MUSIIKIA SUOMESTA. MAINOSTAN.

Viime vuosikymmenten kotimaisen musiikin tuberaadin voittaja ja neljä kunniamainintaa on valittu. Raati, se olin minä. 

Viides oli Jope Ruonansuun "Enkeleitä toisillemme". Konstailematon kunnianosoitus monilahjakuudelle.

https://youtu.be/1y77lUqbxls

Neljänneksi tuli Maustetytöt X Agents ja "Salattu Suru". Video nousee noblesiin.

https://youtu.be/ZsFBSFC4rzQ

Kolmanneksi nousi J. Karjalaisen "Mennyt mies". Linja pitää vuosikymmenestä vuosikymmeneen. Osa suomalaisuutta. Näen itseni.

https://youtu.be/6ym2F3rbKmM

Toisen palkinnon saa Tuure Kilpeläinen Ja Kaihon Karavaani ja kappaleensa "Autiosaari". Saa aina hyvälle mielelle.

https://youtu.be/9_DPlH5iX8g

Aivan ylivoimaiseksi ykköseksi nousi Arttu Wiskarin "Sirpa". Paras ja koskettava lyriikka, suomalainen poljento ja aivan ylivoimainen video. Suomalaista sielunmaisemaa.

https://youtu.be/wBYiTrANTBQ

Kunniamaininta  Pauli Hanhiniemen kappaleelle "Muutkin mokaa". Tästä maasta löytyy lahjakkuuta tekemään rouheaa, suomalaista musiikkivideota.

https://youtu.be/sMlpM640wEE

METSÄHALLITUKSEN HARVENNUSHAKKUU. LUONTOKATO ETENEE.

 Jokainen voi skarpata ja katsoa mitä Metsähallitus tekee Aalistuntureilla. 

Metsähallituksen mukaan tehdään harvennushakkuita. A-studio 23.1.2023

Antti Haataja kysyy Twitterissä:

"Voisiko joku ekologi/tutkija ottaa kantaa, eroaako kuvassa näkyvä metsienkäsittely millään funktionaalisella tavalla eri metsälajien kannalta avohakkuusta?"

Minä kysyn samaa. Ymmärtääksenne tämän postauksen oikein, korostan kysymystä metsän käsittelystä ja siitä mitä Metsähallituksen edustaja sanoo. Maalaisjärjellä kyseessä on avohakkuu. Kansalaisia sumutetaan. Ympäristön viholliset Rahan renkeinä puhuvat mitä käsketään. Ovat oppineet Putinilta. Jotkut kun uskovat riittävän isoja valeita. Kyseessä on tietoinen toiminta ja tiedotus.  Metsähallituksen yhtiöitetty osa tekee rahaa. Kyseessä on myös poliittinen päätös tuloutuksen määrästä valtiolle. Tulevan hallituksen aikana muutos todennäköisesti tulee olemaan vain huononpaan suuntaan.

Loppuun vielä paljon puhuva Jari Miettisen kommentti Twitteristä:

"Ette usko, mutta tuo on sekä FSC, että PEFC- sertifikaatin mukaisesti hoidettua metsää, eli ha riittää 10 puuta pystyssä. Puuksi lasketaan 50mm tikku. Ihan järjetön kusetus koko metsäsertifiointi. Kuvan aukko on metsälainvastainen. Koko tuon ”arvoketjun” Co2 päästöt ovat hirveät."

NATOFARSSI

Yhdysvaltojen, tärkeimmän sotilasliittolaismaamme, maan joka on aloittanut enemmän sotia kuin yksikään muu maa sitten toisen maailmansodan, New Jerseyn senaattori Bob Menendez sanoo, että Turkki on muuttunut niin autoritääriseksi valtioksi, ettei sitä enää voi pitää Yhdysvaltojen liittolaisena.

https://yle.fi/a/74-20013688?utm_source=social-media-share&utm_medium=social&utm_campaign=ylefiapp

On mielenkiintoista, että Unkaria ja erityisesti Turkkia on pidetty ja pidetään hidasteena, ei esteenä, Suomen nato-täysjäsenyydelle. Nyt uusi kasken kanto näyttää löytyvän Yhdysvaltain senaatista. 

Senaattori Bob Menendez ei halua myydä aseita Turkille. Syyt ovat ihmisoikeudellispainotteisia. Hän on aiemmin kyennyt estämään useita asekauppoja Turkille ja nyt on vuorossa F-16 hävittäjäkaupan ja jo myytyjen koneiden päivitysten torppaaminen. Turkin ulkoministerin muutaman päivän takaisella Yhdysvaltojen vierailulla amerikkalaiset koplasivat Ruotsin ja Suomen nato-ratifioinnit hävittäjäkauppaan. Nyt kauppa kyseenalaistetaan myyjänkin puolelta.

Suomen kannalta asian tekee kimurantiksi monet, lähinnä ihmisoikeuksiin, länsimaiseen demokratiaan ja oikeuskäytäntöön liittyvät seikat, janan molemmissa päissä.

Kuinka kauan ja kuinka pitkälle Suomen tulee "nuolla Turkin ahteria" antaen periksi omista oikeusvaltioperiaatteistamme? Jo nyt olemme myyneet aseita Turkille, vastoin omia päätöksiämme, maalle joka käy sotaa kurdikansaa vastaan. Samalla tulee muistaa, että tämä autoritäärisesti hallittu maa tulee olemaan sotilaallinen liittolaismaamme. Miten se sopii omaan oikeusvaltioperiaatteeseemme? Mitä viestitämme? Saman asian on kyseenalaistanut oman maansa osalta amerikkalainen senaattori.

Jo aiemmin olen kirjoittanut Suomen "periaatevajeesta" Yhdysvaltojen suhteen. Olemme liittoutuneet monin sotilaallisin sopimuksin Yhdysvaltoihin. Olemme sotineet suoraan Yhdysvaltojen liittolaisina Afganistanissa ja myöhemmin nato-johtoisessa ISAF-operaatiossa naamioituneena missioksi parantaa afganilaisten naisten asemaa. Kyse oli sodasta. Suomi oli osapuoli sodassa, jonka hävisi. 

On täysin oikeutettua ottaa esille tässä nato-kontekstissa, yhä uudelleen, maailman suurimman sotilasmahdin omat, jatkuvat ihmisoikeusrikkomukset. Niistä on puhuttava. Alla listattuna joitakin niistä.

Agent Orange myrkytykset vuosina 1962–1971, jolloin Yhdysvaltain C-123-kuljetuskoneet levittivät kymmeniä miljoonia litroja kasvimyrkkyjä Etelä-Vietnamiin operaatio Ranch Handissa. Tarkoitus oli tuhota kommunistisissejä suojaavat viidakot ja iskeä lovi näiden ruoantuotantoon.  Kasvimyrkkyjen lisäksi Agent Orange sisälsi supermyrkky dioksiiniä, joka edelleen näkyy luonnossa, mutta myös ihmisissä Vietnamissa. Hyökkäyssota Irakiin tekaistuin syin. Abu Ghraibin kidutukset. Useiden täysin syyttömien ihmisten kaappaamiset ympäri maailmaa salaisiin kidutuskeskuksiin ja loppusijoitus Kuubaan Guantanamon keskitysleirille, ilman oikeudenkäyntejä, kaikkien lakien ulkopuolelle. Tässä räikeimpiä. Ensin mainittua on pidetty selvänä rikoksena ihmisyyttä vastaan, josta kukaan, eikä mikään taho joutunut tuomiolle. Eikä sovi unohtaa amerikkalaisen kaksinaismoralismin käsittämättömän suurta määrää. Esimerkistä käy Yhdysvaltain tuomio Iranin viimeaikaisille teloituksille. Niiden tuomitseminen on oikein, mutta tulee muistaa, että Yhdysvallat itse teloittaa ihmisiä jatkuvasti yhä enemmän. Top viidessä. Vuoden 1976 jälkeen on teloitettu 1530 ihmistä.

Suomi on puolensa valinnut. Oikein tai väärin, sen historiaksi muuttuva tulevaisuus kertoo. Nato-jäsenyyden takana on kuitenkin monenlaisten intohimojen, hyväksikäytön ja pyrkimysten monitasoinen verkosto varjojen ja lisääntyvän läpinäkymättömyyden mailla. 

Mitä parhaana ajanvietteenä ole seurannut keskeisten poliitikkojemme arvausleikkiä nato-täysjäsenyyden päivämäärästä. Huonoja ja vääriäkin arvauksia olemme saaneet. Mutta leikkiähän sekin vaan on. Tosin jo nyt, väärien vastausten määrä kertoo minulle heidän kyvykkyydestään tehdä arvioita. Tähänkään kevään vaalit eivät tee kyvykkyyden nostoa. Valitettavasti. Poliittisten johtajiemme ymmärryksen määrä julkituotuna on usein olematon: "Ymmärrykseni mukaan Unkarin ratifiointi on valmis joulukuun aikana”, totesi esimerkiksi ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr) marraskuun alussa vuonna 2022.

Tiedän, että jälleen moni ajattelee, että tässä taas putinisti kirjoittaa. Hyvät Tappisilmäiset, tuomitsen Venäjän agression ylipäätään ja nyt erityisesti Ukrainassa! Voinko sen selvemmin sanoa? Teen työtä Ukrainan puolesta, enemmän kuin valtaosa suomalaisista. Se, että puhun ja kritisoin Yhdysvaltoja ja Turkkia Suomen nato-pyrkimysten kontekstissa, ei tee minusta venäläisten toimien hyväksyjää. Puhumattomuuden vaatimus liittolaistemme osalta, heidän teoistaan, on myös epä-älyllistä.

EI RUOKAMATKAILULLE! TILAUSLENNOILLA RYPYTTÄMÄÄN PIIRAKOITA?

"Ruokamatkailutarjonta on matkailijoiden kohtaama paikallisuuteen ja tarinoihin perustuva maukas ravintolaruokailu, kotiruokailu, katuruoka, suomalaisen ruoan tekeminen ohjatusti, luonnonantimiin ja keräilyyn liittyvät ruokamatkailutuotteet, luonnossa ja kulttuuriympäristössä tapahtuva ruokailu, erilaiset ruokamatkailuun liittyvät reitit ja tapahtumat, torit, kauppahallit, erikoismyymälät kuten juustolat, viinitilat, tislaamot sekä pienpanimot ja niiden ympärille rakennettu ohjelma." Näin Suomessa määritellään ruokamatkailu. 

Hetki sitten katselin uutisista miten Etelä-Karjalassa Saimaan alueella pyritään kehittämään, lähes hullaantuneena, ruokamatkailua. Joissain korvissa kuitenkin kuullaan tuomiopäivän kello. Siksi ruokamatkailua pyritäänkin nyt lähes vilpillisesti kääntämään ja sen jälkeen markkinoimaan vastuullisena matkailun muotona. Ruokamatkailu on kuitenkin aina vastuutonta. Kaikissa muodoissaan. Kuinka nämä ihmiset kehtaavat? Miksi vastustan kaikkea ruokamatkailua kategorisesti ja yksiselitteisesti? Nälänhädän käsite on otettava lähtökohdaksi tuomitessani ruokamatkailun, lähes rikollisena, valtavaa joukkoa lajitovereita kohtaan, jotka kärsivät nälästä ja usein kuolevat aliravitsemukseen. Mitä tarkoittaa nälänhätä?  

https://yle.fi/a/74-20012032

Alueelle, tai maahan julistetaan nälänhätä, kun aliravitsemus ja siihen liittyvä kuolleisuus ylittävät tietyn rajan. Tämä määrittely on suhteellisen yksinkertainen. Määrittelyn mukaan ainakin 20 % alueen kotitalouksista kärsii ravinnonpuutteesta, vakavasti aliravittujen alle 5-vuotiaiden määrä alueella on yli 30 % ja aliravitsemukseen liittyvä kuolleisuus on kaksi aikuista, tai neljä lasta 10 000 ihmistä kohti päivässä. 

Syyt nälänhädälle ovat näennäisesti yksinkertaisia, mutta paljastuvat ympyrän kaaren kohdaksi, josta lähdetään yksinkertaisista väittämistä monisyiselle nälkämatkalle, palaten takaisin lähelle alkupistettä yksinkertaisiin tosiasioihin, jotka liittyvät ihmislajille tyypilliseen peruskäyttäytymiseen. Kaaren sulkeutuessa näemme ihmisen hetkellisen hyvinvoinnin tärkeyden korostuvan tasapainoisen tulevaisuuden ajattelun ja erityisesti tekojen sijaan. Elämme tässä ja nyt, vaikka muuta väittäisimme.

Ihmiskunta on valjastanut noin puolet viljelyskelpoisesta planeetan maaperästä ravinnontuotantoon, lähinnä viljelyskasvien kasvattamiseen. Toiseen puoleen kuuluvat metsät, noin 35% pinta-alasta ja noin 11% on joutomaita, eli pusikoita ja pensaikkoa. Veden peittämää aluetta on 71% planeetan pinta-alasta ja suuren alueen muodostavat viljelyyn ja karjanhoitoon soveltumattomat alueet. Näitä ovat jäätiköt, autiomaat, rämeet ja ihmisen muuhun käyttöönsä ottamat alueet, kuten tieverkot ja asutusalueet. Nopeimmin viljelysmaan katoa aiheuttavat juuri aavikoituminen, jossa keskeisenä syynä on ilmaston lämpeneminen, sekä ihmisen tulevaisuutta huomioimaton maankäyttö rakentamisessa.

FAO:n Yhdistyneiden kansakuntien ruoka- ja maanviljelysorganisaation mukaan noin 23 hehtaaria viljelysmaata poistuu käytöstä joka minuutti. Neliökilometreiksi muutettuna se tarkoittaa vuositasolla suoraan noin kolmasosan Suomen pinta-alasta käsittävää poistumaa. Tosiasiassa poistuva alue on lähes Suomen kokoinen, mikäli katsotaan vain maaperän soveltuvuutta viljelyyn.

Edelleen suurin syy nälänhädälle, noin 60 prosenttia, maailman eri alueilla ovat sodat, myös välillisesti, kuten Ukrainassa käytävä sota osoittaa. Paradoksaalista on se, että useinkin juuri sota-alueilla sodan juurisyyt liittyvät ravinnontuotantoon ja makean veden saatavuuteen. Muita keskeisiä syitä ovat liian nopea väestönkasvu, ottaen huomioon alueen ravinnontuotannon kantokyvyn, ilmaston lämpeneminen ja ääri-ilmiöiden aiheuttama viljelysmaan poistuma, satojen yllättävät menetykset, lannoiteaineiden puute ja kallistuminen, logistiset ongelmat, muun maailman vähentyneet avustusresurssit, sekä varallisuuksien hyvin epätasainen jakautuminen ja korruptio. Lisäksi aivan viime vuosina on kasteluveden puute perinteisillä viljelyalueilla aiheuttanut satojen merkittävää pienenemistä. Näin on käynyt muun muassa Yhdysvaltain Keski-Lännen viljantuotantoalueilla pohjavesialtaiden ehtyessä. 

On huomattava, että viljelysmaan maailmanlaajuinen katoprosessi edelleenkin kiihtyy, päättyäkseen erityisesti ihmislajille kohtalokkaisiin seurauksiin. Kyse on myös globaalin, olemassa olevan ravinnoksi muunnettavan  resurssin allokoinnin muutoksista. Esimerkiksi käy asevarusteluun muutama vuosi sitten käytetyn 2100 miljardin dollarimäärän kasvu muutamassa vuodessa 3000 miljardiin dollariin. Aseet suoralla analogialla ajateltuna ovat tärkeämpiä kuin ravinnontuotanto. Numerot sen osoittavat kiistatta.

YK:n uusimien lukujen mukaan maailman väestöstä jo enemmän kuin 10% kärsii jatkuvasta aliravitsemuksesta. Nopea hyppäys nykyiselle, lähes yhden miljardin ihmismäärälle vuoden 2020 luvusta, 811 miljoonasta, johtuu YK:n mukaan pääosin koronaepidemiasta ja Ukrainan sodasta. Luvut kasvat dramaattisesti useisiin miljardeihin, jos katsotaan ravinnontuotannon niukkuuden muita vaikutuksia. Onkin yhä useammin nähtävissä kalliin ravinnon aiheuttamia välillisiä sairauksia ja kuolemia isoissa kymmenien miljoonien suurkaupungeissa. Päivittäin näemme hallitsemattomia ruokamellakoita ympäri maailmaa. Olemattomat tulot eivät yksinkertaisesti riitä ruokaan, saati sitten mihinkään muuhun. Seuraukset ovat globaaleja ja koskettavat  kaikkia, muun muassa uusien kansainvaellusten muodossa. Afrikassa, jossa parhaillaan on tapahtumassa väestöräjähdys, aliravitsemuksesta kärsii 22% ihmisistä.

Mikäli joku vielä ihmettelee kantaani vastustaa ruokamatkailua niin, että ruoka olisi syy matkustaa nauttimaan ruokaa eri syistä ja vaihtelun vuoksi lomaillen, ihmettelen niitä jotka ihmettelevät. Pidän heitä tyhminä ja osittain tietämättöminä. Minulle ruokamatkailun kritiikki on myös moraalista ja eettistä. Se myös kertoo ympäristön tuhoutumisen kontekstissa ihmislajin sietämättömän pinnallisesta elämästä tällä planeetalla. Edelleen. Tiedosta huolimatta. 

P. S. Pidän myös ruokaohjelmia, kokkisotia ja sen sellaisia arveluttavina. Ovat ainakin järkyttävän kiusallisia ja joidenkin ylemmyydestä kertovia aliravitsemuksesta kärsiville. Kieltäisin, jos kykenisin.

 

ON YLEVÄÄ

On tavattoman ylevää, että suomalaiset nuoret eivät halua tehdä jälkeläisiä. Olisi vastuuntunnotonta lisätä ihmispopulaation määrää ylipäätään, mutta myös tehdä lapsia suomalaiseen yhteiskuntaan, jossa yhtäkään asiaa päätöksenteossa ei arvioida lasten, tai heidän vanhempiensa kautta. Otan yksinkertaisen esimerkin.

Alueella, jossa lapsien määrä mahdollistaisi koulun olemassaolon, säällisen koulumatkan ja turvallisen pienen koulun, on koulu lopetettu. Se ei ole lasten, eikä heidän vanhempiensa etu. Se on ainoastaan Rahan etu, paikallistalouden etu. Vastaavia esimerkkejä päätöksistä, joita on tehty yksinomaan talouden näkökulmasta, ihmisten hyvinvoinnin vastaisesti, on lukemattomia, näin muun muassa lopetettaessa terveyskeskuksia taloudellisin perustein, ei ihmisten edun nimissä. Kehityskulut kertovat järjestelmän kriisiytymisestä, järjestelmän, joka perustuu järjenvastaiselle loputtoman kasvun mantralle ja riittämättömästi säädellylle varallisuuksien tasaamiselle.  Tänään olemme auttamattomasti muutoksessa myöhässä. 

Edellä esittämäni kouluesimerkki on kuitenkin yksittäisenä syynä alhaiseen syntyvyyteen naurettavan vähäinen ja vain yksittäinen. Se on kuitenkin selkeän kertova. Koko talouden suuntaan on kuitenkin katsottava ja yksittäisen kansalaisen asemaan järjestelmässä, etenkin kun Suomen hedelmällisyysluku on pudonnut 1,33:een. Niin monta lasta suomalainen hedelmällisessä iässä oleva nainen tänään keskimäärin synnyttää. Nuoret eivät näe toivoa ja tulevaisuuden menestystä yhä enemmän keskittyvän markkinaliberalismin viedessä hyvinvointivaltion rippeetkin. Maa on muuttumassa heille tulevaisuudettomaksi. Kyse on yksinkertaisesti yhä useammin siitä, että palkka, mikäli ylipäätään on työpaikka, ei juurikaan riitä elämiseen. Energia, asunnot, kulkeminen, koulutus ja kallis ruoka ovat nousseet keskiöön. Lisäksi hyvä ja laadukas terveyden- ja vanhustenhuolto on nuorilta karkaamassa taivaanrannan taa. Eikä riittävästä eläketulosta enää edes haaveilla. Vain rahalla saa huippuhoitoa. Jo nyt alkaa muun muassa syöpähoitojen kanssa olla niin. 

Todellisuuden reuna-alueilla hetkellistä toivoa tulevaisuudettomuuteen  antavat huumeet ja päihteet, lisäten yhteiskunnan negatiivista kierrettä. Muun muassa Yhdysvalloissa sota huumeita vastaan on täysin hävitty, kaduilla asuminen lisääntyy nopeasti ja yhä useampi on terveydenhuoltopalveluiden ulkopuolella. Euroopassa vastaavaa on erityisesti tapahtumassa Britanniassa. Huumeiden asteettainen vapauttaminen ja käytön rangaistavuuden poistaminen ovat käynnissä ratkaisuna huumeongelmiin Euroopassakin. Vaihtoehtoja ei ole ja valittu linja on linjassa markkinafundalistisen ajattelun kanssa. Lähdetään tekemään rahaa huumeilla laillisesti, toki harvojen taskuun silloinkin.

Tämän päivän nuorten taloudellisen hyvinvoinnin peak-vuodet ovat takana päin. He eivät enää keskimäärin tule varakkaammiksi kuin vanhempansa, vaikka maa on varakkaampi kuin koskaan aiemmin. Taloudellinen epätasa-arvo on nuorten keskuudessa tunnistettu. Koulutustaso määrittää rationaalisen pelon määrää ja korreloi lasten määrään. Nuoret pelkäävät taloudellista tulevaisuuttaan. Pelkäävät lastensa tulevaisuutta. Lapset eivät siihen näkymään sovi.

Yhä enemmän suomalaisten nuorien suvunjatkamiseen vaikuttavat myös globaalit uhat, jotka koetaan yhä raskaammin omakohtaisesti. Sota Euroopassa, maailman sotilasmenojen nopea kasvu 2100 miljardista dollarista muutamassa vuodessa 3000 miljardiin, käsittämättömän nopea ilmastonmuutos, lajien kato, köyhtyvä luonto, ympäristötuhot, saastuvat ja tyhjenevät meret ja liikakansoitus. Tässä keskeisiä tekijöitä, jotka muodostavat tiedostaville nuorille lähes ylitsepääsemättömän kynnyksen haluta lapsia tuhoutuvaan, äärimmäisen uhanalaiseen, ydinuhan alla elävään maailmaan. Vanhemmat eivät luontaisesti halua lastensa kärsivän. Nuoret ymmärtävät olevansa osa luotoa ja nyt maailman luotoa raiskataan. Meilläkin.

Tänään saamme mitä olemme tilanneet. Vielä toistaiseksi hyväksymme eliitin taloudellisen segretaation, tuloerovaatimuksesta syntyvän laillistetun tulonjakovääryyden, peilaten satojen tuhansien mikropalkkoja saavien oikeudenmukaisuusvaatimusta.  Esimerkiksi maksamme yhteiskuntana huonosti toimivan Postin johtajalle miljoonan euron vuosipalkkaa, tai pois lähtevälle Eksoten vt. johtajalle yli 100.000 euron erorahan, puhumattakaan uusien hyvinvointialueiden johtajien 20.000 euron kuukausipalkoista. Ymmärrystä monilta nuorilta ei myöskään riitä maastamme poisvirtaaville pääomille, lähes vastikkeetta, globaalien omistajuuksien myötä. Esimerkkien lista on pitkä. 

Samanaikaisesti vielä hakkaamme puut avohakkuuna kasvavissa määrin, loppuakseen kokonaan lähimmän sadan vuoden aikana. Vielä kaivamme kaivostunnelimme luonnonsuojelualueiden alle, vielä saastutamme vetemme käyttökelvottomiksi ja vielä saamme uuden Rahan orjalliston. Nuoremme näkevät kehityskulut, näkevät ristiriidat ja rahakeskeisen talouden syöksyvän kehityksessään kohti tuhoaan, eivätkä halua siinä olla mukana tekemällä lapsia tuhoutuvaan prosessiin. Ymmärrän ja kunnioitan!

Pieni yksityiskohta on etnisen Suomen nopea katoaminen. Tarvittaisiin 25.000 uutta suomalaista enemmän vuodessa kuin nyt syntyy. Hedelmällisyysluvun tulisi nousta 2,6:een. Ei nouse. En kuitenkaan väestökehityksen suhteen ole huolissani täällä Suomeksi kutsutulla pohjoisella perukalla. Tyhjiöt täyttyvät ja maa-planeetan elinkelvottoman maa-alueen nopea lisääntyminen lisää kansainvaelluksia, joista Suomikin saa osansa.

P. S. On lähes törkeän hupaisaa, ettei suomalaisten nopeasta kadosta puhuta sen oikeilla nimillä, erityisesti maamme keskeisten päättäjien keskuudessa. Tämä asettaa monet keskeiset poliittiset toimintamallit, päämäärät ja päätökset kyseenalaisiksi. 

 

C. NIEMEN PÄIVÄKIRJA

Tammikuun 5. klo 23.00

Lintu lensi sisään avoimesta parvekkeen ovesta. Se istui torilta ostamani Afroditen pienoispatsaan päälaelle. Taloudenhoitajani olisi hätistänyt, mutta kielsin. Pieni lintu katseli minua ja vieraitani. Kaksi professoria, eläkkeelle jäänyt eversti, lääkärini, eläkkeellä hänkin ja minä. Maistelimme grappaa. Pienissä astioissa oli pistaasipähkinöitä ja siemeniä. Lintu katseli niitäkin.

Eversti alusti. Usean lasillisen jälkeen poikkeuksellisesti pääsimme tänään yksimielisyyteen. Paluuta ei ole feodalismiin, eikä paluuta ole varhaisteollistuneeseen, protektionistiseen yhteiskuntamalliin. Kovaäänisen keskustelun jälkeen ei löytynyt tietä sosialismiin ja kova kapitalismikin alkaa olla historiaa. Tässä kohtaa otimme viimeiset lasilliset. Nuorempi professori selvitti mitä aikaa nyt elämme. Kaikki tiesimme sen. Mikä on maailman seuraava malli? Sitä emme tienneet. Lintukin hätääntyi.

Yritin kertoa jotain metaversumeista, nft-taloudesta, bitcoineista ja algoritmeista, kunnes taloudenhoitajani ilmoitti, että tulevaisuudesta puhutaan tulevaisuudessa lääkärini residenssissä ja hääti lievästi humaltuneet vieraani ulos. Syleilimme toisiamme lämpimästi.

Ulkona on kylmä, on talven kuukaudet. Taloudenhoitajani sanoi laittaneensa vuoteeseeni lämminvesipussin. Lintukin oli lentänyt tiehensä.

Tammikuun 6. klo 11.00

Taloudenhoitajani sairasti koronataudin. Se koitteli keski-ikäistä naista, ottamastaan piikistä huolimatta. Tullessaan aamulla residenssiini hän oli jaksanut käydä vihannestorilla. Aamuinen maneeri. Keskustelemme hän puuhaillessaan. Tänään hän oli hiljaa. Ulkona satoi, mutta oli lämmintä. Parvekkeen ovi oli raollaan. Uppouduin verkossa Suomeen. Sähkölämmitin ritisi viimeisillään. 

Taloudenhoitajani on myötäni kiinnostunut Suomesta. En yllättynytkään hänen kysyessään miksi niin monella suomalaisella on sydän oikealla puolella. Olin joskus huumorilla asiasta maininnut. Pyysin aamun kolmannen espresson selvittääkseni ajatuksiani. Yksinkertainen kysymys oli vaikea. Hetken tunsin olevani kunniaton. Kerroin oikeasydämisten olevan ongelma julkiselle terveydenhuollollemme. Taloudenhoitajani ymmärsi heti. Hänellä on outo ote minusta. 

Lounaaksi saan gratinoitua parsaa ja paistettuja yrttitomaatteja. Juomalasillinen kipakkaa vernacciaa maistuisi.

Tammikuun 7. klo 21.00

Tänään aurinko paistoi, mutta lämpöä oli vain 12 astetta viileän tuulen myötä. Istuin torin reunalla auringossa ja polttelin puolen tunnin robustin. Myöhemmin vierailin tavernassa, jossa käyn harvoin. Hiiligrillin lämmössä luin päivän lehdet. Täällä luetaan Repubblicaa. Ykkösuutisina on jalkapalloa ja sitten perään viruksesta.

Pöytään kokoontui tuttujani. Puhuimme yli toistemme. Virus aiheuttaa sen. Rokotuspakkoa eivät voi hyväksyä, tai voivat, mikäli sakko poistetaan. Rokotuspakon voi kiertää, sakko on vaikeampi. Täällä suuri osa väestä on ottanut yhden rokotuksen, ikään kuin puskuriksi tietäessään saavansa viruksen. Ja niin on moni saanutkin. Kuukauteen ei tältä kadulta ole kuollut ketään. Viimeisin lähtijä oli pappi. Isä. Tunsin hänet. Joskus pelasimme sakastissa dominoa hänen saatuaan veljensä tilalta viiniä. Uutta Isää ei ole vielä näkynyt. Tänään kertoivat, että tulossa on ja on oman korttelin poikia. 

Taloudenhoitajallani on vapaapäivä. Myös huomenna, mutta lupasi illallisen aikaan pistäytyä. Lämmitän itse lämminvesipussin.

Tammikuun 8. klo 12.05

Muistan kertoneeni, että taloudenhoitajallani on vielä tänään vapaapäivä. Empimättä käytin näennäistä vapauttani hyväkseni ja laskeuduin kadulle aamukahville. Mielijohde kääntyi miellyttäväksi. Tapasin tutun. Vanhempaa professoria vaivasi kivulias afta kielessä. Pöydän toiselta puolelta hän lähetti minulle The Guardianin jutun nettilinkin, “Is the US really heading for a second civil war II”? Luettuani kysyi ajatuksiani ja tilasi toisen kahvin minullekin, ikään kuin lukupalkaksi. Sanoin, etten usko sisällissotaan, mutta uskon tämän maailmanvallan menevän seuraavaksi itse altaan. Sisältä päin. Kaikki ovat menneet.

Kieltäydyin tarjotusta pikkusikarista ja kaduin sitä kotiin tultuani. Pieni ryyppykin maistuisi, mutta siihen on liian varhaista. Nyt kirjoitan hetken aikaa muistiinpanoja tutkimukseni reunaehdoista. Niille on välttämätöntä tehdä jotain. Tupakannälkä kiusaa. Eilen sain eräästä yhteydestä ajatuksen lähteä päivälliselle naapurikadulle. Käyn siellä harvoin, mutta seudun parhaana pidetyllä kanipadalla on vetovoimansa. Taloudenhoitajalle ei aio mainita asiasta.

Tammikuun 9. klo 22.10

Taloudenhoitajani kävi eilen illalla, kuten oli luvannutkin. Folioon käärittynä lämpimien pellavansiemenpussien välissä oli foccaciaa. Mieluummin syön kunnon pizzaa, mutta kotona tekemänsä oliivitomaattileipäset maistuivat, etenkin kun olin pantannut nälkäni hänelle. Juomalasiin oli kaadettu valkoviiniä. Putelia ei näkynyt.

Kattaus odotti tultuani asuntooni. Paikalliset kutsuvat sitä residenssiksi ja sitä se varmaankin onkin sijaintinsa puolesta kanavan varrella. Kolmen huoneen asunnossa on seikka, joka aiheuttaa alinomaista paheksuntaa, erityisesti lähimpien ystävieni mielestä. Huoneiston suurin huone on työhuoneeni, vieressä lähes yhtä iso makuuhuone ja toiletin takana, ikään kuin irrallaan, on olohuoneeni. Uskon sen olleen palvelustytön huone, sillä huoneesta on pääsy keittiöön ja takapihalle. Järjestely tuntuu heistä luonnottomalta. Mikä ei olisi luonnotonta, jos niin päätetään?

Myöhäisen kotiintuloni syy oli kahvilassa pitkään venynyt shakkipeli erään opettajan kanssa. Hän on koronakaranteenissa. Mielestään hän oli saanut longcovidin syntymässään. En nostanut katsettani pelilaudasta, en avannut suutani. Myöhemmin, juuri ennen lähtöäni, pitkän jaarittelun välttääkseni, kerroin Suomessakin hallituksen kiistelevän koulujen sulkemisesta, kunnes huomasivat, ettei asia olekaan heidän suoranaisessa toimivallassaan. Kilistimme sille lasillisen laihaa grappaa. Tänään en tupakoinut. Himon voi kadottaa yhdessä yössä. Katselin kyllä robustien kaunista säilytyslaatikkoa, mutta en avannut, saati nuuhkinut. Tätä kirjoittaessani kaasulla toimiva vedenlämmitin tekee minulle kuumavesipussia.

Tammikuun 10. klo 21.30

Iltapäivällä kävin kertomassa naapurikorttelin näytelmäkerholle Faustista, itse asiassa Faust ykkösestä, kerhon ohjaajan puolison kutsumana. 

Vuosia sitten, eräässä pienimuotoisessa paikallisen pyhimyksen juhlassa, tutustuin kerhon ohjaajan rouvaan lähemmin. Kirkko ei tätä paikallista pyhimystä tunnusta, mutta omituisen, pitkän perinteen vuoksi sietää. Tulin tuolloin rouvalle maininneeksi juhlan muistuttavan enemmänkin Mefistofelesin kanssa käytävää kaupankäyntiä. Muutaman viinilasillisen jälkeen rouva uskoi, etten milloinkaan tulisi ulkopuolisena ymmärtämään hyvän paholaisen palvontaa, mutta toivoi minun yhdellä puheella ymmärtävän avioliittonsa olleen jo vuosia, jos ei aivan lopussa, niin kuitenkin iloton. Ymmärrätte selittelemättäkin, että minun oli teatterille mentävä, varsinkin kun olin muutaman grappanaukun jälkeen kertonut hänelle, muutamaankin kertaan, sopimuksesta Pirun kanssa ja kaikesta muustakin Goethen tohtori Johann Faustenin hirvittävässä murhenäytelmässä. Juuri lopullinen tragedia Faustin tuhoutuessa teki rouvaan suuren vaikutuksen. Siitäkin huolimatta, ettei iloista murhenäytelmää ole olemassa. Ainakaan tietojeni mukaan. Käytin vaikutusta myöhemmin itsekkäästi edukseni.

Rouvalla on edelleen vetovoimaa. Omastani en vuosiin enää ole ollut varma, mutta olen kertonut hänelle aiemmin omistaneeni vaaleat hiukset. Tapaamme lähes päivittäin, sillä hän myy miehensä puodissa naisille tarkoitettuja alusvaatteita. Epäilen hänen miehensäkin niitä käyttävän, mutta en voi olla varma. En poikkea puotiin, ylitän vain kadun ja kuljen ohi kohteliaasti tervehtien. Nykyisin en juurikaan tunne mistään syyllisyyttä, en edes perisyntisyyttä, myydessäni sieluni Mefistofelesille aina yhä uudelleen. Teen sen ymmärtääkseni itseäni. En ole tästä asiasta taloudenhoitajalleni maininnut. Enkä siitäkään, että tänään kävin varhaisella lounaalla nauttimassa kanipataa. Luut irtosivat erinomaisesti, eikä maussakaan ollut moittimista. 

Taloudenhoitajani oli tehnyt illalliseni ja yltänyt parhaimpaansa. Joistain oli myös hankkinut puolikkaan pullon vernacciaa. Aloin jopa epäilemään jotain erityistä. Vuoteenikin lienee lämmin kahden kuumavesipussin ansiosta. Koen hetkellisesti kiitollisuutta niitä kohtaan.

Tammikuun 11. klo 20.00

Taloudenhoitajani askaroinnista huolimatta olen tänään saanut tehtyä töitäni. Lupasin lisää rahaa nouseviin ruokakuluihin. Sain selkeän varoituksen siirtymisestä pyhien jälkeen arkiruokaan. Hinnat ovat nousussa. Täällä ne liittyvät uuteen vuoteen siten, että uusi kaasun, sähkön, kahvin ja monen muun hinta ei nouse uuden vuoden alkaessa, vaan vasta nyt loppiaisen jälkeen. On liian syntistä nostaa hintoja kirkkopyhien aikaan. Taloudenhoitajani kävikin asialla kryptisesti vitsailemaan sanomalla, että näillä tekopyhillä on aina hinnankorotukset edessään ja sitten seuraavatkin arjen normipyhät ja niillä on naamiot ajatuksissaan. Joka vuosi sama juttu. 

- Aivan niin, vastasin, mutta en heti ymmärtänyt ajatusta. En pyytänyt avaamaan, niin hienosti oli häneltä sanottu. Kysyin taloudenhoitajaltani mitä uusi vuosi ei hänelle tuo. Täällä kysytään niin päin, mikä onkin järkevää. Tulee vähemmän kunniatonta nieltävää. Hän ei lähtenyt lainkaan vastaamaan, mutta totesi uuden vuoteen olevan edellytys uudelle suhteelle, sillä sanotaan mitä sanotaan, vanhassa muistot piinaavat. Sanoessaan katseli suuntaani. Viittasi minuun. Että olisi aika. Kadulla olivat puhuneet eräästä uskottomasta naisesta, lähes kaikki miehet sitä ovat, olematta sitä ja että uskottoman puolison etu ei ole sama kuin lasten etu, vaikka usein miten niin itse uskovatkin. Loppua en kuullut. Liittyi varmaan lapsipäivittelyyn. Miten liittyi mihinkään, sitä en ajatellut. 

Illallisen kana oli sitkeää. Täällä helposti saa aikoja sitten munintansa lopettanutta, ehtoopuolen kanaa. Miten sitä pöytääni oli tullut, sitä hetken mietin. En kuitenkaan kysynyt. Ehkä kyseessä oli muistutus antamani ruokarahan suuruudesta. 

Eversti soitti. Epäili kolmannen kerran saaneensa viruksen. Niin kuin aiemmin kerroin, yöt ovat vielä kylmiä ja tarvitsen vuoteessani kuumavesipusseja. Huomenna lähden matkalle.

Tammikuun 12. klo 21.48

Olin käynyt kuukausi takaperin katumme eräällä yleislääkärillä. Heitä on monta, en edes tiedä kuinka monta, joilla on sopimus kansallisen terveysjärjestelmän kanssa. Tulin näyttämään lääkärille paksuuntuneita varpaitteni kynsiä. Ne aiheuttavat minulle ennenaikaista noloutta ja siten heikentävät elämänlaatuani. Niin uskoin ja uskon edelleen. Diagnoosi oli nopea ja lopullinen: kynsiini on hyökännyt dermatofyytti, jonkinlainen sieni. Hoito löytyisi parin tunnin ajomatkan päästä, kynsien hoitoon perehtyneen klinikan kautta. Tämä lääkärissä käynti, in cognito, oli sitten onnekseni niin sanotusti visita occasionale, kertaluonteinen. 

Sitten olinkin jo matkalla. Matkaan menee kaksi tuntia. Minulla meni neljä. Ensin kävelin kadun yli, ohitin alusvaatekaupan vieden käteni hattuni liereen ja jatkoin kadun meren puoleiseen päähän. Siellä join tuttavani kahvilassa pitkän kahvin ja luin Repubblican. 

Suomen vaaleista ei ollut mitään. Täällä niistä ei kukaan tiedä mitään. Luulen, ettei Suomessakaan kukaan tiedä mitään. Ei ainakaan mitään varmaa. 

Matkaa oli vielä kilometrin verran tuttavani talolle, jossa kyytini odotti. Nautin tuosta kävelystä, sillä harvoin liikun näinkin kaukana residenssistäni. Professorin poika odotti minua kadulla. Hän on erittäin miellyttävä ja poikkeuksellisen hiljainen, joka vaikutti kyytini valinnassa. Hän asuu isänsä talossa ja on, niin kuin täällä tavataan sanoa, miesten mies. Onko päivätöissä, vai ei, sitä en tiedä. Senkin asian kanssa on täällä oltava luonnollisen varovainen. Turhalla uteliaisuudella uni jää iltaisin takertumatta.

Automatka kesti kaksi tuntia. Kerran pysähdyimme heittämään vetemme. Siinä eivät olleet kaikki matkan tapahtumat. Sain takapenkille puhelun ministeriöstä. Edellisestä kerrasta oli aikaa, mutta en yllättynyt. Keskustelu oli tiedustelu. Kysyttiin suoraan, ilman kautta rantoja ja muita mantuja, mielipidettäni erääseen asiaan, jonka kanssa olin ollut tekemisissä. Kysymys oli niin pitkä, että ehdin rakentaa vastaukseni. Kerroin sen täysin päinvastoin kuin asia todellisuudessa oli. Antoiko etäisyys oikeutuksen tempulleni, niin tai näin, sillä oli syynsä. Kokemukseni perusteella uskoin asian muistiota rakennettaessa kääntyvän takaisin oikealle tolalle. Halusin loppukäyttäjille oikean käsityksen mielipiteestäni. 

Tässä pikkukaupungissa, oikeastaan kylässä kukkulan laella, on kaksi vaatimatonta majataloa, joista toinen on talvella auki. Valinta oli helppo ja asetuin taloksi. Huoneeni oli kodikas ja siinä oli tulisija, joka merkitsee mukavaa tunnelmaa ja sitä, että mitä ilmeisimmin saatan olla käyttämättä kuumavesipusseja. Tosin täällä kukkuloilla ilma on viileämpää kuin rannikolla. Yksi asia huoneessa kuitenkin kiusasi. Kerron siitä myöhemmin, mikäli on syytä. Illallisen olin tilannut huoneeseeni, mutta avasin heti kohta tuomani vernaccia pullon. Avasin myös tietokoneeni suunnitellakseni toista tapaamistani. Toinen professorituttavistani oli sopinut minulle keskustelutuokion äskettäin eläkkeelle jääneen Unionin keskeisen vaikuttajan kanssa. Hän oli tullut eläkeajakseen tähän pikkukylään asumaan. Miksi, sitä en tiennyt.

Tätä kirjoittaessani takassa on tuli ja huoneessa minulle ennestään tuntemattoman, palavan lehtipuun mieto tuoksu. Illallinen oli hyvä ja hyvä. Sitä ei voi tavanomaisuudeltaan juurikaan kuvailla, paitsi että siinä oli prosciuttoa. Makuuni se oli suolaista ja siivut liian paksuja. Koska olen matkalla, se oikeuttaa ottamaan toisenkin lasillisen viiniä. Taloudenhoitajani soitti. Määräsi avaamaan vuoteeni lämpiämään.

Tammikuun 13. klo 12.00

Klinikka oli yksityiskoti omalla sisäänkäynnillä. Pian aamukahdeksan jälkeen pieni hiomakone vihelsi varpaissani. Myöhemmin jokaiseen varpaankynteen laitettiin kanin virtsalta tuoksuvaa harmaata salvaa ja jokainen erikseen sinetöitiin tiiviiseen tuppoon. Puoli tuntia meni ja sitten sukat jalkaan.

Poikkesin kotimatkalla pieneen feikkikahvilaan, joka oli kylän leipomon myymälä. Tuoksu oli leipomon, maku kahvilan. Tarjoilija, omistajan äiti, täyttää huomenna 90 vuotta.

Huoneessani odottavat Karamazovin veljekset ja Noam Chomskyn Who Rules the World. Who rules taloudenhoitajani lisäksi. Tänään en onneksenne kirjoita muuta. Olen kohtaamassa vaikeuksia. Asiat eivät voi olla näin mainiosti.

Tammikuun 13. klo 23.30

En pyydä anteeksi, vaikka lupaukseni vastaisesti panen muutaman rivin vielä tämän vuorokauden puolella. Se on heikkouttani. Poliitikkominäni sanoisi, että lukekaa puolenyön jälkeen. Sellaista minää ei kuitenkaan ole.

Majapaikasta oli lyhyt matka minulle järjestettyyn tapaamiseen. Onneksi oli, sillä kesken matkan huomasin solmion unohtuneen. Entisessä elämässäni, niin voin oikeutetusti sanoa, minulla oli aina solmio rullalla salkussa. Kun otan esiin ”entisen elämäni”, on keskeistä ymmärtää maailmastani se, että nykyisin aloitan uuden elämän joka aamu ja päivän itse pääosin määritän. Kaikesta huolimatta. 

En ehtinyt ovelle koputtaa, kun se avautui. Minut kutsui sisään pieni ja kuihtunut nainen. Pituutta teki lisää pään päälle turbaaniksi kiedottu tummansininen berberihuivi, jonka synkkyyttä kevensivät tummankeltaiset raidat. Mutta vaikka puutteellisine kykyineni naista kuvailisin, epäonnistuisin. Nainen olivat hänen silmänsä. Tummat, polttavat ja myöhemmin hypnoottiset. 

Kykyni kirjalliseen dialogiin on olematon, mutta minun on välttämätöntä kuvailla häntä muutamalla lauseella.

- Maistuuko teille lampaan munuaiset? Olen valmistanut niitä lähes koko iltapäivän.

Ennen kuin hänen katseensa irtosi minusta lieden suuntaan ja ennen kuin sanoin sanaakaan, hän jatkoi itse.

- Erinomaista, että saan illallisseuraa. Ystävällisesti avatkaa tuomanne viinipullo. Olin unohtanut tuomani pullollisen vernacciaa ulko-oven viereen rahille. Maalaiskeittiön perällä, valkosipulilettien reunustamassa takassa paloi tuli. Se veti puoleensa. 

- Olkaa hyvä ja ottakaa lasit tuolta ja tuokaa minullekin. Kirjaimellisesti tein työtä käskettyä, sillä tiesin, että oli alkamassa ensivaikutelmien maistelu. Olin tietenkin kiittänyt mahdollisuudesta tavata hänet, mutta yllätys oli molemmille se, että miksi halusin tavata  naisen. Minullekin.

Polttavakatseinen nainen oli ollut aikansa kapinallinen, osallistumalla 60- ja 70-luvun radikaaliliikkeeseen, tekemällä julkisen abortin joskus 70-luvulla, kun se vielä oli kiellettyä ja toiminut voimakkaasti yksilönvapauksien ja ihmisoikeuksien puolestapuhujana. Kuvaamaan eurooppalaista kehitystä, laajemmassakin kontekstissa, tämä pieni, munuaispataa kokkaava nainen käy hyvin. Jo 70-luvulla hän pääsi edustainhuoneeseen, oli perustamassa 2017 eurooppasuuntautunutta ryhmää ja vielä lopuksi pääsi omana ryhmänään senaattiin 2018. Kaiken tuon välissä hän toimi kolmella ministeripostilla, eu-parlamentaarikkona ja komissaarina. Korkea-arvoinen virkamies yhtä kaikki. 

Aterioidessamme halusin ohjailla keskustelua prosessiin, jonka on hänessä täytynyt tapahtua 55 vuoden aikana. Olisin sen toivonut selkeyttävän ajatuksiani tämän päivän eurooppalaisista valtarakenteista ja niihin vaikuttavista valtarakenteista.

- En ole muuttunut lainkaan, Eurooppa on, hän vastasi ennen kuin kysyin. Olin ällistynyt. Samassa ymmärsin, mihin hänen kyvykkyytensä perustui. Aterian ajan sain esittää kysymyksiä, joihin perustelematta lyhyesti vastaili. Aterian kuluessa hän antoi avattavakseni punaviinipullon. Senkin tyhjensimme, vaikka en punaviiniä omasta tahdostani nautikaan. Lievästi humaltuneena kertoi, jo tehdessäni lähtöä, sairastaneensa keuhkosyövän, mutta sanoi pomppani tuoksuvan taivaallisesti sikarille.  Hyvästellessäni kutsuin hänet vastavierailulle ja kiitin illallisesta, vaikka en lampaanmunuaisten ystävä ole, olivat sitten valmistetut vaikka miten. 

Majatalolle palatessani kävelin pääkadun päästä päähän, korvanapit täynnä Ramsteinia ja poltin puolentunnin robustista puolet. Säästin lopun, vaikka onkin luonnonvastaista, jos ajattelen makuhermojani.

Tammikuun 14. klo 22.00

Tänään olen ollut muutaman kerran yhteyksissä Suomeen. Kaksi entistä kollegaa soitti. Puhuttiin pitkään asioiden laidoistakin, kuten pienimuotoisesta skandaalista ulkoministeriössä Yhdysvaltain ulkoministerin nato-kannanoton jälkeen. Oma käsitykseni on päivän mittaan kiteytynyt Yhdysvaltain ja Naton johdon tarkoitukselliseksi operaatioksi Naton vahvistamiseksi ja Ruotsin, sekä Suomen saamiseksi jäseniksi, jännitteitä tietoisesti kiristämällä. Mikäli näin ei olisi, kyseessä olisi tyhmyyden manööveri. Mahdollinen tietysti sekin. Aikoina, jolloin prosciuttokaan ei ole entisellään. 

Ruskeat villasukat jaloissani, tätä kirjoittaessani, muistuttavat aamun, ”ei niin ihanasta” varpaiden kynsien manikyyristä. Pehmenneitä kynsiäni jälleen tahkottiin, mutta tänään kynnet öljyttiin. Ei salvattu. Tuppo per varvas kuitenkin laitettiin. Huomenen aamussa on luvassa jotain uutta. 

Viimeiset puut palavat takassa. Olen kiintynyt tähän asuntoon aivan liian nopeasti. Ei minkäänlaista liikenteen ääntä, ei oikeastaan yhtään mitään, paitsi minulle tärkeä harmoninen kokonaisuus humisee äänettömästi. Tasapaksuja maavärejä. Harkittu, huutava väriläiskä siellä täällä. Kitisevät paksut lattialankut. Kuka lie sisustanut. Minulle tärkeä wifi toimii moitteettomasti, mikä ei ole lainkaan itsestäänselvyys. Tänään kuitenkin kohdalleni sattui kertomisen arvoista, sellaista, jota olen pelännyt ja toivonut. 

Lämpötilan laskettua alle kymmenen asteen puin ylleni villapuseron ja sen päälle paikallistenkin käyttämän lyhyen puuvillatakin. Sellaisen, joka on ollut sellainen jo sata vuotta. Rintataskuun tungin eilisen jäämistöstä puolikkaan robustin ja lähdin pipo päässä ulos. En juurikaan tee liikuntaharjoituksia. Koitan selvitä hengissä hyvällä ruualla, sopivalla viinimäärällä, osallistumalla yhteisöön ja ajattelemalla. Niinpä suuntasin kylän ainoaan tavernaan. Paikallisten paikkaan. Kaksi muuta ovat talvisin kiinni. 

Tupakansavu sattui vastaan astuessani sisään. Kielloista huolimatta tupakoitiin. Savut puhallettiin hihaan, tai pöydän alle, piiloon joka tapauksessa. Vieraalle sanottiin hyvät illat, savukkeet sammuivat, mutta vieras olin. Paikallinen vernaccia maistui liikaa raparperille, mutta rosetta oli erinomainen. Tilasin toisenkin. Hetken molemminpuolisen hämmennyksen jälkeen esittäydyimme sivulauseissa. Tapa on mainio. Härkien sarvet ovat teräviä. Aluksi on syytä väistellä. Viinitilallinen, viinitilallinen, viinitilallinen, eläkeläinen, maatalouskoneasentaja, perinnebroilerin kasvattaja ja minä. Tutkija ja syntinen. Viimeinen tittelini, tultuaan ilmi, sulatti tunteet. Turinoimme pitkään, lähinnä viininviljelyn surkeudesta ja siitä kuuluisasta ”ennenvanhasta”, mikä näissä tavernoissa lienee yleisin puheenaihe. Kuuntelin, sillä minulla ei juurikaan ole arkistoitua ennenvanhaa. 

Sisään tuli nainen. Hän meni viininviljelijän pöytään ja torui kovaäänisesti miestä. Sen jälkeen istui luontevasti kuin tyhjästä pöytääni, sytytti tupakan ja kaatoi karahvistani viiniä. Rauhoituttuaan kertoi olleensa isälleen vihainen. Leskimiehen talous oli mennyt rempalleen. Tai siis huusholli. Sanoin sen olevan ymmärrettävää. Minua ainakin kaksikymmentä vuotta nuoremmassa naisessa oli oksitosiinia ympärillään niin, että tunsin vetäneeni naisen viivana nenääni. Sitä ei aivan hetkeen ollut tapahtunut. Kerroin miksi olen kylässä, mutta en kertonut paksuuntuneista varpaitteni kynsistä, vaan jotain yleistä jalkahoidoista. Erilaiset hoidot olivat naisen mielestä mitä parhain tapa lomailla. Hän itse oli tullut kaitsemaan isäänsä Firenzestä, jossa toimi kirjastonhoitajana. Ehdotettuani muutamaa grappanaukkua lähes hätäpäissäni, hän hyväksyi tarjoukseni. 

Myöhemmin selvisi, että tämä leskinainen oli suorittanut loppututkinnon kirjallisuustieteissä Firenzen yliopistossa Lettere e Filosofia tiedekunnassa. Kertoi myös nykyisen italiankielen muotoutuneen Toscanassa Firenzen ympäristössä 1300-luvun paikkeilla. Tiesin, mutta en tietänyt hänelle. Leskeydestään, miessuhteistaan, enkä oikeastaan mistään udellut, vaikka grappa pyysikin kysymään. Hyräilin mielessäni ja ajattelin Lontoon kaksikerroksisia linja-autoja. Mutta hyvät ihmiset, paras on vielä kertomatta. Hän pyysi minut seuraavana päivänä isänsä kotiin. Kasvohoitoon. Hoitomatkalla kun kerta olin. Näytin rasittuneelta ja nainen sanoi voivansa vaikuttaa habitukseeni. Hyväksyin kutsun empimättä. Hän vei isänsä mennessään ja sitten lähdin minäkin. Enää en hyräillyt mielessäni, lauloin jotain kotimatkalla, mutta en muista mitä. Robustin tumppi meni roskiin. Elämä on nautinto.

Tammikuun 15. klo 20.00 

Aamulla oli kolmas varpaiden hoito. Jalkakylpy. Uudet askeleet hahmottuvat.

Viininviljelijän talolle oli kilometrin matka. Pyöräilin. Matkalla mietin jatkoa kaikelle tälle. Tuleeko sitä, vai loppuuko? Kirjoitanko seuraavat rivit taivaastani, vai jerusalemini palavalta kaatopaikalta?

Minut otettiin vastaan kivitalon sisäpihalla, jota rajasivat varastorakennus ja ilmeisesti vierastalo. Saattoi olla myös viinitarhojen kausityöläisten majoitusrakennus. Keskellä kasvoi puu. Mutkattomasti vieras kutsuttiin sisään, suoraan lounaspöytään. Isäntä ei puhunut mitään. Tervehti vain. En ollut hänen vieraansa, hänen talossaan.

Nainen vitsaili alkuruoaksi tarjottavan keittoa ja samaa keittoa tarjotaan myös pääruoaksi. Nautittiin maukasta selleriomenakeittoa ja aamulla leivottua vuokaleipää. Kahvikupillisen jälkeen nainen kutsui minut huoneeseen, jossa oli pritsi valmiina. Kävin selin makuulle.

Naisen kädet pyörittelivät kasvojeni lihaksia amatöörimaisesti. Saatoin olla arviossani väärässäkin. Työnsä edetessä kertoi miehensä kuolleen Afganistanissa ja ettei kasvojen iho juurikaan mitään oliiviöljyä kummempaa tarvitse, jos ikääntymistä ajatellaan. Mutta kyllä, kyllä kasvojen lihakset päivittäistä hierontaa tarvitsevat. Eivät muuten jaksa vastustaa vetovoimia. Siitä kohdallani hänen mukaansa on kyse, vanhenevista kasvojen ja kaulanseudun lihaksista. Sanoi niiden tarvitsevan jumppaa. Ajoittain päälakeni tunnusteli naisen ylävatsan seutua. Se aavistuksenomaisesti kiihotti mielikuvitustani, joka näissä asioissa on huono. Uskon tätä kirjoittaessani naisenkin kosketuksen huomanneen, siitä pahakseen ottamatta. Alkuveryttelyn jälkeen kuulin surinaa. Ummistetuin silmin näin mielikuvia. Lämmin kangas, tai pehmeä paperi asetettiin kasvoilleni ja koneellinen hieronta alkoi. Pääni veltostui ja ajatukseni terävöityivät. Terävöityivät jopa niin, etten ollut lähelläkään unieni maita, vaikka nainen kertoi sinne useimpien siirtyvän. 

Olin selvästi ihastunut tähän toscanalaiseen naiseen ja ajattelin, etten siitä itseäni voi syyttää. Ennestään syntinen mies. Hetken mietin taloudenhoitajani käytännöllisiä sanoja ja myös viivähdyksen alusvaatepuodin rouvaa. Hyrinän lakattua kasvoihini hierottiin kaksi prosentttista retinoliöljyä ja sitten se oli siinä. Niin luulin.

Nousin istumaan. Hoitoon kuului rentouttava tujaus kotipolttoista brandya. Otin vastaan. Nainen istui vastakkaiselle tuolille asetellen jalkansa ranskalaisittain. Voiko olla mitään kauniimpaa näinkin intiimissä hetkessä? Oliko lupaus, vai tapa? Lähdin lupauksesta. Brandy nousi kasvojeni iholle, mikä lienee ollut tarkoituskin. Lasilliset juotuamme nainen nousi ja ohjasi minut ulko-ovelle. Kysyin hoidon hintaa.

- Viisikymmentä euroa, vastasi nainen ja antoi minun kaivaa setelin esiin.

- Säästäkää raha iltaa varten, tarjoatte illallisen.

Leskimiestä ei näkynyt. Pyysin kiittämään puolestani, hyppäsin satulaan ja poljin pois. Sen verran olin kasvoistani sekaisin, että uskoin olevani valmis suhteeseen naisen kanssa. Kiihdytin vauhtia, mutta ilta tulee kun se tulee. Pyörällä en sitä kiinni saa. Lauloin ääneen.

Tammikuun 16. klo 16.15

Elämä on aika syntymän ja kuoleman hetken välillä. Minäkin sen uskallan sanoa. On sanottu, että elämässä on pieniä syntymiä ja pieniä kuolemia. Itse en kuitenkaan koe elämää niin voimakkaasti, vaikka uskonkin useinkin olevan mahdollista omaan valintaan. Kevytmielisesti niin ei pidä tehdä. Tänään valitsin. Nyt palaan takaisin. Palaan itseeni. Palaan taloudenhoitajani pöytään, nojatuoliini rätisevän sähkölämmittimen kainaloon, lukemaan niitä kirjoja, joita maailmassa on eniten luettu. Palaan tutkimaan lainalaisuuksia, joita jumalat sellaisiksi eivät tarkoittaneet. Äkkiseltään koen ajatuksen absurdiksi, mutta sitä se ei ole. Eilinen iltakin sen minulle todistaa. Niin kauan kuin kykenen kulkemaan asuntokerrokseni raput alas kadulle ja takaisinkin, käyden kulmakahvilassani nauttimassa lasillisen grappaa ja joskus ohikulkiessani alusvaatepuodin rouvaa kadulta tervehtien, olen onnellinen. Minun on pakko olla. 

Tammikuun 18. klo 23.00

 Minun ei ole mahdollista jatkaa tekstini kirjoitettua lukua muina miehinä, sen tultua kiistatta loppuunsa. Mikäli niin tekisin, fiktion määrä irtoaisi todellisuudestani ja muuttuisi epärehellisyydeksi. Eilisestä illasta en siten voikaan kirjoittaa mitään muistiin. Ymmärrätte varmaankin ratkaisuni.

Näennäisestä ankeudestaan ja yksitoikkoisilta vaikuttavien päivien seuratessa uniani, elämäni kulkee sinikäyräänsä vaivoin havaittavin aallonkorkeuksin. Ymmärrettyäni tämän, monen pienen, mutta myöhemmin elämänkulussani merkitseväksi muuttuneen tapahtuman myötä, kirjoitan itseäni uhmaten joistakin niistä. Kunnianhimoinen, tai itsekäs ajatus kirjoittaa koko elämä muistiin, olisi epärehellisyydessään muistinvaraisesti tehtynä rikos itseäni kohtaan. Todellisuuteni sekoittuisi muistikuviin. En osaa kertoa intiimeistä hetkistäni, vaikka muistan ne kirkkaasti seuraavana päivänä. Viittaan nyt eiliseen iltaan. Koen myötähäpeää itseäni kohtaan. Suurinta epärehellisyyttä olisi kirjoittaa muiden ihmisten intiimeistä hetkistä. En voi olla lainkaan varma niiden rehellisyydestä, sillä saamani kasvatuksen ja myöhemmän kokemukseni vuoksi liitän ne elämän keskeiseen tarkoitukseen, eikä sen kanssa tule leikkiä. Tiedän saavani murinaa arviostani, että rakkaudetonta ihmiselämää ei ole olemassakaan. 

Matkani jälkeen, kotimatkalla, ajattelin juuri tätä ja en voinut päätyä muuhun. Ihminen, joka ei kykene antamaan rakkautta, voi sitä saada. Kokemus rakkaudettomasta elämästä on siis vain asian toinen puoli. Tässä kohtaa on minun tietenkin mainittava, että puhun ihmisten välisestä kiintymyksestä, joka jalostuu seuraavaksi asteeksi. Täällä alhaalla kadulla asia on ihmisille täysin selvä. Rakkaudetonta elämää ei ole ja sellaisen tunteen yllättäessä rakkautta tulee hakea pyhimysten kautta. Mutta jos häveliäisyyttäni kertoisin nähneeni muutama päivä takaperin alastoman naisen, hänen omassa kammarissaan, kysyttäisiin, että miten vanha mies sellaisen voi rakkauteen liittää ja käskettäisiin auringonlaskun jälkeen kaulukset pystyssä vierailemaan ilotaloon ja kaikissa tapauksissa lausumaan vähintään kymmen kertaa avemariaa.

Taloudenhoitajani osoitti mieltään vähentämällä jatkuvan yksinpuhelunsa määrää, kun matkallani ei ollut tapahtunut mitään merkityksellistä. Täällä vain ei yksinkertaisesti riitä sen kertominen, että matka oli onnistunut.

Suomesta kantautuu uutisia, että Itämeren alueella tilanne kiristyy. Matkani rasituksilta, jotka olivat henkistä laatua, en jaksanut juurikaan Suomen tilanteeseen paneutua. Ajattelin vain, että mistä tilanteesta tosiasiassa puhutaan. Sotilaallisesta, poliittisesta, liittoutumisesta, vai sen puutteesta, vai mistä? Päätin huolestua vasta sitten, kun täällä lähdetään huolestumaan sodan mahdollisuudesta Euroopassa ja kuulen sen taloudenhoitajaltani.

En vielä käynyt tervehtimässä alusvaatepuodin rouvaa ja se näkyy palkittavan herkullisella caponatalla lounaaksi. Tätä kirjoittaessani päätän ottaa omat ohjani omiin käsiini ja käydä täydentämässä viinivarastoani muutamalla pullolla vernacciaa. Matka käy alusvaatepuodin ohitse. Residenssissäni on tehty poissa ollessani suursiivous. Taloudenhoitajani tyttärineen oli työn tehnyt. Niin isolle urakalle en itse olisi nähnyt tarvetta. Ruokapöytääni oli ilmestynyt uusi pöytäliina. Se näytti vanhalta. Aterian jälkeen on kirjoitettava ylös, että caponata oli lähes herkullista, mutta siinä oli kuitenkin joku uusi ja minulle vieras maku. Otin asian esille. Taloudenhoitajani mukaan se yrtti sinne nyt vain kuuluu. Liekö ollut hyppysellinen timjamia.

Tammikuun 19. klo 18.00

Elämäni on juuri nyt niin mitätöntä ja tapojeni suodattamaa, ettei sellaisesta kirjoiteta. Se kuitenkin on keskeinen syy kirjoittamiselleni. Arveluttavasti haluan ylistää mitättömyyttäni. En teille, vaan itselleni. Onkin kohtuullista varoittaa niitä lukijoita, jotka malttamattomuuttaan odottavat klassisen poirot-metodin murhaa, tai edes uskotonta rakkautta heti alkuun. Niin ei voi olla, kun niin ei ole. Sellaista en ole elänyt. Juuri nyt luulen, että draamani määrää voi vain taloudenhoitajani mitata. Hänen mukaansa se on pelkää sitä ja ilotonta. En ole lähtenyt oikaisemaan. Jossain määrin muistiinpanojeni syy myös on se, kuten alussa kerroin, että uskon isoja vaikeuksia olevan edessäni. Uskon edelleen. Ehkä voin auttaa joitakin onnettomia dokumentoimalla elämäni vaikeuksia.

Kotona ollessani, varhaisen vuoteesta nousuni jälkeen, päiväni jakautuu kolmeen pieneen päivään. Taloudenhoitajani tultua varhain nautin tunti heräämisestäni niukan aamiaisen, useinkin hedelmän ja hapatettua maitoa. Kahvia useamman kupin. Juuri ennen puolta päivää jatkan työtäni 30 vuoden aikana keräämäni materiaalin digitalisoimisella. Minulle se tarkoittaa tietokoneelle itseni siirtämistä, samalla huomioita tehden tutkimukseeni liittyen. Lisäksi luen sähköpostit. Nyt kun olen rauhoittunut työni suhteen, niitä tulee kolmesta viiteen päivässä, kaikkialta maailmassa. Erilaiset verkossa tapahtuvat seminaarit ja muut kiinnostavat tapahtumat olen, Eurooppaa lukuun ottamatta, lähes lopettanut. Aikaeron vuoksi en valvomisen vuoksi enää sellaiseen kyennyt. Näin jatkuu aina iltapäivän pikkutunneille, jolloin taloudenhoitajani on valmistanut kevyen lounaan. Päivän hetkestä huolimatta sen on minulle lounas. Aterioinnin jälkeen, sään salliessa, istun pienellä terassillani ajatellen. Joku voisi sanoa, että meditoin. Tuntiessani itseni väsyneeksi, yhä useammin pyrin olemaan ajattelematta yhtään mitään. Opettelen sitä taitoa. Illansuussa nautin ison lasillisen toscanalaista maalaisvalkoviiniä. En siksi, että on paikallista, vaan siksi, että juomassa on pirullista kulmikkuutta. Se maistuu suulleni, jonka aiemmin liiallinen sikarien tupruttelu sai turtumaan. Samalla luen verkosta lehtiä ympäri maailman. Huomaan lukemiseenkin tulleen jonkinlaisen järjestyksen. Aloitan Jerusalem Postilla ja lopetan Maaseudun Tulevaisuuteen. Lukuoikeudeltaan maksullisia on viisi. Kaksi niistä on ystävieni ostamia syntymäpäivälahjoja. Itse olen tilannut vain Financial Timesin. Sammutettuani tietokoneen, tarjoilee taloudenhoitajani iltapäiväkahvin. Se on merkki hänelle. Kahvittelun lomassa kaivan kirjat esiin ja luen huvia aina illalliseen asti, ellen nauti sitä tavernassa. Siinä tapauksessa panen kirjan kannet kiinni tuntia aiemmin. Illallinen on jos on. Yleensä on, eikä sillä aina ole aikaa, eikä paikkaa. Illan alun tunteina nautin tärkeimmän ateriani.

Tänään olen ollut itseni kanssa, sallimissani rajoissa, humputteleva. Totesin patjani kaipaavan päivittämistä. Uskon sen vuosikymmenten myötä täyttäneen tehtävänsä. Joustot ovat menneet. Päätin pikinmiten hankkia uuden. Toinen minua vaivaava ajatus on takka. Asuntoni olohuoneessa on hormi, mutta se on muurattu umpeen ja takka purettu. Ymmärsin, että molemmat ajatukset tarttuivat matkaltani. Majatalossa patja oli kova, mutta miellyttävän joustava ja tulisijat lämmittivät. Niin, ja antoivat outoa tunnelmaa, josta pidin. Päätin huomenna katsoa tarkemmin rahavarojani.

Kadultamme on lopettanut kaksi kauppaliikettä, molemmat kalakauppoja. Tunnen toisen omistajan. Olemme usein istuneet samassa pöydässä kahvilassa. On tietenkin hyvin surullista, että niin on käynyt, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Osasin ennakoida vaikeuksia, sillä kerran kysyttyäni liikkeen pitkästä historiasta, näin kalakauppiaan vuodattavan kyyneleitä. Vaihdoin heti aihetta. Syyt liikkeiden lopettamisille ovat kaikkien tiedossa, Välimerestä tällä seudulla alkaa kala loppumaan. Ja muuallakin. Täällä pikku liikkeet harvoin menevät konkurssiin, ne lopettavat. Se on kunniallisempaa. Kala mitä tulee on kallista, liian kallista kauppiaalle ollakseen varma, että menee kaupaksi. Norjalainen markettilohi ja muukin viljelty kala on syrjäyttämässä paikallisen kalan.

Jotta ette nukahtaisi, kerron surullisen uutisen. Ne teistä, jotka ovat silmäilleet aiempia tapahtumia, tuntevat, kuten minä, kadulla sijaitsevan naisten alusvaatemyymälän omistajan rouvan. Hänhän ujostelematta kertoi elämänsä olevan rakkaudetonta. Nyt taloudenhoitajani, minuun katsomatta, kertoi rouvan miehen sairastuneen vakavasti. Nämä huhut täällä yleensä osoittautuvat oikeiksi. Toisin kuin luullaan. Kuultuani uutisen, sillä sitä se mielestäni on, poikkeuksellisesti pyysin taloudenhoitajaani kaatamaan lasiini varovaisen määrän vernacciaa.

Tammikuun 20. klo 19.00 

Auringossa tarkenee jo hyvin. Talvitakki oli liikaa kävellessäni ystäväni residenssiin. Täällä kuitenkin pukeudutaan kalenterin mukaan ja nyt on keskitalvi. Viime päivinä aurinko on jo lämmittänyt, vaikka varjoisalla kujalla ei juuri neljäätoista astetta lämpimämpää olekaan. Matkalta ostin suklaarasian tuliaisiksi.

Taloudenhoitajan sijasta oven tuli avaamaan sairaanhoitaja.

Tuttavani puoliso oli noin vuosi sitten halvaantunut, mutta kykeni kuitenkin liikkumaan asunnossa pyörätuolin avulla. Lääkärituttavani oli palkannut eläkkeelle jääneen sairaanhoitajan heti puolisonsa palattua sairaalasta kotiin. Ymmärsin, että olivat aiemmin tehneet työtä samassa sairaalassa.

En kieltäytynyt lasillisesta grappaa työhuoneessa, jota hallitsi iso takka. Huone oli aiemmin ollut vastaanottohuone ja sinne johti toinen sisäänkäynti. Silmäilin sitä tavallista tarkemmin omien aikomusteni vuoksi, sillä jo lähiaikoina everstin suosittelema muurarimestari oli tulossa luokseni arviointikäynnille. Asia, joka kaikille on ilmeinen, oli sopia seuraava klubimme tapaamisaika ja muut järjestelyt. Tehtävä on nykyisin suhteellisen helppo, sillä vain nuorempi professoreista on päivätyössä. Olin kuitenkin saanut häneltä ne päivät, jotka eivät hänelle sopineet. Sattumalta on hänen vuoronsa alustaa keskustelu ja saimme valita kahdesta aiheesta. Valitsimme yksimielisesti jälkimmäisen, eli ”muovien ongelmat ympäristölle”. Ensimmäinen aihe oli ”etruskien taide”. Emme halunneet kuulla aiheesta, sillä olimme kuulleet siitä riittävästi. Professori ollut tullut erään pienen taide-esineen kanssa petetyksi, jonka oli ostanut aitona ja etruskien tekemänä. Oli kuitenkin käynyt ilmi, että olikin kreikkalaista tuontitavaraa, vaikkakin ajalta ennen ajanlaskumme alkua.

Huolimatta siitä, että ystävälläni ei enää vuoteen, lähinnä puolisonsa halvaantumisen vuoksi, ole ollut vastaanottoa, saattoi hän kirjoittaa reseptejä. Sitä hän tekikin ahkerasti oman katunsa väelle, pientä palkkiota vastaan harmaana. Olin vierailuni aikana jo kaksi kertaa pyörtänyt, lähinnä häpeän vuoksi, aikomukseni pyytää reseptiä. Nyt kuitenkin ystäväni yllättäen pyysi riisumaan jalkineet ja näyttämään varpaideni kynsien kunnon. Sain aikaa kerätä rohkeutta ja miettiä kysymykseni muotoilua.

- Hyvä ystäväni, en tiedä miten tämän Sinulle kertoisin, mutta aion kysyä jotain ja pyydän, että kuuntelet pikku tarinan, sanoin vaivautuneena.

Kokenut lääkäri näki hermostuneisuuteni ja kaatoi vielä tilkan grappaa. Siten kerroin laveasti matkastani viinitarhojen ympäröimään pikku kylään, majapaikastani ja hoidoistani. Lopuksi kerroin nopeasti illasta firenzeläisen kirjastonhoitajan luona ja vielä lyhyemmin tapaamisestani hänen kanssaan, joka lopulta oli päättynyt epäonnistumiseen. Sen tarkemmin minun ei tarvinnut kuvailla vaivojani. Tuttavani otti esiin reseptivihkonsa ja kirjoitti täytemustekynällä, lähes koristeellisella käsialalla, kaksi lääkemääräystä. Toinen oli kynsien penslaamiseen ulkoisesti ja toinen oli sinisiä pillereitä sisäisesti, ohjeen mukaan. 

Kotimatkalla kävelin naisten alusvaateliikkeen ohi. Ensimmäisen kerran näin ulko-ovessa kyltin: ”Suljettu”. Huhu oli muuttumassa todellisuudeksi.

Eilen illalliseksi taloudenhoitajani oli valmistanut, ikään kuin vahvistaakseen minua, paistettuja kyyhkysen rintapaloja kevyesti suurustetussa, maalaisessa punaviini- hillosipulikastikkeessa. Ateria oli juuri niin hyvä kuin oli tuoksukin. Aina täällä tuoksu ei kerro totuutta, ei edes aterian luonnetta.

Yöllä lämpötila edelleen laskee nollaan. Pyysinkin muutaman lämminvesipussin vuoteeseeni. Tulin niiden kanssa jälleen hyvin toimeen. Tämän illan ateria on vielä täysi arvoitus. On uunissa.

Tammikuun 21. klo 21.20

Minulla on kaikki ympärilläni vanhaa ja kulunutta. Olen itsekin, jos en kovin vanha, niin kulunut. Taloudenhoitajanikin on, miten sen sanoisin kohteliaasti, elämää kokenut. Kolme tytärtä synnyttänyt. Ensimmäinen kuoli heti lapsivuodeajan alussa. Niin ovat myös tärkeimmät ystäväni vanhoja ja nukkavieruja. Nuorekkain meistä on äskettäin eläköitynyt eversti. Hän kuntoilee läheisessä puistossa säännöllisesti. Siellä on voimailuun tarkoitettuja laitteitta. Hän on painottanut minulle kuntoilun merkitystä ajattelun tukitoimena. Ymmärsin kyllä. Niin kuin aiemmin kirjoitin, en ole harrastanut säännöllisesti kroppani eteen mitään viiniä väkevämpää harjoitusta. Sotaväessä tuli ravattua, mutta sitä en tässä yhteydessä voi huomioida.

Kaikki ei ole kuitenkaan harmaudessani kuin miltä näyttää. Minulla on tehokas kannettava tietokone, älypuhelin ja joululahjana itselleni ostama älykello. Sille voi puhua ja puhunkin usein. Kättä heilauttamalla voin puhua ranteeseeni pieniä huomautuksia päivän mittaan. Sillä voi jopa tarvittaessa soittaa ja siihen voi soittaa. Tosin en osaa toimintoa vielä käyttää. Riittää toistaiseksi, kun tiedän sellaisenkin mahdollisuuden olevan olemassa. Mitä tulee kuntoni parantamiseen, mikä ilmeisesti vaatisikin parantamista viime aikainen kiusallinen tapahtuma huomioon ottaen, olen kellon myötä alustavasti päättänyt alkaa kävelemään päivittäin. Kellossa on ohjekirjan mukaan askeleitani mittaava ohjelma ja pyrin sen saamaan käyttöön pikimmiten.

Kaupunginosassamme leviää uusi virusvariantti. Kutsun sitä nimellä yhteisöllisyysvirukseksi. Se ilmenee niin, että entinen, ihmisten välinen yhteisöllisyys tuntuu näkymättömän uhan alla moninkertaistuneen. Käytännössä kadulla ei ole ventovieraita, vaan tuttuja, jopa vain ystäviä. Tilanne on minulle äärimmäisen kiusallinen, sillä en halua sekaantua muiden asioihin, enkä varsinkaan halua muiden sekaantuvan minun asioihini. Taloudenhoitajani tahtomattaan ja huomaamattaan vuotaa asioitani riittävästi. Sen hyväksyn ja sille on mahdotonta tehdä yhtään mitään.

Uuteen virusvarianttiin liittyen sain aamulla kutsun viereisessä korttelissa asuneen kalastajan ruumiinvalvojaisiin huomenna. En tuntenut häntä kuin ulkonäöltä, mutta taloudenhoitajani oli säännöllisesti ostanut häneltä kalaa ja niin ollen olin ollut merkittävä henkilö hänen elämässään. Täysin poikkeuksellisesti päätin lähteä kirjoittamaan muistokirjaan nimeni ja nauttimaan tilaisuuden antimista. Kävi nimittäin niin, että kysyin muista vieraista taloudenhoitajaltani. Vastaus yllätti minut valmistautumattomana.

- Hyvä isäntäni, sinnehän tulevat kaikki. Myös alusvaatekauppiaan puoliso. Olen siitä varma.

Laskin lukemani kirjan jalkarahille ja ajattelin kaataa lasillisen viiniä. Taloudenhoitajani oli kuitenkin jo ennättänyt kaataa lasillisen vernacciaa lempilasiini.

- Luulen, että tämä maistuu teille. Olen puhdistanut tumman pukunne ja silittänyt kaksi valkoista paitaanne. Kiitin ja sanoin hänen voivan lähteä kotiinsa, sillä todennäköisesti muistotilaisuudessa on tarjoilua. Mitä köyhempi vainaja, sitä runsaskätisemmin. Kirjoitan illan tapahtumista vielä huomenna illalla palattuani, mikäli kykenen.

Tammikuun 22. klo 22.45 

- La veglia funebre inizia tra un'ora, ilmoitti taloudenhoitajani muun puheensa lomassa. Oli aika. Vetäydyin siistiytymään ja pukeutumaan. Lähdimme residenssistäni yhtä aikaa.

Hyväksyttyäni kutsun saapua tuntemattoman kalastajan ruumiinvalvojaisiin, pienellä varoajalla, kaduin päätöstäni oitis. Tumma puku, toivorikkaan värinen solmio, musta borsalino ja kaiken yllä kulunut musta talvitakki. Sellaisena näin itseni, lähes äkäisenä, kävelemässä kohti surutaloa. Kuitenkin tunsin itseni samanaikaisesti lähes onnelliseksi, syytä keksimättä. Tosin en yrittänytkään. Saatoin taloudenhoitajani kotiovelle asti, mitä ei ollut tapahtunut aikoihin ja jatkoin vielä kaksi kadun väliä.

Surutalo ei ollutkaan suvun asunto, vaan kalastajien veljeskunnan hallitsema kerhotila. Ulko-oven viereen oli asetettu suureen vitriiniin Pyhän Nikolaoksen kullattu kuva ja sen edessä paloi iso kynttilä polttaen kahden peukalon paksuista sydäntä. Ihmisiä tuli ja meni. Pyhimyksen kohdalla otettiin päähine päästä ja tehtiin kuolemaa ja ylösnousemusta muistaen ristinmerkki ja kevyt kumarrus. Sisältä tulevat tuoksut käskivät kuitenkin kiirehtimään eteenpäin. Itse tyydyin nyökkäämään, lähinnä kunnioituksesta isoja järjestelyitä kohtaan.

Kynttilöiden valaisemassa suuressa salissa jono eteni avatulle arkulle ja siitä hitaasti, surullisin ilmein esittämään omaisille syvimmät osanotot. Kuka tahansa korttelista saattoi tulla esittämään surunvalittelut, mutta ei ollut lainkaan kuulutettu, että pääsi lopuksi kirjoittamaan nimensä muistokirjaan ja siitä salin toiseen päähän aterioimaan ja nauttimaan juomia. Tarvittiin kevyt käden viittaus omaisilta surunvalittelun jälkeen. Minulle viitattiin. Toinen jono kulki hyvästijätön jälkeen ulos, viereiseen kahvilaan.

Lähes välittömästi saavuttuani pienen baaritiskin viereen, näin naisten alusvaateliikkeen omistajan puolison. Nainen ei poikennut mustissa vaateissaan muista naisista. Vain silmät hetkeksi ummistaen, häntä katsoessani, näin muuta. Muistoateriapöydän keskellä lepäsi, pöydän kokoon nähden iso, jo vuosia sitten täytetty kala. Olin vakuuttunut, että hampaansa pudottanut kala oli palvellut useissa häissä ja hautajaisissa. Ymmärsin hetken kauneuden, valtavan kokoisen takan tulenlieskojen heijastuessa kalan lakkapintaisista kyljistä ikään kuin kypsentäen leikkikalan surijoille.

Minun on ilman selittelyä kerrottava, että vasta nyt, myöhäisellä keski-iälläni katseeni on alkanut takertumaan ja mielikuvitukseni juoksemaan. Tullessaan tunne on edelleen hämmästelyni aihe. Viime vuosina olen osittain vapautunut kasvatukseni tuomasta häpeästä, itse itseeni rakentamastani häpeästä ja kaikkein pirullisimmasta, täällä tuntemattomasta häpeästä, turkkalaisesta häpeästä. Mitä se on, sitä en tätä postaustani lukeville tässä mielentilassa lähde avaamaan.

Juuri orastavan häpeämättömyyteni vuoksi, lähes röyhkeän kohteliaasti hivuttauduin väkijoukon ahtaudessa lähemmäksi rouvaa. Ahtaus oli mitä parhain syy tulla lähelle, ajautua. Naisen hajuvesi oli aivan liian voimakas tilaisuuden luonteeseen, ajattelin, kun nainen puhui minulle.

- Voinko noutaa Teille lasillisen viiniä, tai grappaa?

- Kiitos, lasillinen viiniä olisi hyvä nyt, sanoin.

Naisen ei tarvinnut muuta kuin kurottautua ja ystävättärensä otti tilauksen vastaan. Nautimme lasilliset ääneti. Toisetkin.

- Tungettelenko seuraanne? Haluatteko palata ystävienne luokse, kysyin.

- Minäkö, materalainen tyhjätasku. Minulla ei juurikaan ole ystäviä täällä. Sen sijaan haluaisin keskustella kanssanne kahden kesken, mutta en täällä. Ymmärrätte varmaan?

Ymmärsin. Juotuamme ja syötyämme meren antimia, lähdimme pois, mutta emme yhtä matkaa. Myöhemmin tavattuamme kuin sattumalta puiston kulmalla, nainen tarttui käteeni.

- Saanko hetken purkaa Teille vaikeuksistani?

Kuuntelin. Naisen miehellä, naisten alusvaateliikkeen omistajalla, oli todettu pitkälle levinnyt syöpäkasvain. Kysyin toivosta, mutta jo kysymykseni aikana nainen sanoi toivoa olevan, kun sitä ei ole. Mitä ilmeisimmin hän viittasi aiemmin kertomaani faustilaiseen murhenäytelmään, jonka perusteella rakkaudettoman avioliittonsa uskoi oudosti, tuntematta asian oikeaa laitaa, kääntyvän parempaan suuntaan, sen loppuessa luonnollisella tavalla. Hän myös huomautti näytelmäkerhon ohjaajan paikan olevan auki.

Kävelimme kohti naisen asuntoa, aika-ajoin koskettaen tahattomasti toisiamme. Se tuntui hyvältä. Naisten alusvaateliikkeen sivuovella nainen veti minut, ajatelkaa siis minut, kiinni itseensä, kiskaisten ovisyvennykseen katseiden ulottumattomiin ja suuteli kiihkeästi poskelleni. Kuin anteeksi pyytäen siirtyi huulilleni. Sekin tuntui hyvältä. Minulla oli vielä silmät kiinni, kun ovi kolahti ja hän oli poissa.

Kulmakahvilan kautta, jossa poltin puolikkaan puolentunnin robustista, menin kotiini. Kuumavesipussit olivat pitäneet vuoteeni lämpimänä.

Tammikuun 23. klo 18.00

Olen kelloni mukaan tänään tähän mennessä kävellyt 4100 askelta. Sain askellusohjelman toimimaan. Kuinka paljon askelia pitäisi olla, sitä en tiedä. Kysyn everstiltä. Uskon hänen tietävän. Itseäni tänään lähes huvitti pistäytymiseni kesken kävelylenkkini urheilutavaraliikkeeseen ja ostettuani elämäni ensimmäiset urheilukengät. Ne näyttävät hieman oudoilta käyttämieni tummien suorien housujen kanssa, mutta en anna asian häiritä. Ovat kävellessä kuitenkin paremmat kuin nahkapohjaiset kenkäni.

Muutaman päivän takaiseen päiväkirjamerkintään viitaten, istuin pitkään terassilla tyhjentäen ajatuksiani alas kadulle. Oli syytäkin. Työntekoon en kyennyt, saati kevytmielisen kirjallisuuden lukemiseen. Sen sijaan luin taloudenhoitajalleni vedarunoutta ja kerroin niiden taustoja. Nautin hetkestä. Erityisesti hän pitää Rigvedasta ja sen sisältämästä kertomuksesta, Ramaynasta, jossa paha saa palkkansa. Kertomukseen edelleen törmää kaikkialla Intiassa. Lienee välttämätöntä kertoa, aliarvioimatta postaukseni lukijoita, että Vedat ovat hindulaisuuden neljä pyhää kirjaa, kuten myös se, ettei hindulaisuutta, sitä tarkemmin tuntien, voi pitää varsinaisesti uskontona. Tosin sitä uskontona yleisesti pidetään.

Taloudenhoitajani kyynelehtii kuunnellessaan kertomuksiani ja ajoittain on välttämätöntä palauttaa hänet hindulaisuuden onnelasta ruokapöytääni. Silloin kerron hindujen veriteoista muslimeita kohtaan ja muslimeiden veriteoista hindulaisia kohtaan, erityisesti Intian hajottua Intiaksi ja Pakistaniksi vuonna 1947. Pyhäpäivän vuoksi taloudenhoitajallani on loppupäivä vapaata. Uskon hänen varmuudella menevän iltamessuun.

Kutsuin tänään miehensä illalliselle sopivana iltana. Näin ilahtumisen taloudenhoitajani kasvoilla. Illalliseksi syön vermisellikeittoa, jossa ui pieniä jauhelihapalleroita. Siitä riittää huomisellekin. Lähes unohdin kertoa, että naisten alusvaatepuodin omistajan rouva soitti. Oli saanut numeroni lihakauppiaan rouvalta. Mistä hän sen oli saanut, sitä en tiedä. En kuitenkaan yllättynyt soitosta ja uskoin hänen siunailevan käytöstään ja pyytävän jopa anteeksi. Vielä mitä! Heti aluksi kiitti illasta ja sanoi, ettei kadu mitään ja lupasi kutsua seuraavalla tapaamisella, jota piti luonnollisena, ulko-ovea pitemmälle, tietenkin vain mikäli miehensä joutuu sairaalahoitoon. Ja siltä tilanne hänen mukaansa näytti. Puhelu oli lyhyt ja napakka. Syntisyyteni punoitti poskissani. Mietin miten saan nukuttua.

Suomessa vaalihuoneistot sulkeutuvat vajaan tunnin kuluttua. Luulen, että kaikki häviävät. En halua olla ilkeä. Älkää ymmärtäkö väärin.

Tammikuun 24. klo 21.00

Aamulla huomasin kokonaisen varpaankynnen irronneen, sen mitä siitä hoitojen jälkeen oli jäljellä. Epäkohteliaasti soitin lääkärituttavalleni jo ennen puoltapäivää. Henkilökohtaisia palveluksia ei tulisi pyytää ennen puoltapäivää, ellei kyseessä ole kiireellinen vastapalvelus, palvelus, josta kunniallisesti ei ole mahdollisuutta kieltäytyä. Kuulostaa historialliselta, mutta ainakin täällä on vielä arkipäivää. Tiesin hänen ymmärtävän, sillä olin muukalainen. Olen sitä aina täällä. Tosiasialla on toki etunsa, mikäli sitä osaa sopivasti käyttää. Tänään käytin. Lääkärin mukaan saastuneiden kynsien tuleekin irrota. Hoitoa on vain jatkettava jalkaklinikan, sekä hänen ohjeidensa mukaisesti. Päätin hetki sitten etten jatka. Menen hautaan omat lahottajasienet mukanani.

Taloudenhoitajani käytyä asioilla, hän tuli jostain syystä järkyttyneen oloisena takaisin, mukanaan rähjäinen mies. Mies oli ennestään tuntematon. Hän puhui puhdasta suomenkieltä, mikä jossain määrin yllätti. Hän kertoi jääneensä laivastaan ahteriin 38 vuotta sitten La Spezian satamassa. Oli samalla matkalla edelleen. Tarjosin lasillisen viiniä ja söimme eilistä vermisellikeittoa. Ei juuri puhuttu. Kiitollisena mies otti vastaan aterian, mutta hyvin pian tupakoituaan terassillani hän lähti. Kysyin taloudenhoitajaltani miten oli miehen ymmärtänyt maanmiehekseni. Edelleenkin kiihdyksissä oleva taloudenhoitajani kertoi kuulleensa miehen kertoneen  vihanneskauppiaan apulaiselle olevansa suomalainen ja sai siitä äkkinäisen ajatuksen ilahduttaa minua, etenkin kun vermisellikeittoa oli runsaasti jäljellä.

Jäin hetkeksi ajatuksiini tuijottaen edessäni olevaa kirjaa. Olinko ilahduttamisen tarpeessa? Hetken kuluttua kysyin syytä taloudenhoitajani kiihtymykselle. Poikkeuksellisesti hän istui pöytääni ja kertoi kuiskaten kadullamme asuvan tunnetun perheen, joka teki töitä kaupungille, vanhan rouvan surmatun. Sen tarkemmin ei asiasta tiennyt. Hänen mukaansa minun oli illansuussa syytä mennä paikalliseen kahvilaan kuulemaan asiasta. Täällä nimittäin henkirikoksia tapahtui äärimmäisen harvoin, jos koskaan. Pikkurikoksia sitten sitäkin enemmän.

En oikeastaan ollut lainkaan vastahakoinen kulkiessani kadun yli, ohi pitkälle iltaan asti auki olevan vihanneskaupan ja siitä yli pikku kujan vanhaan kahvilaan. Kuinka vanha kahvila olikaan, sitä en tiennyt. Joskus olin kysynyt ja saanut vastaukseksi, että vanha on ja päälle olkapäiden kohottelua. Eteeni tuli, ennen kuin sain sanotuksi hyvää iltaa enempää, halvinta paikallista grappaa. Se on parasta. Kalliimmat maistuvat pontikalle, halvimmissa maistuu rehellisesti huonosti puristetun rypäleen kuoren aromi. Kahvila alkoi täyttyä töistä palaavista ja kiihtymys oli tupakan savuakin tiheämpää. Omistaja avasikin toisen osan katuseinästä, vaikka ilma olikin viileä. Näin tupakkalakia rikottiin kevyemmin.

Heti aluksi kävi selväksi, ettei ollut kyse vanhan naisen surmasta, vaan jostain paljon pahemmasta. Kyse oli ”eu thanatoksesta”, hyvästä kuolemasta, jota täällä ei ymmärretty lainkaan. Eutanasia, vaikka miten pyöriteltynä, on tällä seudulla pahin rikos. Itse en milloinkaan osallistunut keskusteluun aiheesta, vaikka se ei mikään tabu ollutkaan. Tai ei sentään, kerran koronan myötä edesmenneen Isän kanssa asiasta keskustelimme, maistellessamme veljensä tilan vernacciaa työpaikansa sakastissa. Lihakauppiaan tultua poikkeuksellisen aikaisin iltaryypylle, vaikka puoti edelleen oli auki, ymmärsin jotain merkityksellistä olevan tapahtumassa. Se tosin ei ollut ainutkertaista, sillä oppipoika, aikamies jo, kykeni puodin hoitamaan siinä missä isäntäkin.

Kävi ilmi, että vanha leskirouva, suvun arvostettu matriarkka ja koko suvun omaisuuden omistaja, oli kokenut toispuoleisen halvauksen kolme viikkoa sitten ja nyt aamulla kuollut kotonaan. Tupakansavu ja väen kiihtymys herätteli himoani niin, että sytytin robustin minäkin. Tapahtuma tuntui minusta selvältä, kuolema mikä kuolema. Monilta kuulin, ettei yksikään lääkäri näillä seuduin suostuisi avustettuun kuolemaan. Ammatin harjoittamisen olisi voinut lopettaa saman tien. Pohjoisen suurissa kaupungeissa asia ehkä oli jo toisin, mutta täällä mahdottomuus. Mistä siis oli kyse? Siirryin lihakauppiaan pöytään. Lähes välittömästi hän veti minut sivuun ja kertoi vanhan rouvan tulleen surmatuksi nälkiinnyttämällä. Potilaan kykenemättä nielemään, kotihoidossa sellaisen hoitovirheen saattoikin tehdä, lasaretissa ei. Huuliakin oli lihakauppiaan mukaan vain kostutettu.

Kirjoitan tässä teille vain mitä kuulin. Kirjoitan, koska tapahtuma vaikuttaa minunkin elämääni. Tarkempi oma-aloitteisuuteen perustuva tietämys saattaisi olla jopa sopimatonta puhuttaessa tästä jätteidenkuljetusyrityksestä ja jäljelle jääneestä perinnöstä. 

Polttelin sikarin periin asti ja nautin toisen grappan, vaikka sitä en todellakaan kokenut viime päivien perusteella ansainneeni. Jätin miehet turisemaan kahvilaan. Naisia ei ollut yhtäkään, vaikka tavat ovat muuttumassa.

Kevyen illallisen jälkeen siirryin kuumavesipussien seuraan tietokone muutaman tunnin sylissäni. Suomen vaalit menivät niin kuin oli ennakoinutkin, sillä lisäyksellä, että kaikki voittivat, jopa falangistit, jotka hävisivät. Itse arvelin kaikkien suomalaisten häviävän ja niin siinä kävikin. Ainakin Livornosta katsottuna.

Tammikuun 25. klo 09.30

Onko tämä kaupunki tullut kotipuoleni osalta hulluksi? Onko minun vakavasti harkittava muuttoa pieneen kylään kukkuloille? Vaikka sinne, jossa kävin jalkahoitolassa. 

Sain juuri puhelimitse tietää naisten alusvaateliikkeen omistajan löytyneen varhain aamulla alusvaatekaupan varastosta itseltään henkensä riistäneenä. Valehtelisin, jos sanoisin, etten tiedä mitä ajatella. Kyllä minä tiedän.

Olen juuri aikeissa kirjoittaa osanottokirjeen, jonka toimituksen leskelle pyydän taloudenhoitajani järjestämään. Kirjoitan tännekin tapahtumasta myöhemmin, kun saan tietoja. Tapahtumahan sivuaa oudolla tavalla minuakin. Jatkan parhaani mukaan rutiinieni parissa tätä päivää, Näyttää vielä siltä, ettei taloudenhoitajani asiasta tiedä mitään. Kattaa parhaillaan minulle poikkeuksellisen maukkaan näköistä aamiaista. Saan munakasta, jonka päälle on ripotellut runsaasti tuoretta basilikaa. Poikkeuksellista sekin.

Tammikuun 26. klo 19.00

Taloudenhoitajani toimitti osanottokirjeen. Veikö itse, sitä en tiedä. Kerrottuani miesraukan tapauksesta alusvaateliikeessä, hän pysyi rauhallisena töitään jatkaen.

Ennen iltapäivän lounasta yritin askeltaa kaupungilla 5000 askelta. Ohitin naisten alusvaateliikkeen kadun toista puolta kulkien. Liikkeen edessä seisoi paikallinen komisario ja keskusteli kiihkeästi viittovan miehen kanssa. Häntä en tuntenut. Komisarion tunsin, olin muutaman kerran keskustellut hänen kanssaan tavernassa ja kujan kulmakahvilassa. Hän ei kuitenkaan ollut täkäläisiä, vaan asui paremmin itselleen sopivalla alueella. Kuka nyt työmaallaan asuisi. 

Varpaan kipeytymisen vuoksi käännyin takaisin 1800 askeleen kohdalla ja pistäydyin minulle melko tuntemattomaan kahvilaan. Halusin pysyä huhujen ylä- tai alapuolella, tilanteen mukaan, siksi en mennyt kotikulmille. Espresso maistui ummehtuneelle ja kivennäisvedessä oli outo kemiallinen lisämaku. Uskoin sen tehdyn paikallisesta vesijohtovedestä.

Mikään ei tänään ollut hyvin. Palasin kotiin korttelin toiselta puolelta kanavan rantaa seuraillen. Olin toivonut lounaaksi tunteitani nostattavaa salaattia ja sellaisen sain. Aiemmin salaatissa olisi varmuudella ollut tonnikalaa, mutta ilmoitettuani vastenmielisyyteni tonnikalan pyyntiä kohtaan, oli se korvattu jollakin muulla kalalla. Arvelin makrilliksi.

Nyt sitten eräässä edellisen tekstin kommentissa on jo mainittu Montalbano ja joitain muitakin. Aivan oikeutetusti, mutta huvittavasti. On tapahtunut kaksi kuolemantapausta, yhdet ruumiinvalvojaiset ja kaksi leskeä on lähellä elämääni. Kommentoija on oikeassa myös siinä, että lauserakenteet ovat kömpelöitä ja niissä on häntiä kuin vappuhuiskassa. Voin puolustella itseäni sanomalla, että olen mahdottoman tehtävän edessä. En ole kirjailija. Olen tutkija, joka kirjoittaa julkista päiväkirjaa. Sellaisena minä tämän otan.

Aavistukseni suurista vaikeuksista edessäni on toteutumassa. Kirjoitin asiasta jossain aiemmassa tekstissä. Saatan uskoa, että joutuisin jotenkin, kautta rantain, tai edes jotenkin kertomaan täällä elämäni intiimistä puolesta, jos sellaista on tullakseen. Etenkin, kun sain tänään Firenzestä kirjeen, joka tuoksui hyvälle. Tuoksun täytyi olla voimakas, kun sen huomasin. Sikari on paljon antanut, mutta paljon vienytkin.

Olenkin päättänyt jatkaa entiseen tapaan päiväkirjani kirjoittamista, useinkin ranskalaisin viivoin ja ilman esillepanoa tänne. Kirjahyllylle. Kirjoituspöydän laatikkoa ei ole. Kiitos ihmiset! Isäni viljeli sanaa ihana ja minä sitä häpesin. Nyt sanon: Olette ihania! Ehkä palaan joskus, kun pääsen kuvailemaan tavanomaisuutta.

Tammikuun 28. klo 12.00

En voi pitää kaikkea sisälläni. Olen hyvin heikko ihminen. Mies harmaan massan takana. Näkymätön. Nyt huomaan, että oli arviointivirhe julkaista elämääni. Jatkumon outo pakko on kuin murtuneen padon tukkiminen lapiollisella hiekkaa. Naisten alusvaateliikkeen omistajan leski on pidätetty epäiltynä miehensä surmasta. Huhuja kiertää. 

Firenzeläinen kirjastonhoitaja tulee luokseni. Vastustin, mutta onneton egoni lupasi heti. Huomenna kerron taloudenhoitajalleni. Järjestelyitä on tehtävä. Tuo viulun mukanaan. Kiihotun vähän vierailun ajatuksesta ja pelkään. Kello tulee kohta lähelle puolta yötä. Kuuntelen Spotifystä ”It's hits Suomi”. Mainioita sanoituksia. Hyvä me! Gettomasa. Ristiriitaisesti tuntuu, että oloni helpottaa, kun saatte vanhan miehen poikkeuksellisesta elämänvaiheesta osanne. Siksi kirjoitin jälleen tänne.

Tammikuun 29. klo 20.00

Muurarimestari kävi tänään. Mies oli töykeä, itsetietoinen ja arrogantti. Se lupasi hyvää. Oitis päätinkin antaa urakan hänelle. Tarjosin kahvia. Hänestä ongelma on hormi, ei mikään muu. Hormiin tarvitaan sisäpiippu ja jonkinlainen kaksinkertainen kipinäsuoja. Koska asian oikea laita tuli yllätyksenä, se rajasi pois perinteisen takan, kustannussyistä. Jäljelle jääneistä kahdesta vaihtoehdosta valitsin kuitenkin itseäni uhmaten kalliimman. Vielä muutama vuosi takaperin olisi tulisija työhuoneessani ollut saituuttani mahdottomuus. Valitsin tulisijan takkasydämellä, joka vuorataan ulkopuolelta toimituksen mukana tulevilla kivillä. Takka on takka ja kamiina on kamiina. Sisähormin mestari lupasi ostaa suhteidensa kautta, sekä hoitaa lupa-asiat. Tarvitaan joitakin lupia tulisijan rakentamiseksi vanhaan rakennukseen. Työhön kuluisi viikko. Lyhyt aika tuntui mukavalta. Kustannusarviokin pysyi varojeni mukaisena, tosin niukasti. Jouduin siirtämään töiden aloitusta muutamalla päivällä firenzeläisen vieraani tulevan käynnin vuoksi. Laitoin ihmisen edelle ennen tulisijaa. Ajatus molemmista lämmittää. Mietin asiaa hetken.

Muistutan kuitenkin itselleni, samalla teille, että vaikka ruttoaikaa taas elämmekin, en halua nähdä itseäni vähääkään Decameronen kolmannen päivän, kymmenennen kertomuksen kauhistuttavana munkki Rusticona, joka kirkollisella auktoriteetillaan kertoo uhreilleen toimintansa olevan pirun ajamista helvettiin ja johon nuoret naiset lankeavat. Hyväksikäytön häpeällinen tunne on edelleenkin heti sydämeni toisessa kerroksessa, vaikka sellaisesta itselläni ei lainkaan ole kysymys. On vain tunne. En ole hyväksikäyttäjä. Häpeästäni olen kertonut aikaisemmissa merkinnöissäni. Giovanni Boccaccion Decameronessa ruton aiheuttama poikkeustila salli ja sai ihmiset sallimaan itselleen poikkeuksellista käytöstä. Tästä en halua kohdallani olevan kysymys. Kertomus tuli mieleeni ajateltuani käytännön siveyttäni, luettuani jälleen kerran teoksen, teoksen jonka, absurdit kertomukset tapahtuivat tällä seudulla 1300-luvulla Boccaccion mielikuvituksessa.

Myöhäistä lounasta nauttiessani otin esille firenzeläisen naisen tulevan vierailun taloudenhoitajani kanssa. Alitajuisesti, monien mielestä varmaankin raukkamaisesti, sillä pelkäsin kertoa koko totuutta. Häpeän pelko tässäkin tekee epärehelliseksi, vaikka en suoranaisesti puhunutkaan totuutta vastaan. Käänsinkin vierailun ammatilliseksi, jonka firenzeläisen tausta mahdollisti. Tietenkin taloudenhoitajani ihmetteli. Näin sen hänen kasvoiltaan, kun pyysin laittamaan makuuhuoneeni naisen tarpeita vastaavaksi ja itselleni iltaisin sijaamaan vuoteen työhuoneeseeni muutamaksi yöksi. Lupasin kertoa aikataulusta myöhemmin. Olisi ollut virhe vannottaa häntä olemaan kadulla kertomatta asiasta, sillä se olisi ollut palava tulitikku kuivaan rinteeseen. Valojen voi uskoa toteutuvan vain Äiti Marian kautta vannottuina. Sellaisen vaatimiseen minulla ei ole oikeutta.

Ensimmäistä kertaa elämässäni sain lounaaksi nauttia bataattichilikeittoa tuoreen basilikan ja vuokaleivän kanssa. Keitto ei ole kovin italialaista, ainakaan näillä kulmilla ja ihmettelyyni sain vastaukseksi erään ruokaohjelman nimen. Tosiasiassa minua ei keitto ihmetyttänyt, vaan taloudenhoitajani kyky omaksua uutta. Oliko uusi keitto hänen tapansa osallistua elämääni, muutokseen? Olimme oudolla tavalla molemmat uuden ja tuntemattoman edessä. Olenko vetämässä taloudenhoitajani tuntemattomaan, joka saattaa satuttaa häntä ja perhettään.

Naisten alusvaateliikkeen omistajan lesken vaiheista ei ole tullut uutta tietoa, vain valtavasti huhuja ja arvelua. On oikeutettua häntä kohtaan kertoa, että syyllistyin itsekin arveluun. Kerroin eilen, vai kerroinko, että leski on epäiltynä surmasta. Niin ei ole, vaan hänet on pidätetty tutkintaan liittyen. Tämä tulkinta lienee lähinnä totuutta, sillä sen kertoi eversti, tuttavani, jolla on suhteita tutkinnan johtoon. Puoti on edelleen suljettu.

On jotenkin kohtalonomaista, että toinen naisista on tavallaan poissa pelistäni. En koe varsinaisesti pelaavani kahden lesken kanssa, mutta tilanne olisi saattanut siihen johtaa, tuntien mieleni heikkouden uuden edessä. Pelaaminen ihmisillä on rumaa, kaikin tavoin, mutta sana kuvaa rehellisesti tilannettani. Ihmisillä pelaaminen päättyy aina huonosti. Tästä minulla on vahva käsitys kirjallisuuden perusteella. Tosin on käsitys siitäkin, että se on ihmiselle ominaista, kuten tyhmyys, tiedosta huolimatta. Minulla on kuitenkin vahva usko siihen, että alusvaateliikkeen tuleva omistaja, jota hän käsittääkseni tulee olemaan, ei ole poissa elämästäni lopullisesti. En voi heikkouttani olla varma itsestäni.

Taloudenhoitajani halusi lounaan jälkeen keskustella tulevaan vierailuun liittyen residenssin liinavaatetilanteesta. Se oli hänen mukaansa huono ja kulunut. Lupasin kävelylenkkini yhteydessä tutustua lähistön kodin tekstiilien tarjontaan. Pyörsin kuitenkin ajatuksen jo siitä puhuessani ja pyysin taloudenhoitajaani ostamaan kaiken tarvittavan. Ainoa toiveeni oli, että vuodevaatteet olisivat yksiväriset, eivät kuitenkaan valkoiset. Ehkä tummansiniset, tai harmaat ja tyynynpäälliset samaa kuosia. Matkin selvästi jalkahoitokylän majapaikkaani. Harmaata harmoniaa, jossa ankkurointipisteitä. Ymmärrän sen tätä kirjoittaessani. 

Ostoksia on muitakin tehtävä. Eriparisuuden lieventämiseksi, joka ajatus tietenkin liittyy huonoon itsetuntooni, olen päättänyt hankkia farmarihousut. En kuitenkaan niin tiukkoja kuin firenzeläisnainen oli käyttänyt. Ensimmäiset itselleni ikinä. Taloudenhoitajani välityksellä pyysin häntä kysymään tytärtään mukaani asusteostoksille. Sen hän lupasi tehdä. Isojen ajatusten jälkeen istuimme hiljaa, pöytään tuijottaen ja nautimme lasilliset erinomaista vernaccia viiniä. En tunne maatilaa, josta oli lähtöisin.

Kävelin ennen illallista 4000 askelta. Uudet urheilukengät tuntuvat erinomaisilta.

Olen vastannut viime päivien yllättäviin käänteisiin pyrkimyksellä tasapainoon ja rauhaan. Muutaman päivän olen ollut huomaamattani raitis. Lasillinen viiniä aterioiden yhteydessä on mitä parhainta raittiutta. Mahdollisesti illallisen jälkeen pyrin palaamaan menneisyyteni yhdellä puolen tunnin robustilla ja grapparyypyllä.

Unohdin kertoa, että ostin paksua öljyä, joka sopii myyjättären mukaan mitä parhaiten, sekä kasvoille, että vähäisille hiuksilleni. Iho pitää saada kuntoon. Laitan thebodydreamer putelista kuvan.

Tammikuun 30. klo 19.10

Eilen oli talvipäiväksi lämmin päivä. Auringossa oli hyvinkin yli kaksikymmentä astetta. Yötkin ovat lämmenneet. Tänään on viileämpää, aurinko lämmittää vain ajoittain. Silti ihmisiä on jo varhain kadulla, monet matkalla kirkkoonsa aamumessuun. Ja presidenttikin saatiin. Vanha kahdeksankymppinen jatkaa. Näennäisestä omasta vastustuksestaan huolimatta. Monissa kirkoissa rukoillaan hänen puolestaan. On aina rukoiltu, vaikka rukouksen aikana mietitään illallisen tykötarpeita. Nuoria ei tässä kaupungissa politiikka kiinnosta. Sandro Pertini, ensimmäisen maailmansodan sankari, poliitikko, sosialisti ja Italian seitsemäs presidentti sanoi näin: ”I giovanni non hanno bisogno di esempi di onesta, di coerenza e di altruismo”. Tässä tämä vuonna 1990 kuollut fasismin vastustaja sanoo hätkähdyttävän ajatuksen. Tavattuani hänet muutamaan kertaan, kysyin ajatuksesta. Pertini sanoi sen olevan irrotettu asiayhteydestään. Ymmärsin.

Ilman etukäteistietoa sain aamupäivällä mieluisan vieraan. Vanhempi professoritutuistani pyysi saada pistäytyä lyhyelle vierailulle. 

 - Toin taloudenhoitajani äskettäin valmistamia cannoloita. Lienen joskus maininnut, että hän on sisilialainen, kertoi professori ja kaivoi siististi pakatun rasian salkustaan. 

- Ongelma vain on se, että näiltä seuduin ei saa oikean laatuista ricottajuustoa täytteeksi.

Nyökkäsin, vaikka tiesin paikallisen juuston kelpaavan tähän sisilialaisten rakastamaan leivokseen. Professori jatkoi. 

- Asiani on arkaluontoinen, mutta kysyn kuitenkin ensin, että olisiko sinulla mahdollisuus lähteä seurakseni Roomaan tulevana viikonloppuna? Koska professorin oli tarpeetonta lähteä avaamaan matkansa syytä enempää, jatkoin kahvin valmistamista ja vastasin empimättä. 

- Hyvä ystäväni, lähtisin mielelläni, ilman että kysyisin edes matkan tarkoitusta, mutta minulle tulee viikonlopuksi vieras jo torstaina ja on sitten mahdollisesti luonani yli viikonlopun. Tarjouksesi on kiinnostava, sillä en olekaan vieraillut Roomassa aikoihin, mutta joudun tosiaankin mitä kohteliaimmin kieltäytymään. Uskon, että ymmärrät.

Professori ymmärsi, utelematta vieraastani mitään. Kahvin ja cannoloiden myötä vierähti lähes tunti. Keskustelu oli mitä mielenkiintoisin, tai sanoisinko minulle hetkeen sopivan tyhjänpäiväinen, sillä professoria eivät katumme ja korttelimme asiat kiinnostaneet lainkaan. 

Taloudenhoitajallani on vapaapäivä. Keittiön pieneltä liitutaululta, jota ympäröivät miellyttävää tuoksua levittävät valkosipuliletit, voin lukea määräykset jääkaapissa olevista aterioistani, niiden nauttimisjärjestyksestä ja jopa pienestä huomautuksesta kattauksessa. Liikutuin hetkeksi. Rihvelitaulun alareunaan oli pienin kirjaimin kirjoitettu vernaccian olevan loppu ja sitä halutessani tuli minun käydä kaupassa.

Kuten täällä eräässä kommentissa lupasin, teen tulevaan firenzeläisen naisen vierailuun liittyen kenraaliharjoituksen ensimmäisen osan. Toisen jälkeen olen päättänyt mennä tilanteen mukaisesti vaistolla kuin ihminen taivaan portilla. 

Kaupungissa on kaksi hyvämaineista ravintolaa, jotka tarjoavat cacciucco di pesceä. Haluan tarjota tätä livornolaista perinnekalakeittoa naisvieraalleni. Tänään kävin etäämmällä aina Piazza della Rebubblicalla asti, jonka läheisyydessä toinen ravintola sijaitsee. Myöhemmin käyn toisessa. Olin aiemmin soittanut ravintolaan ollakseni varma, että keittoa oli saatavilla. Matka kävelemällä tuntui pitkältä, etenkin, kun en tietenkään voi niinkin hienoon ravintolaan astua urheilukengissä. Olin parhaaseen myöhäisen iltapäivän aikaan ravintolan kolmas asiakas ja palvelu oli mitä parhainta. Aivan parasta oli myös aivan piccolo karahvillinen vernacciaa. Sen sijaan kalakeitosta en voi sanoa samaa. Keitossa oli minun maulleni aivan liikaa tomaattia ja liian vähän valkosipulia, sekä punapippuria. Kalojenkin osalta keitto oli jotenkin nopeasti kyhätyn makuinen. Punaviinin maku sentään tuli sopivasti läpi.

Kotiin tultuani askelmittarissani oli ensimmäistä kertaa yli 6000 askelta. Katselin itseäni peilistä, kun puhelin soi. Lähes jähmetyin, kun näin mistä puhelu tuli. 

- Pronto. 

- Hyvää päivää Firenzestä! Annoin yksinäisen sunnuntain vuoksi itselleni luvan soittaa Teille. Ettehän pahastu. 

- En tietenkään pahastu, mutta olkaa hyvä ja sinutelkaa minua, pyydän. Emme sentään ole viime vuosisadalta. Ja en pahastu en, päinvastoin. 

Olin lähes täysin lamaantunut ja poskiani poltti. Naisen äänen kuullessani olin varma, että olin viikonloppuna lähdössä Roomaan, mutta vielä mitä. Keskustelu oli lähes yhtä nautinnollinen kuin aamupäivällä professorin kanssa. Nainen puhui ja minä kuuntelin. Vastasin vain juuri sen verran, että hän tiesi minun olevan linjoilla. 

- Siis tapaamisiin torstaina, hyvä ystäväni. Mahdollisesti rimpautan, hän käytti suunnilleen tätä sanaa, vielä ennen tuloani sopiaksemme yksityiskohdista. 

Puhelu oli ohi. Tunsin tätä itseäni huomattavasti nuorempaa naista kohtaan ikävää ja kiihtymystä jo ennen kuin hänet tunsinkaan. Poikkeuksellisesti pakotin itseni työhön aina iltapäivän myöhäisille tunneille asti. Illalla olen päättänyt mennä kahvilaan etsimään keskusteluseuraa siirtääkseni ajatukseni aidatulle mullikoiden laitumelle.   

Tammikuun  30. klo 23.45

Joskus kuvitteellisen iltamaidon sijaan kirjoitan värssyn. Kirjoitan, kun näen pahimman uneni ennen nukahtamistani. Tänään vielä vuoteessani sellaisen kirjoitan. Uusi sukupolvi haluaa sotansa. Näen unta. Rauhanpuolustajat haudataan elävinä. Sitten soditaan. Ihmiset ihmisiä vastaan. Rauhanpuolustajat lepäävät haudoissaan. 

Älkää ivatko, älkää naurako minulle. En ole teille tosissani. Lopulta vain harva on tosissaan teille, sillä kuulette kaiken itsenne kautta. Olen liian heikko olemaan tosissani. 

Ymmärtääkseni naurunne, laitan tähän eteen selitykseksi Leonard Cohenin tekstin "Naurua Pantheonissa" vuodelta 1985.

Arvoisat vanhat runoilijat

nautin siitä naurusta

jolla toivotitte minut tervetulleeksi

En kuitenkaan tule viipymään 

täällä pitkään

Niin kuin ette tekään

Tässä minun värssy. Sen nimi on: 

Resilienssi.

Entinen elämäni

tulit lentäen ja kerjäten

        aivan ensimmäinen nuoruuteni

        miehuuteni sylin rutistus

sieltä missä värit ovat puhtaat

Täkäläisten puiden alla ihastelit

saaliita ja konsensusta 

ymmärtämättä lainkaan

        tässäkin maassa on sota

Voit odottaa kevättä

    uskossasi

        jos arvelet

    että sallin vaikka rakastankin

nuuhkia toisia neniä samalla

silmilläsi kevään ensimmäiset iloitsevat heinät

ruudintuoksuiset kenraalit

    puhkeavat kukkaan

Ja elämäni

    sinä päälläni tanssit

    haavoittuneet poimit

Seppele sotamiehistä

    nauha yli rauhan

    yli pääsi nauravan kukkamekkosi

Rintasi katsoo silmäni

minun maani

minun tuskani

vuotaa mustasta punaiseksi

elämäni

Matkaan pois

on laitettava 

    sinut jaloistani

tästä arkkujen maasta

Minä tulen 

jos olen tullakseni 
Sitten kun on myöhäistä

Toivoa ei minulla ole

sillä tiedän mitä se on 

Kohti kuuta

soisin elämän heittää

ei aurinkoon

    vain valoon sen

mikä pimeään terävästi pistää

sydämen katkerasti itkemään

Uusi kirkkaus aamun

    kuun sammuttaa

    uuden syntymän

kaarella matkan elämän

    sen taivaisiin toisten

iäksi hävittää

Saatanan sodat

saatanan sodat

Näillä riveillä lämpimät vesipussit ottavat minut vastaan vuoteessani.

Helmikuun 1. klo 21.15

Eilinen oli näköiseni päivä. En saanut päiväkirjamerkintää tehdyksi, sillä päivä ohitti minut sellaisena kuin itse olen; harmaana kaikin puolin. Harmaampi kuin pudonneet pilvet. Tosin täytynee lisätä uusi pyrkimykseni tehdä sopiva kävelyretki päivittäin. Se pitäisi saada piintymään vähintään sikarinautinnon mittaan. Tavaksi. Tämä merkintä elämästäni on tarpeeton niille , jotka sen kiihkeää virtaa odottaen. Minulle päiväkirjamerkinnät, joissa ei tapahdu oikeastaan mitään, ovat tärkeimpiä. Kertovat onnistumisestani ja pyrkimyksestäni tasapainoon. Ne teistä, jotka olette lukeneet merkinnät alusta alkaen ymmärrätte. 

Kävin eilen illan suussa kujan kahvilassa. Kiersin korttelin sitä ennen saadakseni askeleita. Niitä olen keräilevinäni. Kotiin tullessani kävelin naisten alusvaateliikkeen kautta. Kahvilassa kuulemani huhut näyttivät pitävän paikkansa. Liikkeen yläkerran asunnossa paloivat valot. Nainen liikkui ikkunan editse. Materalainen nainen oli vapautettu tutkinnan aikaiselta pidätykseltä. Karistin isommat ajatukset hänestä kadulle. 

Tänään heti aamusta alkaen pääsi tapahtumaan asioita, joita en vielä muutama viikko sitten olisi yhdelle päivälle kasannut. Olenkin tätä kirjoittaessani uupunut.

Nuorempi taloudenhoitajani tyttäristä lähti pyynnöstäni mukaani tekemään suunnittelemiani hankintoja. Hänellä on tänään kaupan kassalla iltavuoro ja siten oli voinut hyväksyä äitinsä välittämän pyyntöni. En halunnut häntä mukaan siksi, etten olisi selviytynyt yksinkin, mutta tarvitsin mielipiteitä asioista, joista minulla ei ollut käsitystä.

Ajoimme kaupungin toiselle laidalle kauppakeskukseen, joka ei juurikaan poikennut niistä lukemattomista lentokenttien terminaaleista, joilla oli elämääni haaskannut. Nuoren naisen mukaan saamme sieltä kaiken tarvittavan. 

Olin päättänyt hoitaa kiusallisemmat hankinnat ensin. Minut johdatettiin miesten vaatetusliikkeeseen, ei sellaiseen, joihin olin tottunut, vaan sellaiseen jossa oli vain nuorille miehille tarkoitettuja vaatteita. Kolmannet farmarihousut olivat asiantuntijan mukaan sopivat. Olin samaa mieltä, sillä näissä eivät polvien ja takapuolen kohdat olleet haalistuneet. Minun oli ostettava vaatimuksestaan myös vyö ja amerikkalaistyyppinen pusero. Ahdistuksen virratessa itseeni, ehdotin lepohetkeä kahvilassa. Kahvihetken jälkeen kuljimme liikekeskuksen toiseen päähän. Siellä oli huonekaluliike, josta oppaani mukaan saisin hankituksi uuden patjan. Liikkeessä huomasin, ettei minulla ollut mittoja vanhasta. Onneksi taloudenhoitajani oli valmistamassa lounasta ja otti mitat. Patja ja toinen ohuempi patja, joka tulee toisen päälle, toimitettaisiin huomenna residenssiini. Samalla lupasivat viedä vanhan patjan pois.

Olimme selvinneet hankinnoista nopeasti ja palattuamme ehdotin mitä parhaalle avustajalleni lasillista kotikulmilla. Hän hyväksyi tarjoukseni, mutta ei päässyt luokseni lounaalle. Lounaasta sen verran, että se on taloudenhoitajani erikoisuus. Suunnilleen tavalliseen salaattiin lisätään valkosipuliöljyssä nopeasti paistetut scampin palaset annoksen päälle. Ja vain päälle. Dublininkatkaravut ovat nykyisin hinnoissaan, niinpä hieman ääneen ihmettelinkin ruokakassamme riittävyyttä. 

Illalla sitten oli herrakerhomme kokoontuminen lääkäriystävämme residenssissä. Heti alkuun sanon, että se oli katastrofi ja menestys. Matkalla tapaamiseen ostin pullon grappaa, joka tällä kertaa oli minun tehtäväni, sekä suklaarasian rouvalle.

Professoreista nuoremman alustus keskustelulle oli puuduttava, ei siksi, etteikö aihe olisi ollut kiinnostava  ja ajankohtainen, mutta siinä oli aivan liikaa numeroita. Eversti nukahti hetkeksi, mutta osasi salata siihen asti, kunnes alkoi nuokkumaan. Numerot juoksivat tähän tapaan: Jos yksi muovinen, lähes tyhjä hammastahnatuubi painaa keskimäärin 27 grammaa, niitä käyttää keskimäärin 6 miljardia ihmistä, kuluttaen keskimäärin 4 tuubia vuodessa, saadaan lähes 700.000 tonnia muovia, joka pääosin menee minne menee. Hän vielä havainnollisti määrää kuvailemalla sen tarkoittavan neljäätoista 50.000 tonnin laivallista muovijätettä ja yksinomaan hammastahnatuubeista. Ajattelin mielessäni tekeväni tarkastuslaskelmia kotiin tultuani. Kaikkia tietenkin kiinnosti lähtöarvot, mutta isäntämme ehdotti, että nauttisimme iltapalaa. 

Tässä vaiheessa tapahtui illan katastrofi. Eversti avasi lämpöpakkauksen, jossa oli lämpimiä kanansiipiä. Hot wingsejä. Kukaan meistä ei ollut aiemmin maistanut sellaisia. Kohteliaisuuden vuoksi isäntämme maistoi yhden ja minä kolme siipeä. Sen sijaan muille ne maistuivat. Tulisuudessaan siivet vaativat runsaasti vettä ja grappaa päälle. Tuliaispullo hupeni nopeasti. Aterian loppuessa pystyimme jo nauramaan everstin tempulle, sillä sellainen se oli. 

Everstiä lukuun ottamatta kaikkia kiinnosti mistä professori oli saanut luvut laskelmiensa pohjaksi. Alustajan mukaan noin 2 miljardia ihmistä ei käytä hammastahnaa lainkaan, kun taas toiset käyttävät 12 15 tuubillista vuoden mittaan. Jotkut vain yhden, tai kaksi. Siitä oli luontunut luku 4 tuubia keskimäärin. Jotain aavistusta professorilla on myös teollisuuden valmistusmääristä, mutta niitä hän ei lähtenyt avaamaan. Itse sain kohteliaisuuden, kun alustajamme kertoi hyvin harvassa maassa vielä keräiltävän muovisia tuubeja kierrätettäväksi. Suomi oli yksi niistä maista. Pääosa kuitenkin joutuu ympäristöömme, tavalla tai toisella ja muuttuu useinkin mikromuoveiksi. Kuulimme myös tuubien sopivuudesta kierrätykseen niiden merkintöjen perusteella, sekä sen, että usein miten korkki on aivan toista muovilaatua kuin itse tuubi. Syytä tähän professori ei osannut sanoa, vain arveluita.

Tällä kertaa alustus ei saanut aikaan vilkasta keskustelua ja se muuttuikin nopeasti hyvin vapaamuotoiseksi. Sitten tohtorin taloudenhoitaja tarjoilikin jo kahvit ja tällä kertaa oikeat konjakit. Tohtorin puolisokin siirtyi tässä vaiheessa pyörätuolillaan seuraamme. 

Kotimatkalla kuljin alkumatkan yhdessä everstin ja vanhemman professorin kanssa. Päätimme, että jatkossa alustusten aiheet pysyvät maanläheisimpinä. 

Kotiin tultuani sain vielä nauttia maukkaan illallisen. Paahdettu kanapoika lisukkeineen on makuuni. Illalliseni aikana taloudenhoitajani lähti. Huomenna keskiviikkona tulee patjat, lähtee vanha ja taloudenhoitajani puolisoineen illastavat kanssani. 

Onko sitten torstai toivoa täynnä, niin kuin sanotaan? Ajatukseni lensivät hetkeksi Firenzeen. Sitä ajatellen polttelin pikku parvekkeellani. Vivaldia kuunnellen, yhden pienen robustin ja nautin yhden tukevan lasillisen grappaa illanmittaan otettujen määräämänä. En pannut hanttiin,

Helmikuun 2. klo  23.00

Taloudenhoitajani puolison illallisvierailu oli mitä onnistunein. Keskustelimme pitkään aterian jälkeen nauttien tuliaisiksi saamaani proseccoa. Niin Italiassa kuin olenkin, pidän enemmän espanjalaisesta cavasta, joka on tehty shampanjakäymisellä pulloissa, mutta en ylenkatso tätäkään kuohuvaa. 

Oli lähes liikuttavan huvittavaa, että taloudenhoitajani oli valmistanut illalliseksi torta di ceci piirasta. Oikeastaan tämä livornolainen pannukakku on kikhernejauhoista tehty paistos. Taikina maustetaan rosmariinilla, sekä pippurilla ja paistetaan uunissa. Tämä ruokalaji ei nouse suosikkieni joukkoon, mutta menettelee, vaatien kuivaa punaista pöytäviiniä painikkeeksi. Liikuttavaksi asian teki se, että tämä ruoka on miehensä ehdoton suosikki. Mukana tarjottiin paistettuja tomaatteja joihin oli työnnetty oliiviöljyssä kuullotettuja valkosipulinkynsiä.

Taloudenhoitajani puoliso on edelleen työelämässä, huolimatta vasemman jalan proteesista. On ahtaajien nokkamies satamassa. Taloudenhoitajani muuttuu rouvaksi miehensä seurassa. Kehui itsekin illallisensa makua. Nyökyttelimme hyväksyvästi ja tunnelma oli kotoisa. Pidän näistä mutkattomista, kaavoihinsa kangistuneista ihmisistä. 

Siirryttyämme sikarille parvekkeelle, sain tekstiviestin naisten alusvaateliikkeen omistajan leskeltä. Vastasin saavani vieraan jo huomenna ja viipyvän koko viikonlopun. En ollut epärehellinen, mutta en kertonut kaikkea. Sanoin mahdollisesti tulevani viikolla. Lupasin ottaa yhteyttä.

Istuessamme parvekkeella, johon juuri ja juuri kaksi tuolia mahtui, tulin maininneeksi tulisijahankkeestani. Vieraani kertoi saavansa satamasta tarpeetonta puuta, jota mielellään muodollista korvausta vastaan lupasi toimittaa. Olin hyvilläni lupauksesta.

Vieraiden lähdettyä istuin vielä hetken kuunnellen Tchaikovskyn pianokonsertto ykköstä. On suuri suosikkini. Vähän dramaattinen, mutta synnyttää kuunneltuna, illalla uuden päivän. Konsertto saa minut laulamaan mukana ilman sanoja. Harvoin mitään suosittelen, mutta tätä suosittelen. Nautin kuunnellessani kevyen lasillisen särmikästä vernacciaa saadakseni suuhuni paluun entiseen ja konserton ensimmäiset iskut sille kuuluvaan arvoonsa. Aivan upeaa!

Huomenna tulee takkamiehen kisälli ottamaan mittoja ja huomenna tulee firenzeläinen nainen. Ei ole vielä soittanut tarkkaa tuloaikaa. Olen käsittämättömän luottavainen.

En kerännyt tänään askeleita ja se tuntuikin hyvältä tässä ahneuksien maailmassa. Askelluksen sijaan ajattelin ja jotain sain kiinnikin ja ylös. Tänään päiväkirjamerkintä menee myöhäisille tunneille.

Uudet patjat tulivat puolituntia sovittua aiemmin ja ne sovitettiin paikalleen heti. Hyppäsin vuoteelle kuin takapihan pikkumiehet trampoliinille. En katunut ostosta. Usein kadun. Taloudenhoitajani oli ostanut kaksi settiä vuodevaatteita, mutta en sijannut niitä vielä tänään. Huomenna sitten. Väri oli mieleeni. Harmaan maailmani, harmaan kadun väriset. Ilman pilkkuja, viivoja, kukkia. Kerta kaikkiaan tyylikkäät ja rauhoittavat. Oli ostanut myös kaksi isoa kylpypyyhettä, sillä minulla ei sellaisia ollut ja taloudenhoitajani olisi hävennyt, mikäli minulla ei sellaista olisi ollut tarjota. Isoilla tarkoitan jättimäisiä.

Helmikuun 3. klo 15.10

Tänään on ollut elämäni vaikein päivä päiväkirjamerkintöjen suhteen. Ja mitä ilmeisimmin tulee olemaan pitkälle iltaan asti. Olen lähes kyvytön kuvaamaan kahden ihmisen läheisempää yhdessäoloa. Se liittyy omaan häveliäisyyteeni, kokemattomuuteeni ja edelleenkin, tämä on pakko sanoa, myötähäpeään itseäni kohtaan. Ei siis mitään mahdollisesti kuvittelemaanne alter egoa kohtaan. Kun olen ymmärtävinäni ihmisen elämän koostuvan, lähes äärettömästä määrästä toisiaan seuraavien tilanteiden jatkumosta, jossa kaikessa on toisiinsa liittyvä kausaalisuus, on tuntemusten kirjaaminen verekseltään mitä vaikeinta. Tulen sen kuitenkin tekemään. 

Aamusta alkaen olen jännittänyt ja kokenut jonkinlaista pelkoa. Ymmärrän sen liittyvän uuden aiheuttamaan epävarmuuteen, jota en mahdollisesti hallitse. Mutta nyt mennään. Niin olen päättänyt. Olen myös päättänyt ottaa asian esille naisen kanssa. En vain tiedä miten sen tekisin hienovaraisesti ja uskottavasti olematta mitäänsanomaton mies. Kiitos, että olette mukanani. Olen saanut kannustusta. 

Aamun jännityksen katkaisi takkamestarin apulainen aamiaiseni aikaan. Otti joitain tarvittavia mittoja. Tulisijan rakentaminen alkaa ensi viikolla. Taloudenhoitajani tarjosi miehelle kupin kahvia. 

Asuntoni oli valmiina ottamaan vieraan vastaan. Vain vieras puuttui. Makuuhuoneeni on nyt sisustettu naisen tarpeille sopivaksi ja minulle oli sijattu vuode olohuoneeseen. Mikäli muistatte, on työhuoneeni asuntoni suurin huone ja sen taloudenhoitajani sisusti oikein viihtyisäksi olohuoneeksi tuomalla olohuoneesta muutamia pöytälamppuja ja yhden minulle mieluisan paikallisen maalaaman taulun. Itse kuljetin paperikasat ja osan kirjoista olohuoneeseen. Jännitykseni purkautui tekemisenä, niinpä ehdotin vielä ruloarkistokaapin ja vanhan lasivitriinin siirtämistä, mutta se työ sentään jäi toistaiseksi tekemättä. Työpöydälleni, jota en hetkeen tarvitse, kasasin kirjoja nurkista ja lattioilta. Tässä vaiheessa taloudenhoitajani määräsi minut ulos kävelylle. Sanoi vielä siivoilevansa. Jännitys näytti tarttuneen häneenkin. 

Niin kuin aiemmin kerroin, mutta toistan vielä, en ole vierailun varalle suunnitellut muuta kuin tämän päivän illallisen. Kenraaliharjoituksena kävinkin aiemmin tutustumassa hyvämaineiseen ravintolaan Piazza della Rebubblicalla. En ollut tyytyväinen ravintolan cacciucco di pesceen. En kuitenkaan saanut itseltäni tilaisuutta käydä tutustumassa toiseen aivan tässä naapurikorttelissa. Suuntasin sinne. Tämä pieni taverna on hyvin viihtyisä avokeittiöineen ja etenkin talvella suosittu lämmittävän hiiliuuninsa vuoksi. Isännän tunsin juuri sen verran, että vaihdoimme tervehdykset astuttuani sisään. Ratkaisuni tulla tapaamaan isäntää oli oikea. Tilasin pöydän illallisajaksi ja paikan omistaja lupasi hankkia tarpeet cacciuccoon. Ilman käyntiäni olisimme joutuneet tyytymään siihen mitä tarjolla oli. 

Palasin kotiin juuri ennen lounasta. Vielä ollessani ulko-ovella firenzeläinen nainen soitti ja kertoi tulevansa noin kello viisi suoraan kotiovelleni. Kuuma aalto läikähti poskipäihin asti. Kerroin saaneeni hänen autolleen paikan lihakauppiaan takapihalta viikonlopuksi. Hyvin iloisen oloinen nainen sanoi olevansa kiitollinen ja kertoi tulevansa isänsä viinitilan kautta, jonne kertoi jo pian saapuvansa. Pyysi saada tuoda laatikollisen oman tilan viiniä. Jännitys hieman laantui, mutta toisenlainen jännitys lisääntyi. Niitäkin näyttää olevan erilaisia. Uskallanko koskettaa? Mitä puen päälleni hänen tullessaan? Ajattelin kompromissia. Farmarihousut, kaulauspaita ja päälle ohut villainen pusero. Jahkailen. 

Firenzeläisen tuloon on vähemmän kuin tunti. Kirjoitan loput päivästäni ulos toivottavasti jo tänään hyvissä ajoin, huomenna joka tapauksessa. Kysyn myös naisen mielipidettä kirjoittamisestani. Kysyn myös kuinka saan häntä kuvailla, saanko käyttää laatusanoja loukkaamatta naiseuttaan. Uskon hänen ymmärtävän kirjallisuutta opiskelleena. 

Taloudenhoitajalleni annoin iltapäivän vapaaksi ja pyysin huomenna saapumaan vasta puoliltapäivin. Sanoin myös, että kummavesipusseja en tarvitse ja ne voinee sijoittaa keittiöön pois näkösältä. Kiitin häntä myös suuresta osoittamastaan ymmärryksestä ja onnistuneista hankinnoista. Pyysi soittamaan, jos tarvitsin apua.

Helmikuun 3. klo 23.05

Oven takana seisoi, melkein ajallaan, silmissäni nuorempi ja kauniimpi nainen kuin muistinkaan. Olalta roikkui iso kangaskassi, käsissään kuuden pullon viinilaatikko.

- Sinulla on kaunis ja itsesi näköinen koti, man cave, hän sanoi astuttuaan sisään.

- En saanut kaikkea kannettua autoltani, joten anteeksi vielä pikku hetki.

Hän oli poissa. Jäljelle jäi pehmeä laventelin tuoksu, ei niinkään pistävä parfyymin tuoksu. Uudemman kerran avattuani oven, sen takana oli vieläkin viehättävämpi nainen. Heitettyään käsistään viulukotelon ja pienen lentolaukun, halasi uudestaan aivan samoin kuin tultuaan hetki sitten ensimmäisen kerran. Nainen oli yllättynyt, kun hänelle oli järjestetty oma huone. Asunnossani ei ollut mitään esiteltävää ja laitettuaan pari pulloa viiniä kylmään, hän istui viereeni, oli pitkään hiljaa, piti kädestäni kiinni, katsoi silmiini ja hymyili. Mielessäni tärisin, vaikka hetki oli yksi parhaista elämässäni. Ainakin toistaiseksi.

- Nyt olen täällä sitten, hän sanoi. Osasin sanoa vain kiitoksen. En onneksi lähtenyt asiaa ihmettelemään sanomalla, että ihmettelen, että istut siinä ja että varmaankin Firenzessä olisi ottajia. Tai jotain. Jostain syystä jätin kaikki selittelyt ja vain annoin mennä. Olisin halunnut tarjota kahvia, tai viiniä, mutta ennen kuin ehdin kysyä, hän läimäytti tuttavallisesti polvelleni, nousi ja sanoi nähneensä kylmiössä vernacciaa.

- Maistuisiko sinulle lasillinen, hän kysyi jo matkalla hakemaan laseja. Oli kuin kotonaan, mutta kohteliaan luontevasti. 

On välttämätöntä kuvailla naista itselleni ja samalla teille. Kyseessä on kuitenkin merkintä päiväkirjaani. Se, että kuvailen naisen piirteitä itsekkäästi, tapahtuu kaikki luvallaan. Sanon loukkaamatta ketään, että hän on kauniin, ikäisensä italialaisen naisen stereotypia, ehkä pitempi kuin naiset täällä keskimäärin. Minua joka tapauksessa puoli päätä pitempi. Hiuksensa ovat mustansiniset, kiedottu takaa tiukasti yhteen ja kasvonpiirteet pitkänomaiset ja selkeät. Ei kuitenkaan olemukseltaan mikään milanonkauniitnaiset, vaan urheilullisempi ja rennompi. Parasta, oikeastaan se johon ihastuin, on alinomainen, lempeän luonnollinen hymy ja sen jatkeena kaunis nauru. Kaikki ihan parasta ja nyt  todellisuuttani.

Viinilasin ääressä kerroin hänelle avoimesti kokemattomuudestani, itsetuntoni heikkoudesta, erityisesti kauniin naisen edessä ja viittasin edelliseen tapaamiseemme. Nainen oli hiljaa, mutta hänen kasvoilleen nousi lämmin hymy ja samalla otti käteni käteensä.

- Voi sinä hyvä mies. Olen jo neljäkymmentäkuusi vuotias asunut yksin mieheni kuolemasta alkaen, viimeiset viisi vuotta työtä tehden ja opiskellen. Voin sinusta tuntua tungettelevalta ja vahvalta, mutta ei se niin mene. Ei alkuunkaan. Aivan viime aikoihin asti olen tehnyt surutyötä, joka on vaikuttanut arkeeni. Onko se aika loppumassa, luulen niin. Ainakin toivon niin.

Kysymättä sen enempiä hän painautui kylkeeni epämukavassa työhuoneeni sohvassa painaen päänsä olkapäätäni vasten ummistetuin silmin. En tiennyt mitä ajatella, mitä sanoa, mitä tehdä. Kosketin kuitenkin hänen hiuksiaan kömpelösti. Se tuntui sellaiselta, ettei ollut elämässäni aiemmin tuntunut. Tuntui lämpimän hellältä. 

Tässä tulen vaikeuteeni kertoa kahden ihmisen välisestä läheisestä kanssakäymisestä. Kirjoitan kömpelösti ja osaamattomasti. Itselleni antamani lupauksen mukaisesti kuitenkin kirjoitan. Toivon ymmärrystä osakseni. Nainen huomasi jännittyneisyyteni.
- Eikö sovita niin, että minä olen arka, kärsinyt nainen ja sinä olet sitä mitä kerrot? Otetaan huomioon toinen toisemme. Rentouduin. Tunsin suunnatonta hetken lämpöä, mutta taustalla olivat minulle ominaiset kysymykset. Kuinka kauan saan elää näin hyvin? Kuinka pitkä onnellisen hetken tulee olla? 
Lasien tyhjennyttyä hän nousi, mutta kääntyikin puoleeni pyytäen katseellaan suudelmaa. Kun en tiennyt miten toimia, niin annoin vain kaiken tapahtua. Lämpö virtasi minuun. Se virtasi useammankin kerran. Kerroin, että söisimme paikallisessa tavernassa vaatimattoman illallisen. Hän ilahtui ja pyysi päästä siistiytymään. Jäin kirjoittelemaan keittiön pöydän ääreen.

Cacciucco di Livorno, tai paremminkin la zuppa di pesce livornese oli aivan loistava. Ihmettelimme molemmat mistä isäntä oli loihtinut kaikki meren antimet. Tuskin Välimerestä. Istuimme pitkälle iltaan keskustellen, enimmäkseen tästä seudusta ja erityisesti Livornosta. Kävi ilmi, että hän oli aikaan tehnyt pro gradu tutkielmansa Livornon merkityksestä Medicien suvun hallitessa Toscanaa. Itse asiassa firenzeläinen Medicien mahtisuku loi Livornon, halliten aluetta lähes kolmensadan vuoden ajan. Kuulin myös, että Livorno on ollut ranskalaisten hallinnassa ja että Livornoon asettui brittiläinen yhteisö, joka käytti kaupungista nimeä Leghorn. Vasta 1860 Livorno ympäröivine alueineen liitettiin Italian kuningaskuntaan. Vaikka tiedänkin teitä tämän historian oppitunnin, joka tuskin päiväkirjaan kuuluu, pitkästyttävän ja jonka innostuneelta opettajaltani sain, kerron vielä, että Italian kommunistinen puolue perustettiin Livornossa 1921. En asiaa ihmettele. Sen vaikutus näkyy edelleenkin. samoin kuin jonkinlainen ulkokultaisuus. Täällä ollaan livornolaisia, sitten toscanalaisia ja viimein italialaisia. Kerron nämä, kun näistä keskustelimme. Tulee tässä ylös ja muistiin kirjoitetuksi.

Kotimatkalla nainen otti minut rohkeasti käsipuoleensa tietäen hyvin, että olin jo ennen kotiin tuloamme merkitty mies. Nauroimme asialle. Kolmen viinilasillisen jälkeen nainen näytti tiukoissa housuissaan tavattoman kauniilta. Katselin aina, kun hänen katseensa minut vältti.

- Ei sinun tarvitse katsella minua salaa, hän sanoi ja kertoi myös vielä ottavansa kanssani parvekkeellani yhden pienen lasillisen vernacciaa. Halusin nähdä miltä hän näyttää neljännen vernaccian jälkeen. En polttanut pientä robustia , vaikka mieli teki aivan mahdottomasti. Nainenkaan ei tupakoinut, vaikka muistin hänen niin tehneen.

Ennen vetäytymistään levolle, nainen kertoi miehestään ja äidistään. Äiti oli menehtynyt traktorin kaaduttua viinitarhan rinteessä hänen ollessaan kahdentoista. Firenzeläinen kertoi myös isästään, jonka olikin tavannut. 

Vieraani vetäydyttyä makuuhuoneeseensa, avasin hänen tuomansa tuliaislahjan. Se oli kasvojen ihonhoitosarja. Pienessä kortissa luki, etten saanut käyttää ensimmäisen kerran ilman hänen lupaansa. 

Tätä kirjoittaessani olen olohuoneessani, josta on tullut makuuhuoneeni. Jonkinlaista jännitettä huoneiden välillä on, mutta en missään tapauksessa halua rikkoa sitä osaamattomuuttani. Uudet lakanat ovat ihanat. Ei mitään satiinia, vaan sopivasti karheat. Sänkeni ei takerru kiinni. Juuri kun uskoin päivän olevan muistiin merkitty, kuulen vieraani kutsuvan. Nainen haluaa soittaa minulle viulullaan vuoteellaan istuen. Hän on pukeutunut hyvin kevyesti. Kaunis. Kello yhtätoista. Tulin sulkemaan tietokoneen ja kirjoitin nämä päiväni viimeiset rivit.

Helmikuun 4. klo 12.00

Marcus Aurelius sanoo itselleen kirjoittamassa päiväkirjassa, "Itselleni", näin: "Lähestyy aika, jolloin olet unohtanut kaiken ja kaikki ovat unohtaneet sinut".

Näin ajattelin naisen lopetettua minua syvästi liikuttaneen soittonsa. Elämäni haltijan käännettyä sivua pelikirjastani, jossa uskoin olevan vain kannet, siellä olikin vielä sivu minulle. Aureliuksen lausahdus saa jäädä odottamaan parempaa aikaa.

Voiko yö naisen vieressä olla miehelle intohimoinen ja samalla rauhallinen? On tietysti naiivia tehdä kirjallisia lainauksia, mutta niin minun on välttämätöntä tehdä, sillä ajatukset, joita parhaillaan ajattelen, on sanottu tuhansia kertoja. Uusiin en kykene,

Aamulla herättyäni omasta vuoteestani keittiön tuoksuihin, siis naisen vuoteesta, lausuin mielessäni minulta yhdeltä osaltaan kateissa olleen Epikuroksen ajatuksen: "Kuinka voisin ymmärtää hyvää, ellei minulla olisi käsitystä makunautinnoista, rakkauden, musiikin ja kaiken kauneuden ihanista muodoista."

Olin saanut viettää yön, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Huoneen täytti naisen viulusta Bachin rauhoittava aaria, vielä hänen lopetettuaankin. Kosketus ei ollut polttavaa, se oli hellää, kohteliasta ja erityisesti huomioonottavaa, samalla oudosti yhdistävää. Pelottavan helppoa. Olen paljon elämäni aikana lukenut hetkellisestä ykseyden tunteesta ja nyt luulen, että sen sain kokea.

Sain aamiaisen vuoteeseen. Ensimmäisen kerran elämässäni. Tämä on tunnustettava. Nainen sen sijaan sanoi lähes ilkikurisesti, että tästä on hyvä aloittaa. Mitä sitten sillä tarkoittikin.

Firenzeläinen lähti taloudenhoitajani kanssa ruokaostoksille. Haluaisivat valmistaa turskaa, mikäli löytävät. Epäilemättä puhuvat myös minusta.

Lähdettyäni siteeraamaan ikiaikaisesti lausuttuja ajatuksia, sopivat seuraavat päiväkirjani merkinnäksi juuri nyt: "Aliquando insanire lucundum est." Toisinaan on mukavaa olla sekopää.

Mutta tärkeintä itselleni on: "Abiit ad plures." Hän liittyi enemmistöön, Kiitos elämäni!

Helmikuun 5. klo 22.00

Pitkästä aikaa saimme tänään pienen sadekuuron. Huomiseksi on luvattu sitten enemmän. Toivottavasti taivaaltamme sen saamme. 

Kaikki meni eilen hyvin, oikeastaan erinomaisesti. Naiset löysivät illalliselle turskaa. Italiassa on laskettu olevan noin neljäsataa erilaista turskareseptiä. Jokaisella maakunnalla on omat reseptinsä, mutta se ei riitä. Monilla paikkakunnillakin on omansa. Niissä kaikissa on yhteisenä nimittäjänä vain turska. Eri muodoissaan. Taloudenhoitajani on tottunut, epäluulonsa jälkeen, vieraaseeni, joka mutkattomasti puuttuu hänen keittiönsä asioihin. Sekin tuntuu hyvältä. Sen verran aterian valmistusvaiheessa kuulin heidän keskusteluaan, että pääsivät ilman isompaa äänen korottamista yhteisymmärrykseen turskan valmistuksesta. Tekivät mukaillen merluzzo alla livornesen, ilmeisesti firenzeläisen ehdotuksesta. 

En pidä vieraani mukanaan tuomasta viinistä, niin isänsä tilan viiniä kuin onkin. Omassa kasvukertomuksessani olin päättänyt olla itselleni raadollisen rehellinen, tai ei nyt ihan niin rehellinen ihan aina. Rehellisyyttä sekin. Kerroinkin heti sopivassa tilaisuudessa firenzeläiselle viiniongelmasta. Huomasinkin laatikollisen vernacciaa keittiössä. 

Illallinen oli aivan ihana. Ensimmäistä kertaa tässä residenssissä paloivat kynttilät ruokapöydässä ja hiljainen musiikki soi taustalla. Pöytäliina oli otettu pois ja kattaus oli tehty vanhan maalaispöydän lankuille. Vieraani oli pyytänyt taloudenhoitajani aterioimaan kanssamme. Turska oli erinomaista ja kahta laatua viiniä oli karahveissa. Olipa maailmani muuttunut. Ja nopeasti. Illallisesta jäi taloudenhoitajalleni kotiinkin vietäväksi. Vieraani antoi muutaman viinipullon mukaan. Sitten olimme kahden. Lähes yllättyneitä siitä, että olimme kahden. Kynttilätkin vielä paloivat. 

Lisäyksenä päiväkirjamerkintöihin, on välttämätöntä kertoa suhteestamme se, ettei se ole nuorten kaksikymmenvuotiaiden jatkuvaa kiinnioloa toisissamme, pusuttelua, tai jonkinlaista todistelua siitä, että nyt on niin ihanaa. Ei, se on enemmän. Vaikka firenzeläinen puhuu paljon, osaa olla hiljaakin. Toisen huomioiminen on jatkuvaa, monimuotoista ja hienotunteista. Voimme puuhailla omiamme erikseen, mutta yhdessä. Minusta tuntuu, että se on suhteemme myötäsyntyinen synteesi. Ainakin toistaiseksi. Jos huonosti käy, niin lupaan Aureliusta siteerata sitten siitäkin. 

Jäätyämme kahden kesken, keskustelinne hetken naisen väitöskirjasta. Se kiinnostaa minua ja pyysinkin saada myöhemmin kuulla lisää. Ensimmäinen pieni särö hetkeemme tuli, kun sanoin meneväni terassille tupakoimaan puolikkaan robustin. Sain pienen italialaistyyppisen läksytyksen tupakan vaaroista. Tuntui liikuttavalta. Joku välitti. Panin lisää tuhmuutta toimiini sanomalla, että otan myös yhden grappan. Vieraani suli parhaaseen hymyynsä ja pyysi kaatamaan hänellekin. Huopien alta katselimme kadulle. Myöhemmin, saatuani terassin ovet kiinni sain kuulla mitä ihaninta viulunsoittoa. Onpa elämäni nautintojen sorttimenttiin tullut uutta sisältöä. 

Olimme jo ennen illallista, taloudenhoitajani, pikku paheksuvan hyväksynnän myötä, siirtäneet minun kapeamman vuoteeni olohuoneesta makuuhuoneeseen toisen vuoteen viereen. Pieni ongelma on se, että vuoteiden välillä on pieni kynnys. En kuitenkaan raaskinut laittaa kirjoja jalkojen alle ja todennäköisesti kynnys olisi tullut vain toiseen suuntaan. Leveämpi vuoteista olisi meille riittänyt, mutta ongelma oli naisen taipumus rullautua ainoaan peitteeseen ja minä jäin kokonaan ilman. Koin sen edellisenä yönä. Hyvä yöuni on mitä tärkeintä. Päätimmekin, että molemmat käytämme omiamme. 

Vuoteessa kyselimme arasti toisiltamme kiintymyksemme astetta. Oliko sitä. Oliko mahdollisesti muuttumassa ihastuksesta kiintymykseksi, mahdollisesti jopa rakkaudeksi. Kerroin, etten usko rakkauteen yhden tapaamisen perusteella. Sain ajatukselleni hyväksyntää, mutta keskustelu hiljeni muminaksi naisen käden silittäessä selkääni. Ensimmäistä kertaa koskaan ikinä, tässä ihanassa tilanteessa, uskalsin itsekin liu'uttaa kättäni hänen selkänsä päällä. Katselimme toisiamme silmiin niin kauan ja intensiivisesti, että jatkaakseni olisin tarvinnut silmätippoja. Onneksi jumalat ovat jo aikoja sitten keksineet muutakin. 

Aamulla heräsimme samasta vuoteesta, kumpikin omaan peitteeseen verhoutuneena. Läheisyys välillämme tuntuu lisääntyneen. Mitättömyyden ja häpeäni tunteistani hiljainen vapautuminen voimaannuttaa. Taloudenhoitajani oli kattanut aamiaisen kahdelle ja lähtenyt asioilleen. Rakkauden tuoksu voitti paahtoleivän tuoksun.

Kirjoitan tämän päivän tapahtumista myöhemmin, mikäli ehdin. Tänään laskemme askeleet yhteen. Elämäni tuntuu harlekiinikirjallisuuden elämältä. Ainakin sen kömpelö kuvaaminen. Kerroin ajatukseni hänelle.

- No can do, oli vastaus.

Helmikuun 6. klo 23.00

Hyvät ystäväni, ystäviäni olette tänään minulle olleet poikkeuksellisessa päivässäni. Päivät juoksevat ohitsemme lainalaisuuksiensa mukaisesti. Kuitenkin jokainen meistä pyrkii vakioimaan elämäänsä, tekemään totuttuja, toistuvia tapoja. Minä erityisesti. Se luo näennäistä turvaa. Ajatukseni ei ole hyväksyttävissä, mikäli joku muu hallitsee elämääsi. Se on alistamista, hallintaa, tukahduttamista ja montaa muuta kielteistä, vallitsevan etiikkamme demonien luomaa tukahduttamista. Tämän merkinnän luomiseen osallistuu firenzeläinen vieraani. Hänen teams-palaverinsa professorinsa ja muutaman muun kanssa peruuntui. Kiitos, että olet vieressäni keittiön pöydän ääressä.

Vieraani poistui ennen puoltapäivää ja kertoi menevänsä asioilleen. Vaikka olenkin sosiaalisesti melko sokea, havaitsin jotain olevan tapahtumassa, sillä taloudenhoitajani lähti pyykille muualle. Yleensä pyykit kuivataan keittiössä, parvekkeella, tai kylpyhuoneessa. Ja miten oli lounaan laita? Sain tehtyä kiireellisimpiä töitäni hetken, sillä nainen viipyi kaupungilla lähes kaksi tuntia. Kun vihdoin saapui, saapui kuin aseenkantajana taloudenhoitajani heti perässä. Keittiöstä kuului kiihkeä ja melko kovaääninen keskustelu. Pääsyni estettiin keittiöön.

Eversti soitti. Hän onnitteli. Hänen mielestään oli ”saalis”, jos minulla oli residenssissäni nainen ja ikäeroa on vähemmän kuin Suomen presidenttiparilla, mutta kuitenkin riittävästi. Hän olisi pyrkinyt sunnuntaina kyläilemään, mutta sain uskottavasti estettyä tulonsa.

Lounaaksi oli hedelmälautanen pienine suolakekseineen ja smoothie. Vieraani oli käynyt ostamassa tehosekoittimen. Smoothie oli paksua, vihreistä kasviksista ja juureksista sekoitettua. Makeutta tuli joistakin hedelmistä. Taloudenhoitajani oli syystäkin kasvoiltaan hieman vänkyrässä. Uusi on uutta. 

- Tämä on sitten uusi normaali, sanoi vieraani, osoittaen sanansa meille molemmille. Lauantai on toivoa täynnä tulevaisuuden suhteen ajattelin. Tehosekoittimesta tulevaisuus ei saa jäädä roikkumaan.

Iltapäivällä vieraani puuhaili huoneessaan. Uskoin hänen kirjoittelevan.

Ennen illallista teimme kävelylenkin. Tuli yli 8000 askelta jaettuna kahdella. Tultuamme nautimme aperitiivit ja pienet kahvit. Emme kävelleet naisten alusvaateliikkeen ohi. En ole yksinkertaisesti vielä uskaltanut kertoa firenzeläiselle asiasta kaikkea.

Illalliseksi oli jotain, jolla ei varsinaisesti ole nimeä. Vieraani ei tällä kertaa osallistunut aterian valmistamiseen. Illalliseksi taloudenhoitajani tarjoili lasagnea, jossa levyjen välissä oli pieniksi paloiksi rouhittua broccolia sekoitettuna kermaan ja parmesaanijuustoon. Mausteena aavistuksenomaisesti valkosipulia. Ruoka maistui erinomaiselta. Vieraani halusi tähän kohtaan lisäyksen, että oli mitä parhain asia, ettei auttanut, eli ettei ollut puuttunut aterian valmistukseen.
Ilta kului musiikkia kuunnellen ja keskustellen. Kerroin myös päivän keskusteluista Facebook-sivuillani. 

Myöhäisemmillä tunneilla sain kutsun makuuhuoneeseen. Puin kylpytakin pyynnöstään. Jännitin kovasti. Makuuhuoneessa oli tehty järjestelyitä. Minut asetettiin selinmakuulle. Kuumankostea kangaslappu asetettiin kasvoille ja pyydettiin olemaan paikoillaan kymmenisen minuuttia. Kylpyhuoneesta kuulin vettä laskettavan ammeeseen. Naisen mukana tuli voimakas laventelin tuoksu.

Yleensä näytelmä alkaa, kun esirippu laskeutuu. Nyt oli toisin. Hänen otettuaan pikku pyyhkeen kasvoiltani, näin naisen kylpytakissaan. Alla oli niukka vaatetus, jos sitäkään. Hetken ajattelin tuhmia, mutta siirsin ajatukseni Kalasataman rumiin taloihin. Näin ne viimeksi Suomessa käydessäni. 

Kasvohoito kaikkine vaiheineen oli mitä tyydyttävin, oikeastaan lähes parasta. Ihmettelen, että tänään eräs livornolainen mies ihmetteli, että kuinka mies voi saada kasvohoitoainepaketin tuliaisiksi ja vielä kertoo siitä.

Kasvohoidon jälkeen hän ohjasi minut hellästi mutta määrätietoisesti kylpyhuoneeseen. Ällistykseltäni en huomannut, kun alushousuni riisuttiin ja kylpytakki ripustettiin. Kylpyhuone oli kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Omilla jaloillaan seisova, ikivanha, ruosteenruskea kylpyamme oli siirretty nurkasta keskemmälle, kaksi pientä tarjoilupöytää oli tuotu, huomaamattani olohuoneesta. Kaikkialla oli erikokoisia kynttilöitä, joiden tuoksuun sekoittui kylpyveden laventelin tuoksu. Kuin noiduttuna minut ohjattiin ammeeseen. Vasta silloin huomasin uuden viherkasvin nurkkauksessa ja pullon cavaa jäissä. Huomaamisella ja näkemisellä on suuri ero. Ensimmäisen kerran näin tämän kaiken järjestäneen naisen riisuutuvan hitaasti edessäni. Alaston nainen on kaunis ja kosketukseen houkutteleva, varsinkin jos miehellä on kiintymystä häntä kohtaan. Näin ajatelin ja ajattelen vieläkin. Olin niin hävelias hänen astuessaan ammeeseen, että upotin pääni vaahtoon. Tunsin naisen jalkojen hakevan paikkansa omieni vieressä. Pulpahdin pinnalle ja nauroimme.    

Helmikuun 7. klo 19.00

Vieraani lähtöä ei seurannut tyhjyys. Ei myöskään kaipaus, ei itsekäs ikävä. Ei myöskään vakka löytänyt kanttaan, niin kuin joku oli kirjoittanut toivovansa tapahtuvaksi. Se mitä tapahtui, oli venytetty aamu, herättyämme toisiamme vuoteessa ihmetellen. Sitten pitkät aamutoimet. Minulla on yksi toiletti ja sen suhteen arvostamme yksityisyyttä. Vetäydyin hetkeksi työhuoneeni puolelle.

Ajan hidastaminen jatkui aamiaisella. Ensin luin sanomalehden aamiaispöydässä ja hän lähetti isälleen viestin tulostaan. Tuossa vaiheessa en vielä pystynyt ymmärtämään, oliko meille jotain tapahtumassa, oliko meillä suhde, vai oliko meillä vakavasti otettava suhde. Tätä kirjoittaessani luulen, ettei muutaman päivän yhdessäolomme  ollut mitään niistä. Uskon, että kyseessä oli tapahtumien jatkumo, joka jatkuu joskus jos jatkuu. Mitään ei luvattu, mitään ei edes toivottu. Minä uuden edessä olin enemmän nuori poika, joka on saanut maistaa ensimmäisen kerran omaa ja tuntematonta elämää. Ja se maistui hyvältä. Muutaman kerran toivon itsekäs ajatus pyrki sanoiksi, mutta silloin osasin liittää itseeni klassikkokirjallisuuden karmaisevat tapaukset toivon muuttumisesta tuhoksi, ennen seuraavaa toivoa. Ja olihan minulla tehosekoitin. Uusi normi jatkossa, niin kuin hän sanoi.

Jotain kertoi se, että juuri ennen lähtöään asensimme pyynnöstään Signal-sovelluksen puhelimeeni ja testasimme sitä. Naisen kasvot näkyivät parvekkeeltani. Lähtiessä hän kiitti minua ja taloudenhoitajaani. Mitään emme sopineet. Hän vain lähti.

Olen varma, että jos joku tämän lukee, jää ihmettelemään, että mitäs nyt. En minä tiedä, mutta täysin vastoin itseäni en asian kanssa piehtaroinut. Päällimmäisenä oli rauha. Olin ikään kuin nähdäroomajakuolla-tyytyväinen. Minunkin kohdalleni oli osunut jotain, jotain mistä kokemani mitättömyyden ja häpeän tunteiden vuoksi en ollut ikinä edes osannut haaveilla.

Palasin omiin rutiineihini. Lyhyen teams-palaverin jälkeen, sunnuntain vuoksi, avasin Rahmanovin veljekset, kaadoin ohuen grappa-ryypyn ja uppouduin toiseen maailmaan. Sen osasin.

Vaatimattoman lounaan jälkeen puhelimeni soi oudolla äänellä. Vastasin. Firenzeläisen naisen hymyilevät kasvot näkyivät ruudulla.
- Minä vain testasin vähän kauempaa, hän nauroi.
Olin onnellinen.

Helmikuun 8. klo 22.00

Tarvitseeko tämä maailma enää kirjoitettuja sanoja? Kysymyksen esitin egoistisesti itselleni iltapimeyden vallattuani työhuoneeni raollaan olevasta parvekkeen ovesta. Pimeys kirjoittaa aina päälle. Väristelee, muuttaa, valehtelee ja lopuksi häivyttää. Kafka lienee ajatellut tietämättään, että joskus joku itsensä hengiltä kaasuttava Sylvia Plath kirjoittaa eroangstissaan runokokoelman Ariel, joka pimeydessään voittaa pimeyden ja sanat. 

Panin työhuoneessani röyhkeästi palamaan robustin, vaikka tiesin seuraukset. Avasin pullon vernacciaa ja otin ensimmäisen lasillisen hänen lähtönsä jälkeen. Olin murheellinen. En masentunut, enkä missään määrin säälin kaipuussa. Hänen lähtönsä ei vieläkään ole vaivannut. Päin vastoin kysyn itseltäni; olenko misantrooppi, joka tiedostamattomassa ihmisvihassaan kääntyy itseään vastaan. Käpertyy ja erakoituu niin kuin täällä vain voi. Ja vaikka kuinka kirjoittaisin sanoja päässäni, valoon kääntyvästä tropistisesta Perkeleestä, kirjoittamatta niitä paperille, tiedän, että se on tarpeetonta. Planeetta itseohjautuvana organismina menee kuin paikallisjuna Tikkurilaan, matkustajat mukanaan. Mutta ei loputtomiin.

 Tästä päiväkirja merkinnästä herää kysymys mikä minuun on mennyt. Ei mikään. Minä menin.

Olin keräämässä askeleitä, kun yhytin joukon sotaa huutavia ihmisiä. Kylteissä luki: ”stop russian agression”, tai ”time for the war”. Kävelin muutamia satoja askeleita heidän kanssaan, kokeakseni mitä tunnen. Tunsin kylmyyttä ja pimeyden saapuvan ennen auringon laskua. 

En ole lähettänyt viestiä naisten alusvaateliikkeen omistajalle. Vaikka lupasin. Jos juon useamman lasillisen, saatan lähettääkin. Huomenna soitan Firenzeen kirjastoon ja kysyn muutamia kirjoja.

Helmikuun 9. klo  20.00

Noin kuukausi sitten  kirjoitin tänne ensimmäisen päiväkirjamerkintäni julkisena.
Mikään ei ole loppu. Milloinkaan mikään asia ei lopu kokonaan. Oli sitten tapahtuma fyysinen, tai immateriaalinen. Molemmissa tapauksissa tapahtuman osilla voi olla jatkumoa, mutta erityisesti seurauksissa elää jatkuvuus aina ja jossakin muodossa. Siksi on epärationaalista uskoa, että mikään case is closed ihmisen kohdalla, ainakaan tässä universumissa.

Tiedän tämän. Olen tiennyt kauan. Selviytymiskeinot ovat lajillemme tyypillisiä. Vaihdamme uuteen ympäristöön, sanomme irti kykymme mukaan itsemme vallitsevasta olosuhteessa, teemme rikoksen, antaudumme addiktioillemme, sopeudumme tietoisesti, tai tiedostamattomasti, tai sitten vain pyrimme unohtamaan. Kaikki tämän tietävät ja tekevät omalla tavallaan. Sitä en hetkeäkään epäillyt lukiessani Dostojevskin ”Idioottia”. Idiootti julkaistiin vuonna 1869. Ei yhtään liian aikaisin. Dostojevski kirjoitti kirjansa tässä lähellä Firenzessä. Ajattelin, että kirja kirjoitetaan joka päivä uudelleen tuhanteen kertaan, kun taloudenhoitajani tuli selvästi kiihdyksissään valmistamaan illallista.

Aamupäivällä, vaikka olinkin saanut kiinni tavallisesta päiväni kulusta, en saanut tehtyä tutkimustyötäni. Sen sijaan olin silmäillyt, uusin silmin, entiseltä kollegaltani saamia Minsk 1 ja Minsk 2 sopimuksia. Ajattelin, että kolmas olisi epärealistinen juuri nyt. Mikään osapuoli ei sellaista voisi hyväksyä. Sen verran ovat poterot routaiset. Heitinkin paperit papereiden päälle työhuoneessani. Olin palauttanut firenzeläisen käynnin jälkeen kirjat ja paperit takasin olohuoneesta kirjoituspöydälleni isoiksi kasoiksi. Pidän niistä. On terapeuttista kaivella niitä yksityiskohtien löytämiseksi. Ajattelun sijasta saan hetkittäin kiroilla epäjärjestystäni.

Eilen en halunnut lähteä kävelylle. Johtuiko edellisen päivän huonosta mielialasta, jonka kaupungilta toin mukanani. Sen sijaan kävin kujan kahvilassa nauttimassa aperitiivin ja pelasin erän shakkia, jonka jouduin luovuttamaan varhaisessa vaiheessa.

Illallinen oli huolella valmistettu tomaattibasilikakeitto, johon erillisestä astiasta sain lisätä tarpeen mukaan kirpeää vuohenjuustoa. Lopetellessani huomasin, että taloudenhoitajani kiihtymys oli kääntymässä loukkaantumiseksi näennäisen välinpitämättömyyteni vuoksi. Katsoin häntä no-katseella sanomatta ääneen mitään. Naisten alusvaateliikkeen omistajan leski oli pidätetty uudelleen ja saanut syytteen miehensä, jos nyt ei murhasta, niin ainakin hengen riistosta. En yllättynyt. Olisi pitänyt. Hetken siunailin taloudenhoitajani suuntaan saadakseni hänet rauhoittumaan. Nyt ymmärsin sen, ettei minua pyydetty hänen toimestaan, vaikka olikin silmissään merkittävässä asemassa, näytelmäkerhon uudeksi ohjaajaksi. Se tehtiin muiden toimesta. Kieltäydyin jyrkästi.

Soitin Firenzeen puhelun illalla. Sitä moni lukija oli täällä toivonut. Puhelu jätti outoa tulkinnan varaa. Soitin hänen puhelimeeni lataamallaan Signal-sovelluksella ja nähtyäni naisen kasvot, näin ilahtuneen naisen. Ujouteni ja häpeäni vuoksi keskustelusta tuli muodollinen jota vuoteessani itselleni pahoittelin. Sain kirjat tilattua ja lupasimme pitää yhteyttä. Olin entistä vakuuttuneempi, että hänellä oli Firenzessä suhde. Se ei tuntunut pahalta.

Helmikuun 10.  klo 22.00

Parvekkeella tarkenee huopa hartioilla hyvin. Lämpöä on yli 10 astetta. Virusrajoituksia puretaan, Kuulin kadulla, että ainakin maskimääräyksiä kevennetään. Kirjoitan tämän merkinnän tietokone sylissäni, ohut grappa lasissa. Tupakoin eilisen puolenperän robustista,

Firenzestä tuli puhelu pitkänä. Olisin epärehellinen itselleni, jos en lainkaan olisi odottanut. En kuitenkaan pettymykseen asti olisi odottanut, jos mitään ei olisi kuulunut. Nainen soitti kotoaan. Yllätyin hänen kulkiessaan asunnossaan kuvaten. Signal-puhelu. Se oli iso, isompi kuin minun. Moderni ja vanha. Myöhemmin hän kertoi, että on ollut syynsä pidättyväisyyteensä. En kysynyt tarkemmin. En ole ihminen, joka kaivelee.

Hän sanoi ajatelleensa. Vastasin, että niin olen tehnyt minäkin. Sitten tapahtui täysin ennen kokematonta minulle. Nainen laittoi puhelimensa telineeseen ja soitti minulle viulullaan. Liikutuin jälleen. Viulu oli toinen, tummempi ja pienempi kuin se, joka hänellä oli mukanaan vieraillessaan luonani. Viulun hiljennyttyä hän kävi polvilleen lattialle, kyynärpäät painettuna sohvan kulmaan ja teki yksinkertaisen kysymyksen,

- Tuletko viikolla luokseni pitemmäksi ajaksi? Kysyin täysin yllätettynä, että minkälaista aikaa ajatteli.

- Tulet niin pitkäksi aikaa, että tunnet Firenzen ja minut ja töiltäsi ehdit, eli loppuiäksesi tietenkin. Voit toki tuoda töitäsi mukanasi, mutta minussa on sinulle töitä tarpeeksi, hän nauroi. Olin pitkään vaiti. Ahdistuin yllätyksellisyydestä.

Nyt istun parvekkeella ja kuuntelen kadun ääniä. Katselen tarkentamatta katsettani pimeyteen, joka yrittää voittaa vanhat katulamput.

Helmikuun 11. klo 23.00

- Sisään, huusin aamiaispöydästä suu täynnä rosettaa ja silmät kiinni la Repubblicassa. Kiusaannuin häiriöstä kuultuani koputuksen ulko-ovelta. Päivällä ovi on auki sisäpihalle, jossa on laiminlyöty kesäpuutarha ja josta ovet antavat kulkijat muihin asuntoihin. Alkujaan siellä oli pieni suihkulähde, mutta se oli vetensä heittänyt ja rappiolla. Muuttoni jälkeen tunsin sääliä sitä kohtaan. En enää. Olen paaduttanut mieleni pikku suihkulähteeltäkin, eikä se ole hyvä rehellisyystila. Näin on muuallakin suihkulähteille käynyt. Uskoin taloudenhoitajani tulevan kadulta asioiltaan kantamuksineen ja anoneen koputuksella kohteliaisuutta. Ei, ovella seisoi tuttavaprofessoreistani nuorempi puolisonsa kanssa.

Oli ennenkuulumatonta, että tapaamiseen tultiin ilman sopimista.
Kutsuin vieraat aamiaispöytään huomattuani taloudenhoitajani palanneen. Lombardialaisia sämpylöitä, joihin nimensä mukaisesti on piirretty ruusuke, oli vieraillekin. Niitä oma leipurimme ei periaatteensa vuoksi leiponut. Vastaavia, eri kuviolla, kylläkin.

Minun ei ollut syytä kysyä mikä ystäväni oli luokseni tuonut. Kertoi sen heti, valiteltuaan ensin epäkohteliasta saapumistaan. Asia oli tietenkin järisyttävä, hän kannaltaan, liittyen virkansa hoitoon, mutta ei niinkään merkityksellinen minulle, jos lainkaan. Kerroin hänelle hyvin pyöreän vastauksen, jota vielä pyörittelin, ikään kuin toivoen sen vierivän pois. Professori tuntui tyytyväiseltä. Valitettavasti en tässä luottamuksellista asiaa voi avata.

Jatkoimme keskustelua työhuoneessani uusien espressojen myötä. Hän tiedusteli miten suhteeni firenzeläisen naisen kanssa kehittyy. En lainkaan yllättynyt, että hän asiasta tiesi yksityiskohtaisesti. Oikeastaan aivan kaikki. Ei ollut syytä lähteä kieltämään mitään. Päinvastoin, avauduin saadakseni näkökulmaa. Tunsin sitä tarvitsevani. 

Kerroin eilisestä kutsusta. Se oli edelleenkin kutsun tilassa. En ollut vastannut vielä mitään. Professori pyöritteli asiaa ja antoi hyvin pyöreän käsityksensä asiasta, jota vielä pyöritteli. Hihittelin mielessäni. Puolisonsa, mies hänkin, sen sijaan kertoi, lähes tunteisiini vedoten mielipiteensä. Tärisin liikutukseltani. Vieraani kertoi ennen lähtöään, sivulauseessa, matkustavansa autollaan torstaina Firenzeen. Tilaa olisi. Siinä samassa, täysin asian ulkopuolisen tekijän vaikutuksesta päätin matkustaa. Vaikuttiko mahdollisuus matkustaa elämäni karmaan. Nouseeko toissijaisuus sittenkin elämässäni ensisijaiseksi? Pidän ajatuksen irrationaalisuudesta.

Ennen illallista kävelin 4800 askelta. Pysähdyin puiston reunalla ja nautin puolikkaan robustin. Vasen kantapää uudesta urheilukengästäni on lähtenyt menemään littaan. Kotimatkalla kävelin naisten alusvaateliikkeen ohi. Hiljaista ja pimeää siellä oli. Sen verran voin teille kertoa, että ihmettelen tapausta, sillä vahvat huhut kertovat kauppiaan sairastaneen pitkälle edennyttä syöpäsairautta. Miksi hänet olisi pitänyt tappaa? Eversti olisi asiasta tiennyt, mutta hänet oli lähetetty Genovaan reservin sotatöihin. 

Robusti vaati lasillisen grappaa aperitiiviksi. Pistäydyin kotikadun kulmakahvilassa.

Illalliseksi oli tarjolla jotain, mistä haluan tehdä merkinnän. Taloudenhoitajani oli saanut hankittua vastateurastettua maalaiskananpoikaa. Sellaista, mitä kotimaasta ei tietojeni mukaan saa. Maulla ei ole paljoakaan yhtäläisyyttä kasvatusbroilerin kanssa. Kananpojat oli täytetty oliiviöljyssä täytetyillä yrttipalleroilla, jotka oli kevyesti ensin lämmitetty pannussa makujen kaivamiseksi esiin. Paahtamisen  aikana niitä valeltiin samalla aromikkaalla öljyllä. Valkosipuli oli kielletty. Sen käyttö taloudenhoitajani mukaan olisi virhe, joka jossain tehdään, mutta hän ei maalaisuuteen syyllisty.

Oli miten oli, rapea kananpoika maistui sellaiselta, jota varmaankin taivaassakin tarjoillaan. Taivaalliselta. Minun kaltaiseltani sekulaarilta ihmiseltä tuo oli paljon, jopa ajattelemattomasti sanottu. Arvostaakseni, maistoimme taloudenhoitajani kanssa firenzeläisen vieraani tuomaa, isänsä viinitilan viiniä lasilliset. Ei ollut muuttunut hyväksi. Taloudenhoitajani suulle sopi. Huomioni mukaan sopivat kaikki, paitsi piemontelaiset. Siellä kuulemma huseeraavat kiinalaiset tarhoilla. Monisanaisesti kertoi myös ruokatavaroiden kallistuvan nopeasti. Ymmärsin ja lupasin palata asiaan.

Pimeyden tultua kuuntelin musiikkia. Jätin robustin puolikkaan nauttimatta, sillä ulkona oli viileää, oikeastaan kylmää, mutta työhuoneessani kaadoin sähkölämmittimen vieressä lasillisen vernacciaa, palauttaakseni suuhuni rakastamani viinin maun ja sitten soitin Firenzeen. Olen ilmiselvästi kiintynyt firenzeläiseen naiseen. Tunsin tunteita. Uusi minulle. Kerroin häkeltyneenä ottavani kutsun vastaan. Tuli astridlingrenmäinen pikkupoikatunne. Torstaina alkaa tuntematon taipaleeni.

Helmikuun 12. klo 23.00

Aamupäivän kaivelin tutkimukseeni liittyviä paperikasoja. Etsin tilastollisuutta ja seuraussuhteita, erään vaikuttavuutta omaavan, huomaamattoman muuttujan suhteen. Syitä en tänään etsinyt. Olkoon, kun tiedä ihmislajin olemassaolon olevan syy kaikkeen tutkimukseni kontekstissa. Ja melkeinpä kaikkeen muuhunkin. Kuvitteellinen juurisyyteoriani kertoo ihmisestä universumin hevosmuurahaisena. Yhtä kaikki, olin tyytyväinen aamun ajatteluni määrään. Halkoa vaille motti suomeksi sanottuna. 

Puolenpäivän aikaan valmistin espresson. Taloudenhoitajallani on vapaapäivää. Olisi tullut valmistamaan illallisen, mutta kielsin. Sanoi siinä tapauksena menevänsä ripittäytymään. Itsekin olen käynyt joskus kokemusmielessä.

Lounaaksi söin marjoja ja raasteita, erityisesti punaista kaalia, josta pidän. Tein firenzeläiseltä saamallani tehosekoittimella smoothien, mutta maun suhteen epäonnistuin. Join kuitenkin. Tosin huuhtelin lasillisella kivennäisvettä. Illalla söin myöhäisemmän päivällisen tavernassa.
Iltapäivällä uhmasin, jälleen kerran, taloudenhoitajaani nauttimalla puolikkaan robustin työhuoneessani. Vapautin parvekkeen oven kylmälle tuulelle. Tuuli puhalsi savun ympäri asuntoa. Yksin tein suljin oven, kaadoin annoksen vernacciaa ja rentouduin. Merkitsen ylös; ajattelu sujuu, muu tekeminen ei.

Huomaan tulevani mieleltänikin vanhaksi. Lukiessani Karamasovin veljeksiä, otin kantaa ääneen ja paiskasin kirjan sohvalle. Huomasin olevani idiootti, kaikkien muiden itsessäni tunnistamieni ominaisuuksien lisäksi. Se oli puuttuva palanen sieluni kahdenkymmenen palan pelissä, jota olen rakentanut aikuisikäni. Olenko nyt eheytynyt kuin yhteen liimaamani maljakko tuossa hyllyssä? Se näyttää lukutuolistani katsottuna riittävän hyvältä. Totuus selviää vain hipelöimällä.

Iltapäivän alussa saapui takkamestari kahden apulaisensa kanssa pyhäpäivästä huolimatta. Mies oli kärttyinen. Aloin edellisen tapaamisen perusteeella epäilemään, että hän oli sellainen olemassaan. Jaarittelematta sanoi heti, että ehdottamani aloituspäivä oli viimeinen, jonka enää saattoi hyväksyä. Viimeinen siirto ja sana. Työt alkavat tulevana torstaina lähdettyäni. Mestari halusi residenssini avaimia, mutta kieltäydyin antamasta ja pyysin sopimaan taloudenhoitajani kanssa tulemiset ja menemiset. Sovittiin myös kaiken irtaimen suojaamisesta työhuoneessa pölyltä. Samassa muistin professorin puolison kommentin tulisijaan liittyen. 

- Muista olla antamatta lupaa katkaista tiiliä sisätiloissa sellaisella koneella, jossa on pyörivä terä. Kivipölyä ei tahdo saada millään pois ja se tarttuu seiniin ja kattoonkin ja ihan kaikkeen. Otin asian esille ja sanoin taloudenhoitajani valvovan, täysin valtuuksin, töiden edistymistä. Maksoin hormiin laitettavan sisäpiipun, joka mestari oli hankkinut. Hinta jäi kerrottua alhaisemmaksi. Uskon mieheen.

