On jotenkin lähes liikuttavaa kuinka eduskuntavaaliehdokkaat pyrkivät tulemaan muutamiksi viikoiksi, neljän vuoden välein, oletetun, heitä mahdollisesti äänestävän, kohderyhmäksi määritellyn vaalikarjan arkilaitumille. Tätä nykyä jopa fyysisen koskemattomuutensa uhallakin. Kohtaamispaikat ja kohtaamiset eivät kuitenkaan ole ehdokkaiden mukavuusaluetta. Sen näkee kaikesta. Kiusaantuneisuus ja teennäisyys ovat käsin kosketeltavia. Moni satunnainen, äänestävä kulkija kokee myötähäpeää. Minäkin. Mutta kun leveän leivän eteen se esiintyminen ja flaijereiden jakaminen on vain tehtävä. Soppaa, kahvia pahvimukeista ja ruusujakin usein tarjoillaan. Se vaan kun on niin. että näkyvyys on kaiken aa ja oo. Erityisesti uusille ehdokkaille. Neljätuhatta litraa rokkaa ja eduskunnan luottokortti taskuun.
Ehdokkaita tapaa värikkäissä selfieliiveissään ja nimikoiduissa pipoissaan toreilla, asemilla, työmatkajunissa, kirjastoissa ja jopa joogasaleilla. Jonkin sortin vastaiskukin on alkanut. Moniin kauppakeskuksiin ei ehdokkailla enää ole lupaa mennä kampanjoimaan. Toki kauppakin osansa vaalipoteista ottaa. Näin vaikkapa maksullisilla mainospaikoilla. Yksi pienikokoinen, isopäisen persun kuva tuli minuakin vastaan lappeenrantalaisessa kauppakeskuksessa joka nurkan takana. Liekö kuva vääristänyt. Veikkaanpa, että ehdokkaiden kommentit pääosin ovat puppua siitä, että palelu tuulisilla turuilla ja toreilla oman tukiryhmän kanssa äänestäjiä tavaten "vaalikentillä" on sitä vaalien "ihan parasta". En usko.
Kahdessa vuosikymmenessä vaalikampanjointi on muuttunut luonteeltaan käänteentekevästi. Vaikka joskus vielä toisin väitetään. Some on keskeinen, uusi kampanjaväline. Se on äänestäjillä aina mukana. Taskussa. Vaalitaistelua käydään ihmisten älypuhelimilla.
Toinen merkittävä muutos joka näkyy kansalaisille, erityisesti vaalien laadullisissa eroissa, on kampanjoinnin "lippujen ja lappujen koko ja runsaus". Ehdokkainen välinen segretaatio korreloi suoraan ehdokkaan vaalibudjettiin. Alle 30.000 euron on lähes turha ajatella istuvansa Arkadianmäellä seuraavaa neljää vuotta. Jenkkilän suuntaan siis olemme tässäkin menossa. Suurimmat kampanjat maksavat jo useita satoja tuhansia euroja. Vaalikassan rakentaminen alkaakin monella edustajalla ja ehdokkaalla jo heti uuden vaalikauden alettua. Jo nyt Suomessakin on nähty ehdokkaiden sitoutumista rahoittajiinsa. Puhutaan kauniisti yhteiskunnallisista sidosryhmistä. Tässä kohtaa vääjäämättä vanha totuus muiden laulujen laulamisesta pitää yhä enemmän paikkansa. Otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa Keskustan aiemman ympäristövaliokunnan puheenjohtaja Hannu Hoskosen saama tuki kaivosteollisuudelta. Hän sitten kyllä puhuikin kauniisti kaivosteollisuudesta. Korruptiota on monenlaista. Jopa laillista ja laitonta.
Kolmas merkittävä trendi, monen muun lisäksi, on lisääntyvä julkkisten määrä ehdokkaiden joukossa. Ilmiö tietenkin perustuu siihen, että heillä on valmiina imettynä julkisuutta yli minimikynnyksen. Vaalibuustin ei siis tarvitse olla niin suuri kuin tuntemattomalla soturilla ja tietenkin budjetit kiittävät. Emme tosin vielä ole poliittisen emomaamme USA:n tasolla, jossa kolmannen luokan filmien näyttelijästä tuli presidentti, tai jossa sovinistisestä, käytöstapoja omaamattomasta patologisesta valehtelijasta tuli presidentti. Tai jossa vaalitapahtumat tulee suojata kalliisti turvamiehin ja jossa ehdokkaiden vapaata liikkumista rajoitetaan. Mutta sitä kohti, sitä kohti.
Vaalikampanjoinnissa ja poliittisessa vaikuttamisessa kaiken takana on Raha. Rahaan perustuva järjestelmä, jossa kaikki päätöksenteko menee rahan läpi, ei elinympäristömme tulevaisuuden, ei edes ihmisen. Tämän ilmiön seurauksena viimeistenkin demokraattisiksi laskettujen maiden demokratiat ovat uhattuina. Näin juuri nyt vaikkapa Israelissa. Raja demokratian ja pakkovallan välillä on ohut. Jopa niin ohut, etteivät kaikki sitä näe. Toinen uhka, mutta mitä ilmeisimmin vääjäämätön kehitys, on korporaatioiden vallan kasvu yli kansalaisten vallan, oli se mitä valtaa tahansa. Yhteiskuntien vaarakehityksissä on kyseessä sama lajillemme ominainen "auvoinen tietämättömyys" kuin ilmaston muutoksessa. Tiedämme sen tulevan, mutta mieluummin sukupuuttoomme asti sopeudumme, tässä ja nyt, elämästämme nauttien kuin että tekisimme takaperoiselle kehitykselle yhtään mitään merkitsevää.
