Demokratiavähenemä on maailmassa nopeaa. Kun demokratia vähenee, monet muut asiat lisääntyvät. Yleensä huonot.
Kun Etiopian pääministeri, 46-vuotias helluntaikristitty Abiy Ahmed Ali sai vuonna 2019 Nobelin rauhanpalkinnon, nähtiin tämän maan valtaheimon, oromojen edustajan, ansaitsevan vain ensimmäisen hallitusvuotensa demokratia-, ihmisoikeus- ja rauhantyönsä vuoksi suurimman julkisen tunnustuksen mitä ihminen voi saada. Tämä käy demokratian tilan kaksisuuntaisuuden ja vääristymien tarkasteluun esimerkistä.
Demokratiatodellisuutemme on toisenlainen kuin me sen koemme, tai uskomme sen olevan. Uskomme itse elävämme utopiassa, joka on vahva ja särkymätön. Muut eivät aina mielestämme demokratiassa elä. Yhteiskunnallinen todellisuutemme onkin fundamenteiltaan betonoitu arkitodellisuuteemme itsestäänselvyydeksi. Näemme demokratiakehityksen ja demokratian ylläpidon vain oman demokratiaihanteemme läpi. Sen sijaan muualla, tässä esimerkkitapauksessa Etiopiassa, kehitys on toisenlainen. Etiopiassa ei milloinkaan ole ollut demokratiaa sellaisena kuin valtaosa meistä sen ymmärrää. Abiy Ahmed Alistakin on tullut hetkessä sotaakäyvä, autoritaarisuuteen pyrkivä johtaja. Näemme muut, emme itseämme. Kyse on kolikon kahdesta puolesta, vai onko sittenkään?
On nimittäin niin, että demokratiavaje syö, jo nyt omalla takapihallamme vihreää nurmea. Uskotaan, että siellä se pysyy hallinnassa ja viihtyy. Asia ei ole niin. Omia lapsiaan demokratia on syönyt jo Ranskan vuoden 1789 suuresta vallankumoksesta asti. Ja syö edelleenkin. Kyltymättömästi. Lukuisat esimerkit viimeiseltä kymmeneltä vuodelta selkeästi todistavat demokratian lisääntyvistä uhista, kansalaisoikeuksien ja yksilöiden välisen tasa-arvon huonosta kehityksestä.
Onko myös demokratiakehityksessä, niin kuin monissa muissakin aikaan sidotuissa ilmiöissä nähtävissä selkeä syklinen kehitys? Vai onko kyseessä vain luonnonlakeihin perustuva pyrkimys sekasorrosta järjestäytymisen suuntaan, millaista yhteiskuntatamallia se sitten aikajanalla kulloinkin tarkoittaakin? Selvää on vain se, että yhteiskunnat havaittavasti heijastelevat, suuressa kontekstissa, ihmisen ja ihmiskunnan aikaansaannosten kehitystä, kuitenkaan poissulkematta ihmisen lajinomaisia piirteitä, muun muassa sodan ja rauhan kysymyksissä, sekä pyrkimyksessä hallintaan ja johtajuuteen. Tänään monien yhteiskuntien sisäisiin ohjausmalleihin vaikuttavat lisäksi yhä enemmän ilmaston lämpenemisestä ja liiallisesta planeetan resurssien käytöstä johtuvat elinympäristöjen muutokset, sekä modernin ajan lisääntyvät kansanvaellukset suurempaa populaatiota kestäville alueille.
Demokratiakäsitykseen kuuluu monia vapauksia ja vastuita, kuten sananvapaus, yksilönvapaus liberaalin määrittelyn mukaan, puolueettoman oikeuden saaminen tarvittaessa ja monia muita. Näissä kolmessa keskeisessä periaatteessa näkyvät demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen tukipilarit.
Vastuista eräs keskeisimmistä on yhteisön, kansakunnan, demokraattisen järjestelmän hyväksyminen yksilön oikeuksia korostaen ja yhteensovittaen, osana yhteiskuntajärjestelmää, mutta kuitenkin normatiivisena, kaikkien ihmisten kansalaisyhteiskuntana. Siihen elimellisesti kuuluvat enemmistövaltaan perustuva lainsäädäntövalta ja poliittisesta vallasta riippumaton tuomiovalta.
Tänään demokraattiset valtiot ovat monesta syystä menettämässä demokraattisesti hallitulle kansakunnalle asetettuja tunnusmerkkejä. Sananvapautta rajoitetaan monin keinoin. Tuomioistuimia alistetaan poliittisen vallan tahtotilaan, oikeuslaitosten resursseja leikataan siinä määrin, että voidaan katsoa kansalaisen erään keskeisen perusoikeuden vaarantuneen ja yhä herkemmin sanotaan mistä, miten ja kuka saa puhua ääneen. Absoluuttisten diktatuurien ja käytännön diktatuurien määrät maailman valtioissa kasvavat, mutta erityisesti pyrkimykset diktatuurien suntaan. Myös Euroopassa.
Joka puolella maailmaa sananvapauteen, keskiseen demokratiaelementtiin kuuluva lehdistönvapaus on etulinjassa uhattuna, niin lännessä kuin idässäkin. Esimerkeiksi tähän sopivat radioasemien ja lehtien painostamiset ja lakkauttamiset Unkarissa ja muuallakin, tai tapaus Julian Assangne. Eikä meilläkään ilmiöltä ole vältetty. Muistamme "tapaus toimittaja Salla Vuorikosken" kotietsintöineen.
Meillä Suomessa edellä kerrotut asiat ovat vielä jokseenkin hyvin, mutta demokratiavaje lisääntyy. Sananvapauteen liittyvä yksi keskeinen kysymys on läpinäkyvyyden vaatimus. Kun salataan, ei voida keskustella, käyttää sananvapautta. Meillä avoimmuus on yhteiskunnassa vähentynyt samassa suhteessa kuin julkisen hallinnon toimia on yksityistetty, tai yhtiöitetty kansalaistenkin omistamiksi yhtiöiksi. Aiemmin kansalainen saattoi saada lähes kaikista päätöksistä ja niihin vaikuttaneista tekijöistä asiakirjat nähtäväkseen. Tänään niitä pyydettäessä viitataan kaupallisiin sopimuksiin, vaikka olisi saman osapuolen omistuksessa oleva yhtiö. Kiellon perusteeksi riittää muuttunut omistusrakenne. Asiakirjat, jotka aiemmin olivat julkisia ovat nyt salaista tietoa.
Erityishuomion juuri nyt vaativat ajankohtaiseen HX-hankkeeseen liittyvät asiakirjat muun muassa kustannusarvioista koneiden elinkaaren osalta. Monissa länsimaissa ne ovat julkisia. Suomessa lähes kaikki hankkeeseen liittyvät asiakirjat ovat salaisia, huolimatta siitä, että pohjimmiltaan hanke on yhteiskunnallinen, ei siis kokonaan sotilaallinen. Kansalaiset maksavat viulut. Kyse on yleisen "salaamisriman" korkeudesta.
Toinen merkittävä tapa kaventaa demokratiaa, on reguloida rahan, eli tässä tapauksessa resurssien määrää, vaikkapa juuri oikeuslaitoksessa. Yhä vähemmän tehtyjä rikoksia päätyy esitutkintaan, käsittelyajat venyvät ja oikeuden käyminen on liian kallista, rikkainta kansanosaa lukuunottamatta. Toisaalta rahan määärää lisäämällä voidaan lisätä ja on lisättykin, monissa maissa, poliisien ja turvallisuusjoukkojen määriä yli demokraattisen jäjestelmän vaatiman tarpeen. Rahan vallan kasvaessa demokraattisiksi katsotuissa yhteiskunnissa, tulee hallitsemattomasta ja yksitaskuisesta rahasta uhka demokratialle. Juuri näin on käymässä parhaillaan niin sanotuissa perinteisissä, länsimaisissa demokratioissa.
Kolmas tapa, vaan ei lainkaan vähäisin, jolla lisätään merkittävästi demokratiavajetta, ovat taloudellinen eriarvoisuus ja köyhyys. Ne luovat yhteiskuntiin jännitteitä, ääriliikkeiden kasvua ja lopulta sekarortoa.
Aalto yliopiston rahoituksen professori Vesa Puttonen kertoi aiheesta oman näkemyksensä Ylen Pörssipäivä-radio-ohjelmassa ke. 15.12. Lähes tunteenomaisesti en ole pitänyt Vesa Puttosesta, johtuen hänen puutteistaan kyvykkyydessä nähdä loputtomaan kasvuun perustuvan rahatalouden moninaista linkitystä muuhun yhteiskunnalliseen kehitykseen. Niinpä yllätyinkin kuultuani keskustelun inflaatio-osuudessa Puttosen sanovan, että erityisesti tässä inflaatiotilanteessa inflaatio koskettaa pahiten kaikkein vähävaraisimpia. Eriarvoituminen lisääntyy. Hän kuitenkin antoi ymmärtää, että se kuuluu systeemiin ja se siitä. Jotain epäjohdonmukaista tässä kuitenkin inflaatiosta puhuttaessa on, nimitäin inflaatio on ongelma, kun sitä on ja ongelma se on myös silloin, kun sitä ei ole.
https://areena.yle.fi/audio/1-50
Alkuviikosta kävin paikallisessa kirjastossa lyhyen keskustelun tuohtuneen kansalaisen kanssa. Hänen mukaansa niin kutsuttu keskiluokka on Suomessakin, Amerikan malliin, katoamassa ja kertoi itsekin kuuluvansa köyhällistöön pudonneisiin. Uteliaisuuttani kysyin häneltä tunnusmerkistöä suomalaiselle keskiluokalle. Ne liittyivät, yllätys yllätys, kaikki rahaan. Yhä useammalle on yhä vaikeampi ostaa uutta autoa, suurien kaupunkien keskusta-alueille ei ole mahdollista kolmen tonnin palkkatyöllä muuttaa ostamalla asunnon, eikä nykyisin yhä useammin edes olen mahdollisuutta asua vuokrallakaan. Rahat vain yksinkertaisesti eivät riitä. Pisteenä iin päälle mainitsi vielä tulevassa olevasta liikennepolttoaineiden hinnankorotuksesta. Alempaan sosiaaliseen viitekehykseen on vaivatonta pudota. Hänen tapauksessaan sairauden ja avioeron myötä.
Keskeistä on jokaiselle omanlaisen, oman väestöryhmän viitekehyksessä tilan haltuunotto omine tunnusmerkkeineen, itselle katsottavan siivun haltuunotto yhteisestä kakusta. Haltuunoton vaikeutuessa, tai loppuessa kokonaan, menee huonosti. Verrattuna aikaisempaan. Syntyy yhteiskunnallinen tyytymättömyys. Se on demokratialle myrkkyä.
Savu nousi. Komppasin, ehkä provosoinkin sen verran, että sanoin, että näinhän se narratiivi pääpiirteissään etenee ja on osa johonkin suuntaan kehittyvän demokratian uusia suuntauksia. Mahdollisuuksien suuntautumista vetovoimien suuntaan. Pois sinusta. Mulkaisi.
Jätin sanomatta, että elonkehä, maa-äidin ryöstöineen ja pilaamisineen, koronaviruksineen, kalliine bensoineen, talousjärjestelmän tulevine romahduksineen ja tuhosotineen pyrkii vain tasapainotilaan. Tänään se jo tietenkin edellyttää ihmislajin katoamista planeetalta. Aikataulu on oikea, jos maaplaneetalle jää jotain elämää jälkeemme. Nyt näyttää siltä, että aikataulussa menemme.
Pitääkö sitten demokratiaa puolustaa? Vaikka tuomiopäivän asein, mahdollisesti lopulliseen tuhoon asti. Pitääkö oman, kuvitellun demokratian puolustamiseen käyttää jättiosa maaplaneetan resursseista? Kysymyksen ei luulisi olevan edes akateeminen, mutta sitä se kuitenkin ilmeisesti on, kun erilaisia vastauksia tulee lukuisa määrä. Kysymykseenhän on sisäänrakennettu ihmislajin osalta absoluuttista tilaa koskeva vastaus; täystuho ja ainakin modernin ajan maailman tuho. Tässä ajattelussa minulle ihmiset jakautuvat ihmisiin, jotka tietoisesti, tai tyhmyyttään toimivat demokratiaa vastaan ja niihin, jotka haluavat ottaa demokratian lisäosia käyttöön, kuten aseistariisutun maailman, joka tulevaisuudessa olisi yksietninen, rajaton. Ja sitä se tulevaisuudessa tuleekin olemaan, mikäli ihmiskunta selviää lajina uudesta synnytyksestään.
Yhdysvallat lähempänä sisällissotaa kuin demokratiaa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti