Vaikka silpoisin holistisen maailmankäsitykseni, sen mikä minulla juuri nyt on, pieniksi paloiksi ja tarkastelisin niitä ulkopuolisena, pala kerrallaan kuin lihakauppias kirveensä jäljiltä lihapalojaan, ei reduktiivinen tarkastelu minua vakuuttaisi.
Niin näkyvä kuin näkymätön maailmamme ovat siinä määrin pirstaloituneet, ettei yksittäisten tapahtumien, ilmiöiden ja näennäisen kausaalisten prosessien täydellinenkään ymmärtäminen saata ymmärtämään reduktiivisen ajattelun kautta maa-planeetan tilaa ja erityisesti sitä suvereenisti vaikutuksellaan hallitsevan ihmiskunnan tilaa. Olen vakuuttunut, että matka kohti lajimme katoamista on tulossa nopeasti ja kiihtyvästi roadmappinsa viimeiselle rastille.
Katselin tänään huolimattomasti, muuta tehden, televisiosta tanskalaista dokumenttia, tanskalaisen kääntäjän näkökulmasta, Fjodor Dostotojevskista ja hänen viimeiseksi jääneestä teoksestaan, joka ilmestyi vuonna 1880. "Karamazovin veljekset" on pidetty aikamme parhaana kirjallisena teoksena ja sitä se voi ollakin. Kirjassa käsitellään oikeastaan kaikki ihmisenä olemisen keskeisimmät ikuisuuskysymykset lähes kahdeksalla ja puolellasadalla sivulla.
Lukukokemus on jakomielinen. Kirjassa eletään 1800-luvun keskivaiheilla Venäjällä hillittömän isän ja hänen kolmen poikansa myötä. Neljäs poika oli perheen palvelija ja äpäräpoika. Teksti tuntuu luettuna epärealistisen hullulta, mutta toisaalta aivan kivuttomasti aikaamme sovitettavalta. Kahden todellisuuden hahmottaminen yhtäaikaisesti tulee todellisuudeksi.
Itse olen "Karamazovin veljekset" lukenut puoleentoista kertaan ja varmaan juuri siksi meni dokumentissa minulta osittain ohi ajatus siitä, että kirjailijoiden, runoilijoiden, kaikkien taiteilijoiden, mutta myös "näkemään kykenevien" tutkijoiden tulee esittää tuleva maailmamme niin hulluna, järjettömänä ja pahana paikkana, ettei kukaan sellaista maailmaa kohti halua pyrkiä.
Saman on sanonut terävämmin vuonna 1995 kuollut Emil Cioran: Se, joka hajamielisyyttään tai kyvyttömyyttään vähänkin estää ihmiskunnan etenemistä, on sen hyväntekijä.
Itse olen "Karamazovin veljekset" lukenut puoleentoista kertaan ja varmaan juuri siksi meni dokumentissa minulta osittain ohi ajatus siitä, että kirjailijoiden, runoilijoiden, kaikkien taiteilijoiden, mutta myös "näkemään kykenevien" tutkijoiden tulee esittää tuleva maailmamme niin hulluna, järjettömänä ja pahana paikkana, ettei kukaan sellaista maailmaa kohti halua pyrkiä.
Saman on sanonut terävämmin vuonna 1995 kuollut Emil Cioran: Se, joka hajamielisyyttään tai kyvyttömyyttään vähänkin estää ihmiskunnan etenemistä, on sen hyväntekijä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti