948 moottoritien läpi Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen Saksan pääkaupunkiin Berliiniin, josta länsiosa kuului Lännen vyöhykkeeseen. Saarrolla Neuvostoliiton tarkoituksena oli saada länsimaiden joukot poistumaan Berliinistä. Yhdysvallat kuitenkin käynnisti massiivisen operaation, aina toukokuulle 1949 asti, kaupungin länsiosan huoltamiseksi ilmateitse. Operaation voi katsoa onnistuneen, sillä tilanne palautui saartoa edeltäneeseen tilanteeseen. Suurempi vaikutus saarrolla eurooppalaiseen poliittiseen tilanteeseen oli kuitenkin Neuvostoliiton määrittely vihamieliseksi valtioksi liittolaismaasta vain kolmessa vuodessa. Sen seurauksena Pohjois-Atlantin puolustusliiton NATO:n organisaation rakenteen valmistelu nopeutui vuoden 1948 aikana. NATO perustettiinkin 30 maan toimesta 4. huhtikuuta 1949 Washingtonissa, keskeisenä tavoitteenaan Neuvostoliiton sotilaallisen uhkan torjuminen. Järjestöllä on edelleenkin merkittävä osa Euroopan nykyisissäkin turvallisuusrakenteissa, tosin "toimenkuvaa" laajennettuna.

Eurooppalaisen turvallisuusrakenteen kehitystä Kylmän sodan aikana, vuodesta 1947 aina vuoteen 1991 ( oma määrittelyni ), ei voi olla irroittamatta koko maailmassa tapahtuneesta sotilaspoliittisesta ja aseteknisestä kehityksestä. Erityisesti ydinaseen leviäminen yhä useampiin maihin maailmassa ja ballististen mannerten välisten ohjusten kehittyminen Kylmän sodan aikana, vaikutti myös eurooppalaisen turvallisuusrakenteen kehittymiseen. Samoin siihen ovat vaikuttaneet taloudellinen ja poliittinen kehitys koko maailmassa, erityisesti talodellinen globalisaatio ja Euroopassa Euroopan Unionin syntyminen, kehitys ja merkityksen kasvu.  

Jo vuodesta 1947 Yhdysvallat aloitti massiivisen taloudellisen avunannon omaan vaikutuspiiriinsä jääneille Euroopan maille. Apua perusteltiin aluksi pääasiallisesti kommunismin leviämisen ehkäisemisellä, mutta pian avulla huomattiin olevan muitakin suotuisia vaikutuksia Washingtonin näkökulmasta, erityisesti perusteilla olleen NATO-organisaation toiminnallisuuden suhteen. Samalla nähtiin Yhdysvaltain uuden, globaalin suuvaltaroolin juurruttamisen Eurooppaan olevan mahdollista ja käytännöllistä taloudellisten sidosten ja vaikutusten kautta. Euroopassa 18 maata sai talouksiensa nostamiseen sodan jälkeisestä tilasta Marshall-apua. Francon äärioikeistolaiselle Espanjalle apua ei annettu ja Suomi sitä ei herkässä sodanjälkeisessä poliittisessa tilanteessa Neuvostoliiton reaktioiden pelossa uskaltanut ottaa. Marshall-avun koordinoimiseksi perustettiin OEEC-järjestö, joista myöhemmin osittain kehittyivät EEC ja OECD-järjestöt. Suoranainen Marshall-avun antaminen lopetettiin vuonna 1953, mutta apua kanavoitiin muita väyliä ja sotilaallista apua aina tähän päivään asti. Taloudellisen kytköksen onkin katsottu olevan sidoksissa poliittisen hallinnan monimutkaiseen mekanismiin, erityisesti Lännen kontekstissa, vaikka sitä oli myös Neuvostoliiton suhteissa etupiiriinsä valtioihin, poliittisen painostuksen ja terrorin lisäksi. 

Vuodesta 1949 Saksojen yhdistymiseen vuonna 1991, sotilaalliset asetelmat eivät perusrakenteeltaan muuttuneet juurikaan. Sotilaallinen jännite kuitenkin Euroopassa vaihteli poliittisen ilmapiirin mukaan. Ajoittain oli poliittista suojasäätä, muun muassa Stalinin kuoleman, vuoden 1953 jälkeen, mutta muodostuneeseen sotilaalliseen turvallisuusrakenteeseen suurvaltapolitiikan näennäisillä muutoksilla ei juurikaan ollut vaikutusta. Sen sijaan oli nähtävissä sotilaallisten jännitteiden intensiteetin vaihtelua aina 1980-luvun alkuun asti, alkaen erityisesti Neuvostoliiton luotua omasta miehitysvyöhykkeestään Itä-Saksan valtion vuonna 1949, jonka Neuvostoliito ja sen etupiirissä olevat maat tunnustivat.  

Seuraava merkittävä tapahtuma eurooppalaiseen turvallisuusrakenteen näennäiseen muotoon oli Neuvostoliiton perustama NATO:n vastike, Varsovanliitto, vuonna 1955. Siihen kuuluivat kaikki niin sanonut kansandemokratiat Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Liiton tehtäviksi määriteltiin torjua Naton uhka ja erityisesti kehittyvän Länsi-Saksan uhka. Tänään tarkasteltuna Varsovanliiton merkitys jäi suhteellisen vähäiseksi, näyttäytyen pääasiassa Neuvostoliiton käyttäessä muita liiton maita useampien maiden tahdonilmaisuna legitimiteetin hakemiseksi.  

Jo seuraavana vuonna perustamisensa jälkeen, vuonna 1956 Varsovanliitto, käytännössä Neuvostoliitto, joutui torjumaan oman etupiirinsä sisäisiä uhkia tukehduttamalla verisesti Unkarissa alkaneen kansannousun. Unkarin kansannousun jälkeen alkoi kireä vaihe Lännen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa sotilaallisen tasapainon pysyessä Euroopassa kuitenkin suhteellisen vakaana. Vuonna 1961 alkoi Berliiniin muurin rakentaminen länsi- ja itävyöhykkeen välille. Muurin rakentaminen nosti sotilaallisesti jännitteitä koko maailmassa ja sai kulminaationsa 16. - 28. lokakuuta 1962 Kuuban ohjuskriisin yhteydessä. Ohjuskriisi sivusi eurooppalaista turvallisuusrakennetta, sillä Yhdysvallat oli sijoittanut Italiaan ja Turkkiin keskimatkan ohjuksia, jotka mahdollistivat iskun Neuvostoliiton alueelle. Vastatoimena Neuvostoliitto lähetti ohjuksia meritse Neuvostoliiton vaikutuspiiriin ajautuneeseen Kuubaan. Yhdysvallat uhkasi sotilaallisella iskulla Neuvostoliittoa, mikäli alussaattue ylittäisi tietyn pituuspiirin. Viime hetkillä alukset kääntyivät takaisin ja kriisi vältettiin. Lopputulemana Yhdysvallat veti ohjukset pois Italiasta ja Turkista ja lupasi olla käyttämättä sotilaallista voimaa Kuubaa vastaan. Koska kriisin yhteydessä katsottiin ydinsodan mahdollisuuden olleen lähellä, perustettiin myös suora puhelinlinja Moskovan ja Washingtonin välille. Itse olen katsonut tuon kriisin olleen myös käännekohta, jolloin alkoivat tunnustelut aseistariisunnan toteuttamiseksi, erityisesti strategisten ydinaseiden osalta. Tänään näitä sopimuksia on jäänyt uusimatta ja tilanne on huonontunut aseistariisunnan suhteen. Toisen kerran, Varsovanliiton nimissä, Neuvostoliitto joutui suojelemaan etujaan aseellisesti omassa etupiirissään, lopettaakseen liian pitkälle menossa olleen demokratisoitumiskehityksen, Neuvostoliiton sosialismikontekstissa, Prahassa elokuussa 1968, tukahduttamalla mielenilmaukset ja vaihtamalla Tsekkoslovakian johdon sotilaallisin voimakeinoin.  

Jo 1960-luvun puolivälistä alkaen Neuvostoliiton toimia ja propagandaa pyrittiin oikeuttamaan Vietnamin sodalla, johon USA oli ajautumassa yhä pahemmin ja verisemmin. Eurooppaan syntyi Neuvostoliiton taidokkaasti rakentama rauhanliike ja sen myötä Suomikin ajautui eurooppalaiseen kehitykseen, erityisesti sen opiskelijaliikkeen kautta. Eurooppalaisen rauhanliikkeen ydin olikin pääosin Neuvostoliiton propagandakoneiston hallussa. Uskallan sanoa, että jo tuolloin käytettiin hybrivaikuttamisen keinoja silloisin menetelmin, erityisesti Euroopassa ja luen ne mukaan Kylmän sodan kontekstiin. Amerikkalainen sodanvastainen liike erosi eurooppalaisesta juuri Neuvostoliiton vaikutuksen osalta, vaikka saikin Yhdysvalloissakin todistetusti vähäisissä määrin jalansijaa. Tuona aikana Yhdysvaltain näkyvä rooli Euroopassa väheni ja sen tukikohdista tuli osittain Vietnamin sotaa palvelevia hubeja. Samalla amerikkalaisten joukkojen määriä Euroopassa vähennettiin. Noin 2,5 miljoonaa amerikkalaista taisteli Vietnamissa. Suurimmillaan joukkojen määrä oli noin 500.000 tuhatta sotilasta. Noin 59.000 sotilasta kaatui.  
 
Yhdysvallat ei kuitenkaan ollut 60- ja 70-luvuilla toimettomana Euroopassa. Vuosina 1942 – 1945 toimineen tiedusteluorganisaation, Office of Strategic Services ( OSS ), joka palveli sodanajan tarpeita, perustuksille perustettiin uusi maailmanlaajuinen tiedusteluorganisaatio, Central Intelligence Agency ( CIA ), joka pyrki laajenemaan myös Venäjän vaikutuspiirissä oleviin maihin, mutta myös Venäjälle. Maanalaista sodankäyntiä oli myös Neuvostoliiton toimesta ja jopa menestyksekkäästi erityisesti Britanniassa ja Saksassa, jossa Neuvostoliitto sai agenttinsa aivan liittokansleri Willy Brandtin lähipiiriin. Vasta aivan viime vuosikymmeninä on julkisuuteen saatu viitteitä CIA:n merkittävästä roolista erityisesti niin sanottujen eurooppalaisten marxilaisten kaupunkisissiliikkeiden nujertamisessa Saksassa ja Italiassa 70-luvulla. 

Kylmän sodan käsite on varsin laaja, mikäli katsotaan poliittista ja sotilaallista toimintaa aina 40-luvulta tultaessa 80-luvulle. Neuvostoliitossa tapahtui selvä käänne Mihail Gorbatsovin tultua vuonna 1985 kommunistisen puolueen pääsihteeriksi. Gorbatsov lähti nopeasti avaamaan neuvostoliittolaista yhteiskuntaa sillä seurauksella, että kansandemokratiat erityisesti Unkarin ja Puolan johdolla lähtivät irtaantumaan Neuvostoliiton absoluuttisesta vaikutusvallasta ja samalla alkoi nopea sisäinen hajoaminen Neuvostoliitossa, joka johti muun muassa Baltian maiden itsenäistymiseen. Symbolinen Berliinin muurin murtuminen tapahtui vuonna 1989 ja pian sen jälkeen alkoivat tunnustelut Saksojen yhdistymiseksi.  

 SAKSOJEN YHDISTYMINEN 

Pidän Saksojen yhdistymistä, 3. lokakuuta 1991, keskeisenä tapahtumana eurooppalaisen turvallisuusrakenteen kehityksessä. Tuolloin voidaan katsoa sodan jälkeisen turvallisuusrakenteen tuhoutuneen muutoksessa. Samalla Neuvostoliitto lakkasi olemasta 25. joulukuuta 1991. Hajoamisen syiden analysointi ei kuulu tarkasteluni piirin, mutta omana käsityksenäni uskon Neuvostoliiton talouden heikkouden ja tehottomuuden olleen lopulta kuitenkin keskeisin syy monine seurauksineen, joista interaktiivisen tiedonvälityksen räjähdysmäinen kehitys oli yksi. Neuvostoliitto ei kestänyt taloudellisesti Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin aloittamaa varustelukierrettä. Neuvostoliiton hajoaminen keskeisenä tekijänä on myös otettava esiin arvioitaessa Lännen, erityisesti Yhdysvaltojen arvioita lähitulevaisuudesta suhteesta Venäjään vuoden 1992 alussa, uuden eurooppalaisen turvallisuusrakenteen muodostamisessa. On tosiasia, että Yhdysvalloilla oli siinä täysin keskeinen rooli ja vaikutusvalta.  

Lähden purkamaan vuoden 1991 tapahtumia tällä kevyellä, avaavalla keskustelulla:  

A look at the debate over NATO expansion eastward that's at the heart of conflict now. 

 Whether NATO should expand to include countries once under Soviet influence — including Ukraine — is a question that has dogged U.S. and Russian officials for 30 years. 

 ARI SHAPIRO, HOST: 

There's a grievance at the heart of the standoff between NATO countries and Russia over Ukraine. Russians say the U.S. and its NATO allies broke a key pledge. They claim the West promised Russia in the 1990s that NATO would move not one inch to the east. Putin recently said, you cheated us shamelessly. The U.S. and NATO say that's nonsense and they've always had an open-door membership policy. Well, NPR's Becky Sullivan has been looking into this heated, historic debate and is here to explain. Hi, Becky. 

BECKY SULLIVAN, BYLINE: Hello. 

SHAPIRO: What's the backstory with this not-one-inch-eastward claim? 

SULLIVAN: This goes all the way back to 1990, right before the fall of the Soviet Union. At that point, NATO was a lot smaller than it is now; it's just the U.S. and Canada and the very closest allies in Europe. None of the central and Eastern European countries were in the alliance yet. 

SHAPIRO: Those countries were part of the Warsaw Pact, which was kind of like the Soviet version of NATO? 

SULLIVAN: Yep. And, you know, both sides have these big military forces facing each other. But then, you know, as you - as we were talking about '89, '90, there are a bunch of anti-communist protests that sweep across central and Eastern Europe and especially in East Germany. The Berlin Wall falls in November 1989 and up comes this question of German reunification. The U.S. thinks that maybe what they could offer the Soviets to get them to allow that is a promise that NATO will not expand eastward. I'm simplifying things here. But I talked to Mary Sarotte. She's a historian who's written a book about the negotiations over all this called "Not One Inch." And she says this not one inch thing comes from this very early conversation in 1990 between then-U.S. Secretary of State James Baker and Soviet leader Mikhail Gorbachev. Baker floats this idea of letting Germany reunify in exchange for NATO moving not one inch eastward. Gorbachev's like, OK; I'll think about it. 

SHAPIRO: So he floated the idea, and then what happened? 

SULLIVAN: So what happens next is that Baker goes back to Washington where President George H.W. Bush is like, absolutely not. And so the Americans drop it. It never shows up on the bargaining table. The Soviets eventually sign a treaty with the U.S. It doesn't have anything to say about NATO expanding beyond Germany. But Sarotte says that afterwards, this residual bitterness just hung around with the Russians. 

MARY SAROTTE: Still to this day, Putin is saying, look; there was this other offer on the table. The best friend of the president looked Mikhail Gorbachev in the eye and said NATO will move not one inch eastward. And that's sort of factually accurate in a narrow sense, but it doesn't reflect the reality that we're creating (ph). 

SHAPIRO: And, of course, today NATO is much bigger, much farther east. How did we get there? 

SULLIVAN: So in 1991, the Soviet Union collapses, the Warsaw Pact is gone and all of these states that were either a part of the Soviet Union or under their influence are starting to look toward the West. And the U.S. thinks that expanding NATO is a good idea, a good way to make sure that the West still controls influence in this, like, post-Soviet Europe. The Russians, of course, are, like, very opposed to this. In their view, NATO is a threat to Russian security. But NATO expands anyway - so first in the '90s with a few countries in central Europe, again in the 2000s to bring in even more countries further to the east, including a handful of former Soviet republics. And the Russians are just feeling more and more antagonized every time. 

SHAPIRO: Which brings us to Ukraine - how does Ukraine play into this? 

SULLIVAN: It's the biggest former Soviet republic in Europe besides Russia itself. There are a lot of cultural ties between the two countries. Putin sort of famously thinks that the Ukrainians and the Russians are one people. I talked to Jim Goldgeier about this. He is a historian at American University who has written a lot about NATO. 

JIM GOLDGEIER: The Russians were always concerned about how far NATO enlargement was going to go. You know, it was one thing for Poland to come in or the Czech Republic to come in, but there was always a concern about Ukraine. 

SULLIVAN: And this comes to a little bit of a head in 2008 - the U.S. - George W. Bush - pushing for Ukraine to be able to join NATO. But some other members, like France and Germany, pushed back, resulting in this compromise that we have today where NATO promised that Ukraine would be able to join the alliance, but they didn't lay out any sort of path for how to do it. And Goldgeier described that compromise to me as the worst of all worlds. 

SHAPIRO: Which leads us to this standoff today. 

SULLIVAN: Exactly. So even though NATO has repeatedly said that the alliance has this open-door membership policy - any country can make its own security decisions - the reality is just a lot more complicated here. Ukraine is not going to be joining anytime soon. 

SHAPIRO: NPR's Becky Sullivan - thank you. 

SULLIVAN: Thank you. 

Seuraava teksti on mielenkiintoinen jo vuodelta 2017 ja kertoo selkeästi, että jotain Venäjälle Saksojen yhdistyessä Naton suhteen luvattiin. Vaikuttaa siltä, että ei ollut minkäänlaista käsitystä vielä tuossa vaiheessa, että Neuvostoliiton vaikutuspiiriin kuuluneet maat voisivat ylipäätään edes lähitulevaisuudessa liittyä Natoon.
https://nsarchive.gwu.edu/briefing-book/russia-programs/2017-12-12/nato-expansion-what-gorbachev-heard-western-leaders-early  Linkistä löytyvät hyvät pdf-muotoiset dokumentit. 

Tässä saksalaisen Der Spiegel-lehden juttu helmikuulta 2022 aiheesta: https://www.spiegel.de/international/world/nato-s-eastward-expansion-is-vladimir-putin-right-a-bf318d2c-7aeb-4b59-8d5f-1d8c94e1964d

Tässä kerrotaan salaiseksi leimatun muistion löytyneen Brittien kansallisarkistosta, joka osaltaan vahvistaa lupauksia annetun siitä, ettei Nato laajene vuoden 1991 tilanteesta: https://morningexpress.in/discovered-documents-show-that-western-leaders-promised-not-to-expand-nato/ 

Tässä vielä yksi linkki, josta avaamalla kohdan download pääsee mielenkiintoiseen artikkeliin: https://www.belfercenter.org/publication/deal-or-no-deal-end-cold-war-and-us-offer-limit-nato-expansion?fbclid=IwAR13UFaQIY5tepPLePayuIVEznXpzK-WnNfn6roLEntDZ-HWFQXhsfHwuFQ 

 JOHTOPÄÄTÖKSIÄ 

Historian tutkimuksen näkökulmasta, epävarmuuksista huolimatta, on olemassa olevien lähteiden mukaan näyttöä, että Saksojen yhdistymisen yhteydessä on luvattu, vielä silloiselle Neuvostoliitolle, ettei Nato laajene tuumaakaan itään päin. Asiassa on vielä paljon tutkimista ja uskon, että aivan lähitulevaisuudessa asiaan tulee uutta tietoa mukana olleiden muistiinpanoista ja muistelmista. Itse olen saanut vaikutelman, että asia on pyritty nykyisessä eurooppalaisessa Ukrainan sotatilanteessa käytännöllisistä syistä, joko vaikenemaan, siirtämään laajenemisen yksityiskohdat käsittämään vain entisen DDR:n aluetta, tai kiistämään kokonaan, niin kuin Naton nykyinen pääsihteeri Jens Stoltenberg teki.  

Kun Saksojen yhdistymisen ja Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen lähdettiin tekemään arvioita uuden, eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän luomiseksi, ne perustuivat tosiasioille ja olettamuksille, jotka tehtiin tuolloin yksinomaan Yhdysvaltain toimesta liittolaisineen. Uusi Venäjä jätettiin kokonaan 90-luvun alkuvuosina pois turvallisuusrakenteen suunnittelusta.  

Tosiasioita olivat: 

•  markkinatalouteen perustuva kapitalistinen talousjärjestelmä oli päihittänyt Neuvostoliiton liittolaisineen harjoittaman sosialistisen suunnitelmatalouden 
  
• Yhdysvallat oli käytännössä maailman ainoa suurvalta, niin taloudellisesti kuin sotilaallisestikin 
  
•  uutta turvallisuusjärjestelmää luotaessa Eurooppaan, sen tuli palvella Yhdysvaltain globaaleja suurvaltatarpeita, sekä strategista sotilaallista näkemystä 
  
•  tasapainoisen eurooppalaisen kehityksen nähtiin palvelevan Yhdysvaltain ja sen liittolaisten etua 
  
•  turvallisuusrakenteen suunnittelussa haluttiin huomioida mahdollisuus keventää amerikkalaisten joukkojen ja varustelun määrä Euroopassa, mutta myös keventää muiden Euroopan maiden sotilaallista taakkaa 
  
• Venäjä on sotilaallisesti heikko 

Osa turvallisuusrakenteen suunnittelussa perustui myös seuraaville olettamuksille: 

• mikäli nähdään poliittista poikkeamaa oletetusta, niihin pystytään vaikuttamaan  
• Venäjä on mahdollista integroida länsimaisiin, erityisesti taloudellisiin järjestelmiin ja instituutioihin 
  
• Venäjän raaka-ainepotentiaali on saatavissa Lännen käyttöön 
  
• Venäjä ei tule muodostumaan sotilaalliseksi uhkaksi tulevina vuosikymmeninä 
•  Venäjällä jatkuu demokratiakehitys länsimaisen demokratian suuntaan 

Tänään voidaan sanoa Lännen näkemyksen Kylmän sodan jälkeisessä eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän luomisessa olleen osin väärä ja liian optimistinen.  Heti alkuvaiheessa Neuvostoliiton romahdettua jätettiin huomioimatta Venäjän ja sen kansan kulttuurinen ja kansallinen perinne ja historia. Toisin sanoen Venäjän ymmärtäminen tulevaisuutta suunniteltaessa jätettiin ohueksi, tai tietotaitoa ei ollut. Jo tästä näkökulmasta tarkasteltuna alkoivat Yhdysvaltain virheet suhtautumisessa Venäjään. Keskeistä myös oli se, että Yhdysvaltain presidenttivaltainen järjestelmä ei mahdollistanut pitkäjänteistä, eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän luomista. Lisäksi Yhdysvaltain sisäpolitiikka vaikutti, erityisesti 1990-luvulla tehtyihin ratkaisuihin. Se näkyi useinkin tilannekohtaisena toimintana ja ratkaisuina, kuten vaikkapa Yhdysvaltojen puuttumisessa Balkanin kriisiin pommituksin ”Operation Noble Anvil” operaatiossa, jossa Yhdysvallat liittolaisineen vuoden 1999 maaliskuusta 78 vuorokauden ajan pommitti Serbiaa Kosovon tilanteen ratkaisemiseksi. Tuolloin erityisesti Yhdysvaltain konservatiivien poliittinen johto hätäisesti näki tarpeelliseksi Naton nopean  laajentumisen itään päin, mikä sitten tapahtuikin juuri ennen sotatoimia. Tuolloin 12. maaliskuuta Unkari, Tsekki ja Puola otettiin jäseniksi.  

Jälkikäteen, vielä tänäänkin, on tavattoman vaikeaa sanoa varmuudella, että onko Naton itälaajentuminen, rakennettaessa nykyistä Euroopan turvallisuusjärjestelmää, käytännössä vain Yhdysvaltain suurvaltaintressien mukaisesti, ollut viisasta. Ajatusvirhe, joka edelleenkin vallitsee ja sivuutetaan merkityksettömänä, on käsitys suurvallan toimien pyyteettömyydestä eurooppalaisissa turvallisuusjärjestelyissä. Sitä Yhdysvaltojen toiminta ei ole ollut. Tässä yhteydessä usein on huomautettu itsenäisten valtioiden hakeneen omasta tahdostaan Yhdysvalloista Naton kautta suojaa turvallisuustarpeidensa mukaisesti. Väite on totta, mutta kyse on kuitenkin viimekädessä siitä miten laajeneminen Yhdysvalloissa on sen omien intressien mukaan nähty. Yhdysvallat voi myös estää, niin tarpeelliseksi nähdessään, yksittäisen maan liittymisen sotilasliittoon. Painoarvoltaan täysin keskeisenä toimijana ja vallankäyttäjänä Natossa Yhdysvallat on pystynyt määrittelemään omat turvallisuusintressinsä Euroopassa pääosin Naton kautta. Huolimatta siitä, että Saksan painoarvo Naton budjetista on noussut lähes samalle tasolle Yhdysvaltojen kanssa, on Yhdysvallat erityisesti aseteollisuutensa kautta sitonut muut nato-maat itseensä, muun sotilaallisen kyvykkyyden ja kriisitilanteessa tarvittavan potentiaalin lisäksi. 
 
Tänään eurooppalainen turvallisuusjärjestelmä perustuu 30 nato-maan olemassaoloon ja erityisesti viimeisessä, vuoden 2004 suuressa, viidennessä nato-laajenemisessa puhuttiin mediassa avoimesti uuden eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän doktriinina olevan sotilaallista kyvykkyyttä hankkivan Venäjän sotilaallinen eristäminen, mitä se, de facto, olikin Romanian, Liettuan, Latvian, Viron, Bulgarian, Slovakian ja Slovenian tultua hyväksytyiksi Naton jäseniksi. Tuon jälkeen Nato on laajentunut vielä kolme kertaa. Huhtikuussa 2009 Naton jäseniksi hyväksyttiin Albania ja Kroatia. Vielä vuonna 2017 kesäkuussa hyväksyttiin pieni Montenegro jäseneksi ja viimeisimpänä vuoden 2020 maaliskuussa Pohjois-Makedonia. 

 
Onko Naton voimakas laajentuminen itään, kohti Venäjän ja sen viimeisen määräysvallassa olevan valtion, Valko-Venäjän, rajoja ollut Yhdysvalloilta viisasta suurvaltapolitiikkaa? On tosiasia, että Eurooppa on saanut nauttia aina näihin päiviin asti rauhantilasta. Miten sitten jatkossa, siitä vielä enemmän lopuksi tulevaisuutta arvioitaessa. Oliko Ukrainan kohdalla joku raja Venäjän hallinnon silmissä ylitetty? Ilmeisesti. Olisiko eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän kannalta parasta, että käytännössä kaikki eurooppalaiset maat kuuluisivat Natoon, jonka koskemattomuuden Yhdysvallat sotilaallisella voimallaan takaisi? Myöntävän vastauksen kysymykseen kuulee yhä useammin. Keskeistä kaikissa turvallisuusjärjestelyissä on kuitenkin edelleenkin Venäjän ydinasepelote, joka asettaa omat reunaehtonsa kaikille mahdollisille malleille eurooppalaisessa turvallisuusrakenteessa ja sen kehityksessä.  
 
Tämä näkyy, muun muassa juuri nyt, Ruotsin ja Suomen asemoitumisessa tuohon rakenteeseen. Aiemmin suomalainen turvallisuusratkaisu perustui kahteen pilariin, nimittäin hyvien suhteiden ylläpitoon kaikkiin maihin poliittisin ja diplomaattisin ponnisteluin, sekä omaan uskottavaan puolustukseen. Juuri nyt vaikuttaa siltä, että Suomi on aiempaa enemmän välitilassa sotilaallisen pilarin tärkeyden korostuessa. Entä olisiko Suomen ja Ruotsin liittyminen NATO:on, sotilaallisen konfliktin aikana, Venäjän hyökätessä Ukrainassa, jännitteitä lisäävä tekijä? Vai jännitteitä alentava? Madaltaisiko jäsenyys ydinaseiden käyttökynnystä Suomea kohtaan? Kysymys on myös esitettävä toisin päin, sillä johtopäätösten sisältö yksityiskohdiltaan saattaa olla muutakin kuin vastakkainen. Nato-kannatuksen lisääntyessä yhä useammin kuulee kategorisesti vastauksena sen, ettei nato-jäsenyys lisäisi jännitteitä jo ennestään jännittyneessä tilanteessa.  
 
 
EUROOPPALAISEN TURVALLISUUSRAKENTEEN TULEVAISUUS 
 
Tämä on kirjoittajalle ehkä mielenkiintoisin osio, arvioitaessa Euroopan turvallisuusrakennetta tulevaisuudessa. Lähtökohdaksi tietenkin tulee ottaa tämän hetkinen turvallisuusrakenne. Iso kysymys on, miten Euroopan maat näkevät omat kansalliset tarpeensa yhteisessä eurooppalaisessa rakenteessa ja miten Yhdysvallat näkee omat tarpeensa, sekä lisäksi miten nähdään tarpeet erityisesti NATO:n suhteen sen toimiessa mahdollisesti Euroopan ulkopuolella. Toisella puolella on tietenkin arvioitava turvallisuutta Venäjän tulevan kehityksen kautta, sekä myös Kiinan kautta, joka yhä enemmän osoittaa suurvallalle ominaista globaalia kiinnostusta omien intressiensä turvaamiseksi, tarvittaessa myös sotilaallisesti. 
 
Sotilaallinen liittoutuminen on pitkäaikainen, strateginen valinta. Oleellista on ymmärtää, että liittouman yksittäinen jäsenmaa menettää konfliktien kärjistyessä omaa liikkumavapauttaan. Konflikteja on myös hyvin erilaisia. On myös jo nähty, muun muassa Turkin ja Kreikan suhteissa, että yksittäistä jäsenmaata koskeva konflikti, jossa yksittäinen jäsenmaa on omalla alueellaan paras asiantuntija, ei välttämättä ole liittouman etu. Liittouman etu onkin käytännössä sen vahvimman lenkin intressi. Tosin asia voi olla juuri toisinkin päin. Tässä yhteydessä on otettava esiin Turkin rooli Naton eteläisen sivustan merkittävänä jäsenmaana, erityisesti puhuttaessa tulevaisuusmalleista. Turkki osti kolme vuotta sitten venäläisen S-400 ilmatorjunta ohjusjärjestelmän. Yhdysvaltojen mukaan maan olisi tullut ostaa amerikkalainen Patriot-ohjusjärjestelmä. Turkki ei kuitenkaan perääntynyt kaupoista ja Yhdysvallat peruutti F-35 hävittäjäkaupat ja uhkasi muillakin sanktioilla. Esimerkki kertoo sen, että asetettaessa suuren liittouman maat samalle janalle, jonka päässä on Yhdysvallat, yhdenkin maan poliittisen vakauden muutokset aiheuttavat epäjatkuvuuskohtia kaikille. Suurin tekijä arvioitaessa eurooppalaisen turvallisuusrakenteen heikkouden alttiutta on kuitenkin Yhdysvaltojen poliittinen tilanne ja sen muutokset. 

Presidentti Donald Trumpin kausi Yhdysvaltain presidenttinä, vuosina 2017 – 2021, selkeästi kertoo uhista koko läntiselle arvoyhteisölle, johon keskeisenä elementtinä kuuluu eurooppalainen turvallisuusrakenne. Trumpin mukaan Yhdysvallat oli tarvittaessa valmis, vaikka jättämään koko NATO:n, mikäli liittouman maksuosuuksia ei tasata. Nato tietenkin, lähes ilman julkista kritiikkiä taipui ja muun muassa juuri Saksan maksuosuutta nostettiin merkittävästi. Hän on myös pitänyt Venäjän presidenttiä nerokkaana strategina Venäjän hyökättyä Ukrainaan, eikä nähnyt asiassa tuomittavaa. Otin tämän esiin skenariona liittyen Yhdysvaltain kehitykseen. Juuri nyt pidän Yhdysvaltoja epävakaana demokratiana, joka Trumpin presidenttikauden jälkeen on syvästi jakautunut. Amerikkalaisessa lehdistössä on jopa puhuttu sisällissodan mahdollisuudesta. Kukapa olisi uskonut, että 2020-luvulla Euroopassa pommitetaan kaupunkeja raunioiksi. Tuota tosiasiaa peilaten, mitä tahansa Yhdysvalloissakin voi tapahtua. Kaksi hyvin mahdollista asiaa kuitenkin on välttämätöntä ottaa esille eurooppalaisen turvallisuusratkaisun amerikkalaisessa kontekstissa, nimittäin Yhdysvaltojen mahdollinen selvä sitoutumisen väheneminen Euroopan suuntaan tulevien presidenttien myötä. Se ei olisi uusi ilmiö. Toinen merkittävä Euroopan turvallisuusjärjestelyihin vaikuttava tekijä on Yhdysvaltojen strategisen sotilaallisen painopisteen siirtyminen Kiinan suuntaan. Mitä se tarkoittaisi Euroopalle, on tietenkin vaikeammin hahmotettavissa, mutta se tarkoittaisi ainakin sotilaallisten resurssien allokointia enemmän Euroopan ulkopuolelle.  

Lopuksi on eurooppalaisen turvallisuusratkaisun yhteydessä tarkasteltava Eurooppaan kohdistuvia uhkia. Mitä ilmeisimmin tärkein uhka kohdistuu Venäjältä, mutta muutkin uhat lienee tarpeen ainakin kartoittaa. Onko Kiina uhka Euroopalle, vaikkapa hybridiuhkien kautta? Entä mahdolliset massakansainvaellukset, jotka käyvät alati todennäköisemmiksi planeetan resurssien ehtyessä ja ensivaiheessa erityisesti veden ja ravinnon osalta. Eurooppalaiseen turvallisuusratkaisuun kuuluvat myös sisäisten uhkien torjumiset yhdentyvässä Euroopassa. Entä onko huomioitava mahdollinen uhka Euroopalle Yhdysvaltain suunnalta jossakin tulevaisuudessa. Sekin mahdollisuus on tietenkin olemassa muuttuvassa maailmassa ja on huomioitava. 

Venäjän uhka lienee kuitenkin konkreettisin. Sodan raivotessa Ukrainassa, näyttää siltä, että Venäjä eristetään kansainvälisestä yhteydestä niin taloudellisesti kuin poliittisestikin. Mikä siinä kehityksessä tulee olemaan Euroopan turvallisuusintressien etu pitemmässä turvallisuusperspektiivissä? Kun tähän liitetään jo aiemmat tosiasiat tämän hetkisestä Euroopan turvallisuusrakenteesta, saamme hahmotettua kuvaa. 

Aiemmin Neuvostoliitolla oli satelliittivaltioiden puskurivyöhyke länteen, tänään Lännellä on puskurivyöhykkeensä Venäjän suuntaan. Asia on jatkuvasti, Venäjän useinkin historiaan perustuvassa narratiivissa tuotu esille. Samalla Venäjän toimesta on juuri Lännen turvallisuusintressien tulo aivan ”iholle”, ollut yksi keskeinen syy luottamuksen heikkenemiseen Venäjän ja Lännen välillä. Onko asia todella niin, riippuu tietenkin siitä, että mistä ilmansuunnasta asiaa tarkastellaan. 

Mikäli Eurooppa selviää Ukrainan sodasta ilman eskaloitumista, tulee sota päätökseensä jossakin vaiheessa ja jonkinlaisin sopimuksin. Rauhasta päätettäessä sopimuksen ehdot ovat aina toiselle osalle heikommat ja epäoikeudenmukaisemmat kuin toiselle. Keskeinen kysymys onkin se, että jääkö Eurooppaan, maanosaan, jossa osapuolilla on ydinaseita, itämään seuraavan sodan siemen. 

 Sanomattakin on selvää, että todennäköisimmässä skenariossa Venäjä jälleen nousee, mutta ymmärretäänkö se tosiasia paremmin kuin 90-luvulla. Tärkeä kysymys siihen liittyen on se, että toistetaanko sama virhe, kun Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen uudelleen syntynyttä Venäjää ei otettu mukaan rakentamaan yhteistä turvallisuusratkaisua, edes tunnustamalla maa osapuoleksi. Lisäksi nopean aseteknisen kehityksen myötä etupiiriajattelu ja alueellisten puskureiden vaikutus tulee vähenemään. Sodankäynti ja jopa yksittäisten taisteluiden taktiikoiden toteuttaminen tulee globalisoitumaan vähemmän paikkasidonnaiseksi. Tästä selvimpinä osoituksina ovat jopa toiselta mantereelta ohjattavat autonomiset taisteluvälineet, kuten miehittämättömät ilma-alukset ja taistelurobotit, sekä maan kiertoradoille satelliiteihin sijoitettavat täsmäohjukset. Tulenkäyttön paikkasidonnaisuuden ehto tulee yhä enemmän jo lähitulevaisuudessa vähenemään. 

 Tietoisen, valtioiden välisen rauhantyön tulee kuulua yhtenä elementtinä uuteen eurooppalaiseen turvallisuusratkaisuun, siitäkin huolimatta, että Venäjä on nyt eristetty kansainvälisestä yhteisöstä. Tähän liittyy ilmastollinen ja ympäristöllinen vaatimus suhteessa kalliiseen, sotilaalliseen varustautumiseen, mikäli Eurooppa halutaan säilyttää mahdollisimman pitkään elinkelpoisena. Onkin välttämätöntä, Venäjä pyrkiessä tulevaisuudessa uudelleen aidosti ansaitsemaan paikkansa eurooppalaisessa yhteisössä, ettei maata eristettä tarpeettomasti. Tämä tietenkin edellyttää perinpohjaista hallinnon ja hallinnan rakenteen muutosta, sekä keskeisten eurooppalaisten ihmisoikeuksien ja sananvapauden aitoa toteuttamista. Ja riittävästi aikaa. 
 
 
Liitän tähän vielä asiaa sivuavan uutisen 24.3. 

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/amerikkalaiselta-politiikan-tutkijalta-varoitus-lannen-arvio-todellisuudesta-irtautuneesta-putinista-on-vaara-ja-vahingollinen/8382024#gs.uymgsq