Illansuussa lähdin kävelemään. Unohdin uuden älykelloni lataukseen. Akunkesto on pettymys. Ilman askelten mittausta suuntasin suoraan kujan kahvilaan. Joskus etsin oikeuttavia syitä käytökselleni. Tässä oli hyvä sellainen.

Kahvilassa oli sunnuntain tapaan paljon kokoustavia pöytiä ja kovaäänisimmät seisoivat baaritiskin vieressä. Käteeni ilmestyi, ennen palttoon ripustamista, tuhti grappa. Heikoista väristä näin sen olevan lähes pontikkaa, mutta kiitollisuudella otin vastaan ravivoittajalta. Olen usein merkinnöissäni korostanut olevani hyvin syntinen, sekulaari ihminen. Jätänkin tänään asian erityisesti mainitsematta suunnatessani pöytään, jossa käytiin keskustelua naisten alusvaateliikkeen lesken tapauksesta. Nainen edelleenkin kiinnosti synkkää puoltani. Tämä on tunnustus, jonka kirjoittaminen tänne vaati lyhyen henkisen harjoituksen.

Nopeasti kävi ilmi, että nainen oli saanut syytteen miehensä avustamisesta kuolemaan. Jäljelle oli jäänyt kirje, joka pöytäkunnan mukaan oli todettu aidoksi. Lihakauppias vahvisti tiedon oikeaksi. En tiedä miten lainsäädäntö täällä suhtautuu avustettuun eutanasiaan, mutta vankeutta yleensä avustajalle teosta on tullut. Jonkin sortin nimien keräys oli viime vuonna eutanasian puolesta ja ilmeisesti kansanäänestys tulee. Hieman humalluttuani osallistuin äänestykseen, jossa vaadittiin television palauttamista kahvilan seinälle. Vedottiin kiristyvään Euroopan poliittisen tilanteeseen. Kahvilan ainoa nainen valittiin käsien laskijaksi. Äänestin johdonmukaisesti. Aiemmin kannatin poistoa, nyt vastustin takaisin saattamista. Aikamoinen meteli oli. Mielenkiinnolla seurasin äänestyskäyttäytymistä. Olin niukasti voittajien puolella. Seuraavaa äänestystä poistopuolue ei kestäisi. Ennen lähtöäni keskustelin vielä korttelimme venäläisen emigrantin kanssa. Hänen mukaansa on niin, että mitä enemmän Venäjää painostetaan, sitä agressiivisemmin Venäjä vastaa. Isommistakaan pakotteista ei ole ukon mukaan Lännelle hyötyä, sillä Venäjä kyllä selviää, vaikka huonomminkin, mutta entä me. Suurin kysymys, jonka olen suustaan kuullut aiemminkin, on se, ettei Lännessä ymmärretä lainkaan slaavilaista mieltä ja sen eri muotoja. Olen tästä samaa mieltä. Tarjosin miehelle ryypyn. Huusi perääni, että jos Biden sanoo Putinia ivallisesti ja julkisesti täystyhmäksi, sota alkaa olla melko varma. Kasakat teroittelevat jo miekkojaan.

Pimeys tuli niin nopeasti, että poikkeuksellisesti kävelin kahvilasta suoraan naapurikorttelin tavernaan. Sain paikan hiiligrillin lämmöstä ja nautin seudun parasta kanipataa. Luut luovuttivat lihansa kuten ennenkin. Sanon näin, kun paremmastakaan en tiedä. Isäntä tarjosi lasillisen punaviiniä, mikä yllätti. Kotimatkani kävi naisten alusvaateliikkeen ohi. Yläkerran yhdessä huoneessa paloi valoi. Miksi?

Kylmyys oli paikallisesti pahimman laatuista. Kaasu teki kuumaa vettä lämminvesipusseihin. Vein ne vuoteeseen ja itse tulin tietokone edellä perässä. Lähetin viestin Firenzeen, pienessä vihneessä. Toivotin hyvää yötä. Vastaus oli välitön ja lähes armoton. ”Kiitos. Odotan sinua ja pus”. Perässä oli jättikokoinen sydän. Jännitys linjoilta oli niin vahva, että jännityin hetkeksi kuin nuori mies poikainkiepissä. Suomi oli saanut kultaa Beijingistä.

 Helmikuun 14. klo 19.00

Olen aiemmin kuvaillut minulle suotuisan, hyvän päivän. Tänään oli sellainen. Tasaista ja harmaata. Rutiinit seuraavat toisiaan vaistonvaraisesti, oikea aikaisina. Ne teistä, jotka ovat lukeneet merkintöjäni, tietävät päivänkulkuni.

Ainoa ylös merkittävä asia on taloudenhoitajani saama haava keskisormessa. Pieni haava tuli keittiötöissä hedelmäveitsen sipaistua. Valmisti ateriaa kotiinsa. Minä paastoan muutaman päivän, mahdollisesti kolme. Laitoin laastarilapun ja keskisormi toimii moitteetta.

En nauttinut robustia, enkä viiniä. Teen nautinnoille tilaa itsessäni. Liialliset nautinnot muuttuvat taakaksi. Olen lukenut. Itselläni sellaisesta, ei ainakaan vielä, ole kokemusta. Laitoin lahjaksi saamastani kasvojenhoitosarjasta jotain ainetta kasvoille. Hieman kirvelee. Sarja täytynee ottaa mukaan matkalle. Jotain kulutusta pitää näkyä.

Mikäli päiväni virtaavat näin erinomaisesti, on päiväkirjan julkaiseminen tarpeetonta. Olen vakuuttunut, ettei ketään kiinnosta se, etten saanut vanhaa printteriä toimimaan. Kysyi ajuria. En tiedä mikä on ajuri. Jätän selvittämisen matkani jälkeiseen aikaan.

Sateeseen en lähtenyt kävelemään. Tein puolenkymmentä jalkakyykkyä ja nostelin hetken lukutuolini jalkarahia. Minulle Finn Juhl fd 138 on sopivan painoinen kahdella kädellä nosteltavaksi.

Olen hyvin tyytyväinen asioideni suotuisiin käänteisiin, mutta edelleen näen edessäni niin isoja muutoksia, että ainakin juuri ennen nukahtamista ne muuttuvat vaikeuksiksi. Illan viimeiset tunnit vietän makuuhuoneeni nojatuolissa. Kirjavalinta on ärsyttävän poikkeuksellinen. The Little Tokyo Teashop.

Helmikuun 16. klo 20.00

Eilisen ja tämän päivän, aina tähän asti, olen lähes meditoiden odotellut sodan alkavan Ukrainassa. En tietenkään niin haluaisi tapahtuvan, mutta olen selittämättömällä tavalla auktoriteettiuskovainen, joskus jopa aivan sieltä hierarkioiden alaportailta asti. Poliisista presidentteihin. En ole vammaani, sillä sitä se on, kohdaltani juurikaan retrospektiivisesti evaluoinut, mutta olen vakuuttunut, että kyseinen uskomisen muoto on minuun kasvatuksessani ympätty. Alemmuudentunnon ja häpeätuntemusten serkuksi.

Yhdysvaltojen mukaan sodan piti alkaa eilen, 15.2. Asian vahvisti jopa maan ulkoministeri. Odottelen vielä iltaan kotona, jos vaikka alkaisi. Ja jos alkaa vielä kahvilan aukioloaikana, menen sitten sinne. Nyt istun finnjuhlissa ja pyrin tyhjentämään ajatuksia pois. Vatsa on jo tyhjä. Olen syömättä vielä huomiseen. 

Hieman on askarruttanut, että voinko luottaa Yhdysvaltain tiedustelutietoihin. Sodan alkaminen on vähemmän arvovaltaisten suulla julistettu alkavaksi jo useaankin kertaan. Meneekö tämäkin täysvarma tieto ohi? Olen toki kokenut pettymyksiäkin, kun Saddamilta ei löytynytkään joukkotuhoaseita, tai Afganistanista ei pitänyt olla mitään kiirettä vetäytyä. Toisin kävi siinäkin. Laitoin sokeuttani inhimillisen erehtymisen lukuun. Lehden tänään luin. Siinä asia käännettiin taitavasti. Sanottiin amerikkalaisten povaamisen estäneen sodan. Vaikea sanoa, että onko todella niin. Tietenkin, kun joka päivä sotaa ennustaa alkavaksi tietyllä päivämäärällä, niin uskon jossain vaiheessa osuvan oikeaan. 

Pakkaamisen jätin huomiselle aamulle. Ja mitäpä minulla juurikaan on mukaan otettavaa, ainakaan isommin. Olen aitan kautta itselleni kiitollinen sodan uhasta. Pelkään nyt sitä enemmän kuin matkaani Firenzeen. Helpompi lähteä isomman pelon varjossa pienempään. Ensimmäistä kertaa pelkään myös virusta. Riehuu vielä Firenzessä. Mutta missä on eurooppalainen rauhanliike, nyt kun sille olisi tarvetta. Täytyy tutkia.

Helmikuun 17, klo klo 17.00

Mikään ei ole parempi paikka tehdä väitöskirjaa Medicien suvun vaikutuksesta Italian merenkulkuun kuin Firenze. Väitöstutkimuksia suvusta lienee tehty tuhansia, mutta saman verran lienee tekemättä. Näin ajattelin, minut Firenzeen kutsuneen naisen tehdessä lähtöä tapaamiseen, liittyen loppusuoralla juoksevaan väitöskirjaansa.

Irrallisen rehellisesti kerroin, että minulla ei juurikaan ole kykyä tehdä illallista. Halua olisi.

- Illallista? Enkö minä riitä, hän nauroi kysyessään. Menin lukkoon. En ole tottunut tuollaiseen puheeseen. Tosin se tuntui oudosti kohtelevan hyvin miehisyyttäni, jota minussa on ilmennyt. Nainen tuntui niin peittelemättömän aidolta maassa, jossa kaikki puhuttiin kautta rantain. Tai jätettiin puhumatta.

- Hyvä pikku tutkijani, niin hän minua nimittää, menemme ulos syömään, kun palaan. 

- Tulen ajoissa 

"Tulen ajoissa" on oikeastaan kellonaika. Se on aika ennen myöhäistä illallista.

Nyt on aikaa tehdä tämä merkintä ja kirjoitan päivän ulos.

Matka professorin kyytiläisenä meni helposti. Matkani menevät joko helposti, tai vaikeasti. Sata kilometriä. Kerran pysähdyimme nauttimaan kahvit. Professori osti aurinkolasit.

Koin oloni epämukavaksi seisoessani firenzeläisen osoitteessa Arno-joen rantakadulla, joen eteläpuolella Oltranossa. Lungarno Guicciardini-kadun varrella ei ole kaikkein kalleimpia osotteita, mutta kalliita kuitenkin.

Nainen otti minut vastaan enemmän kuin syleillen. Katsottuaan silmiini pitkät sekunnit, suuteli pitkään ja hellästi. Kaikki tuli minulle liian nopeasti. Nainen vaistosi sen ja johdatti huoneeseeni. Olin aiemmin nähnyt puhelinkuvaa tästä suuresta asunnosta, mutta se kuva oli väärä. Korkeat huoneet olivat isoja ja vanhoja, mutta samalla nykyaikaisia. Interiööri kaikkinensa oli varakkaasti ja ymmärtääkseni vanhaa, sekä uutta yhdistellen saatu kodikkaaksi. Varauksella, että mitään asiasta ymmärsin.

Minulle oli laitettu huone. Kapea vuode, työpöytä, vaatekaappi, kaksi nojatuolia, joiden välissä tupakkapöytä. Huoneeseen kuului oma toiletti ja ranskalainen parveke. Osuvimmin voisin kuvailla huonetta niin, että olin edellisessä elämässäni toisinaan sellaisissa hotellihuoneissa asunut. Huoneita asunnossa oli viisi. Kurkistin kaikkiin, paitsi naisen makuuhuoneeseen. Sinne ottavat isot ja korkeat olivat kiinni. Keittiössä oli yllätyksettä maalainen lankkupöytä ilman pöytäliinaa. Pöydän keskellä oli afrikkalaisessa kulhossa hedelmiä. Lähtiessään nainen oli kehottanut tutustumaan viinikaappiin. Tein sen ja löysin riittävästi vernacciaa pitempäänkin oleskeluun. Avasin yhden, kaadoin lasillisen ja nautin robustin avattuani parvekkeeni oven. Se antoi joelle. En tiedä mitä tästä kaikesta ajattelen, niin uuden edessä seison. Kysyn itseltäni ja häneltä myöhemmin. 

Lisäys.

- Onko täällä ketään, kuului iloinen kotiintulo. Nainen palasi hyvin ennen illallisaikaa. Pyysin lupaa saada epäkohteliaasti kirjoittaa tämän lisäyksen loppuun. Samalla pyysin luvan saada kuvailla asuntoa.

Ohjelmaa on varattu tunnille ennen lähtöämme kadulle. Melkeinpä pelottaa mennä suihkuun. Naisen rentous tarttui minuun. Mitä jumalia tässä kaupungissa asuu?

Helmikuun 18. klo 20.00

Tuloni Firenzeen teki runon. Sanoissa voi löytää yhtymäkohtia moniin ajatuksiin, moniin mieliin, jopa ihmisiin. Kokonaisuus kuitenkin hahmottaa viitekehykseni selvän epäjatkumon.

KOTIINTULO

Ei ole turhaa sanoa

    en muistele Garibaldia

        isäänne

        miten voisin

Kerrot rakentaneen siltoja

    joita ei enää ole

Siitä emme saa riitaa

tämän joen rannalla

Minun isäni

    kenraali hänkin

punnitsi lunta katollaan

Niitäkään lumirumpuja ei enää ole
Isän muistan

    lumisista talvista

    kolmesta sodasta

    eilisestä helsinginsanomasta

Ei ole turhaa sanoa

sinä muistutit kaikesta siitä

    saavuttuamme porraskäytävääsi

nuuhkit kaulaani

annoit suusi

Et ansiotta sanonut

    joet virtaavat

    talot sortuvat

Myöhemmin ymmärsin mitä sanoit ovellasi

Paljon on yhteistä 

    lumella ja vedellä

    rauhalla ja sodalla

    kuolleilla ja muistoilla

synnyttäneillä isillämme

Astukaamme sisään

Helmikuun 18. klo 22.00

Elämäni on ollut pitkiä virkkeitä eilisestä illasta alkaen. Kirjoitan nyt pitkiä virkkeitä. Tämä on päiväkirjani merkintä, josta taitamattomuuteni vuoksi tuli harlekiinimainen.

Piktorialistinen käsitys itsestä ei voi olla hyväksi ihmiselle, joka yrittää selviytyä vastakuoriutuneen itsensä kanssa, joka yrittää ymmärtää itseään ja kaiken sen lisäksi armottoman halukkaasti pyrkii sopeutumaan nopeassa hetkessä toisen ihmisen huomioonottamiseen. Jos olisin sananiekka, vaikkapa kirjailija, taloustoimittaja, kommunisti, tai satakieli, kirjoittaisin neljän sanan lauseita. Korkeintaan kuuden. Juuri nyt tunnen niin suurta pienuutta, että kykenen kätkemään itseni loputtomien sanojeni sisään. Tulette ymmärtämään, kun kerron miten Firenzessä aikaansa kuolleet ruhtinaat edelleen leikkivät Machiavellin opein, pitkin hämäriä kujia, joita minunkin on välttämätöntä kulkea. Tämä merkintä on tehty tunnemyrskyssä. Siksi se olisi pitänyt jättää julkaisematta, mutta juuri siksi sen julkaisen.

Firenzeläisen naisen tultua kotiin eilen illalla, hyvissä ajoin ennen illallista, valmistauduimme lähtöön tavernaan. Silmät kiinni, kuuman veden valuessa, näin alastoman naisen vieressäni. Vain hetken häpesin olemustani, sillä en tiennyt miten käyttäytyä tilanteessa, johon vasta myöhäisemmillä vuosillani olin nyt ajautunut. Irrotin elämästäni, vedin naisen puoleeni. Kuulin vain suihkun äänen. 

- Kuulepas, pikku tutkija, sanoi nainen äänellä, jonka vain paikalliset jumalat voivat muuttaa runoissa tapahtuneiksi teoiksi. Asetellessaan kylpytakin harteilleni jatkoi vielä.

- Kuinka näinkin kokenut nainen kuin minä, voin erehtyä? 

- Lupasin illallisen, mutta vielä mitä.

Hetken vastakohta oli käsinkosketeltava; minä, hautojanikin vakavampi ja hän, huumorintajuinen, mutta tahdikas jäänmurtaja. Hetken kuluttua avasin proseccon ja tervehdimme toisiamme. Kapea sänkyni oli kuin tehty kahdelle. Huomaan oppineeni paljon.

Illan pimennyttyä kuljimme ainakin 2500 askelta kotoisaan, viihtyisään ravintolaan. Isäntä tuli vastaanottamaan ja vaihtoi muutamia sanoja. Papardelle al Cinghiale oli hyvä, ellei erinomainen. Pasta oli tarjolla kolmella kastikkeella, joista seuralaiseni valitsi hanhenlihakastikkeen ja minä suositellun villisikakastikkeen. Heitettyämme kiusalliset kohteliaisuudet pois, nainen tilasi itselleen ilahduttavan rohkeasti pienen karahvin punaviiniä ja minulle jotain vernacciaa parempaa särmävalkoviiniä. Uskoin viininviljelijän tytärtä.

Oli unenomaista istua ravintolassa, naisen kesken aterioinninkin puristaessa kättäni. En ollut sellaista ennen kokenut. Samalla kuulin tarkemman kertomuksen Afganistanissa kaatuneesta miehestään, josta olen aiemmin maininnut, sekä miehensä suvusta. Kunnioitan tässä toivettaan olla menemättä yksityiskohtiin. Tuo suku on liittynyt naisen elämään mitä tuskallisemmalla tavalla ja on liittynyt näihin päiviin asti. Arvokkaan asunnon arvoitus, jonka tuhmasti itselleni olin luvannut selvittää, selvisi sekin. Edesmenneen miehensä suku on verrattain varakas ja mitä ilmeisimmin leski oli saanut korvauksia miehensä menetyksestä valtiolta ja saanee edelleenkin leskeneläkettä. Näin ymmärsin. Suvun rooli asumisjärjestelyissä jäi sivuun. Tapoin uteliaisuuteni. Sen sijaan toinen avautuminen sai minut kyynelehtimään.

Kaksi vuotta sitten nainen oli aloittanut suhteen kaatuneen miehensä vanhemman veljen kanssa. Helppouden vuoksi, hän sanoi. Suhde osoittautui nopeasti onnettomaksi. Kymmenen kuukautta sitten tapahtuneen keskenmenon jälkeen suhde muuttui väkivaltaiseksi. Jostain syystä mies oli syyttänyt naista tapahtuneesta. Firenzeläiselle se käynyt. Vielä kaksi viikkoa sitten, naisen vierailtua luonani, olivat eron järjestelyt kesken. 
- Pyydän, että ymmärrät pidättyväisyyteni ja muunkin käytökseni tuolloin. Asiat vain olivat niin paljon kesken. Olin pakotettu, kaiken muun lisäksi, hankkimaan viranomaisten kautta miehelle häädön asunnostani. Nyt olin puolestani minä hiljainen, lähes pidättyväinen. Pystyimme katselemaan toisiamme silmiin, puhumatta sanaakaan useaan minuuttiin. Täällä se on pitkä aika, olla hiljaa. 

- Kuulepas pikkututkijani, asia on loppuun käsitelty ja lukot vaihdettu.

Hän oli jälleen itsensä ja nauroi.

Kotimatkalla kiersimme kapeiden kujien kautta. Ruhtinaat tosiaankin leikkivät kujilla. Kuljimme lähes vaiti. Kysymättä lupaa, kaivoin robustin, pysähdyimme ja istuuduimme pienellä piazzalla. Myöhemmin asuntonsa rappukäytävässä sain lämpimän läheisyyden kosketuksen. Siitä kirjoitin värssyn.

Hänen makuuhuoneensa on suuri vuode. Tuntemiani sanoja suuremman yön jälkeen, tätä kirjoittaessani pitkän aamun jälkeen, tunnen edelleen kosketuksen ihmeellisyyden, lämmön, mutta myös rauhan. Ehkä pystyisin isomminkin hienovaraisesti kuvailemaan yön hetkiä, mutta en osaa. Ainakaan vielä. Häveliäisyydeltäni olen edelleen vajavainen ja kömpelö. On ollut suurenmoista, että olen eds selvinnyt sikarinhajuiselta hengitykseltäni ja kuorsaukseltani tämän firenzeläisen naisen kanssa. Tosin hänkään ei nuku mitenkään kevyesti. 

Puolen päivän jälkeen soitin taloudenhoitajalleni. Lähtiessäni annoin hänelle ohjeitani liittyen tulisijan rakentamiseen. Muuten tänään vain olen. Vähän muistelen elämisestä poistuneita ystäviäni. Nainen on luvannut soittaa viulullaan meille. Ruokalähetti tuo myöhäisen illallisen. Kiinalaista.

Helmikuun 20. klo 21.10

Varomattomuudessamme kuljimme koko eilisen päivän kylpytakeissa. Hänen mukaan ne eivät ole kylpytakkeja, vaan korealaisia kotiasuja. Hihansuut söivät lautaselta.

Eilinen oli tähän mennessä vierain eiliseni. Olen omassa kotiolossani täysin pukeutunut, tai pyjamassa. Nyt oli muuta. 

- Hei, älä turhia kiemurtele. Uuttahan tämä on molemmille, siis minullekin sinun kanssa.

- Tuntuu kuin olisin omistamassani eläintarhassa sen ainoa eläin ja samalla ainoa asiakas, sanoin riisuessani alushousujani. Nainen nauroi. Ei osaaottavasti, vaan aidosti, ilon muuttuessa nauruksi.

- Kalsarit eivät asuun kuulu, löysä vyö enemmänkin, hän opasti.

Kuljimme asunnossa ympyrää. Huonejärjestys mahdollisti. Emme keränneet askeleita. Keräsimme muuta. Keskustelimme monista asioista. Ensimmäistä kertaa tuntui kuin hän olisi kartoittanut minua, tehnyt roadmappia itselleen. Olisin halunnut puhua ikäerostamme. Toisessa kädessä hänellä oli kolmijakoinen astia, jossa oli pähkinöitä ja siemeniä, toisessa lasillinen proseccoa. Söimme ja joimme ikäeromme. Myöhemmin hän soitti viulullaan, sillä isommalla, surullista musiikkia. Liikutuin jälleen, mutta en enää peitellyt kynneleitä. Ajattelin kaksikerroksisia linja-autoja ja annoin musiikin kuljettaa niitä. Pyynnöstään seisoin aivan edessään. Katselimme toisiamme silmiin. Myöhemmin tanssimme. En osaa tanssia. En ole milloinkaan tanssinut. Nyt tanssin kuin Valentinon esi-isät, alkukantaisesti.

- Mikä päivä! Ihana! Hän sanoi avatessaan huoneenkorkuiset ovet makuuhuoneeseensa. Tämä ei ollut pitkä leikki, tämä oli totta. Hän heitti asumme lattialle. Olin valmis, valmis minulle edelleenkin tuntemattomaan. Outoa. Valmis vain pienin epäilyksin. Viaton, tietoinen varomattomuuteni palkittiin. Tätä kirjoittaessani ajattelen, että sekin tuntui epäilyttävältä, mutta vääjäämättömältä. Kuin illan kääntyminen lepäämään yöksi. Myöhemmin, illan oikeasti kulkiessa yöhön, kotiinkuljetus toi intialaista ruokaa. En kuunaan ostaisi. En pidä tikkamasaloista, eivätkä muutkaan intialaiset maut anna nautintoa. En kertonut hänelle. Nainen toimi hyvässä uskossa ja minä feikkasin.

Tänään olimme yliopistolla heti varhaisesta aamusta kuuntelemassa joidenkin opiskelijajärjestöjen puheita rauhanteeman narratiivissa. Ehdotin poislähtöä kesken, sillä koin oloni ahdistavaksi. Näkökulmat olivat yksipuolisia. Olisin sen tiennyt menemättäkin. Tämän osan maailmaa kuvittelen tuntevani.

Kirjoitin tämän merkinnän kahvilassa, kahvila tämä kuitenkin on, odotellessamme illallista. En tiedä mitä pöytään tulee. Nainen teki tilauksen. Hän rakastaa yllätyksiä. Ajattelin kirjoittaa "naiseni", mutta en kirjoittanut. Vernacciaa ehdin toivoa ja sitä sain. Aamupäivän tilaisuus jatkuu nyt illalla rauhanmielenosoituksena kadulla. Soihdut palavat. On mainittava, että otin yliopistolta opiskelijoiden banderollivarastosta mukaani pienen kyltin. Siinä lukee, ohi päivän teeman: "Ympäristö ensin, minä toiseksi".  Nähtyään sen, sain kokonaisen suudelman. 

- Arvostan, hän kuiskasi. Hänen kyltissään oli sana "rauha". Palelin.

Sitten hän kaivoi teatteriliput esiin. Olin sekaisin, hänen täytyi olla sekaisin myös, luullakseni. Liput ovat tiistaille. Covid-siirto, tai jotain, sillä hän sanoi tehneensä tilauksen sunnuntaille. Yllätyksenä tietenkin. Sunnuntaille ei ole näytöstä. Peruttu. Niin tai näin ja huihai. Kynttiläillallinen jatkui. Karitsaa. Tilasimme toiset pikku karahvit. Nauramme. Hänellä on iso kamera mukana. Kuvasimme kotimatkalla Arnon rantatörmällä. Huomenna pääsen tutustumaan näytelmän aiheeseen. Se on minua. 

Helmikuun 21. klo 16.00

Tänään olen tutustunut huomiseen näytelmään ja paikallisiin kahviloihin. Kävellyt. Olen unohtanut askeleet. Tuntuu, etten jaksa.  

"Bernhard's Austria is everywhwere", osa eurooppalaista identiteettiäni?

Piazza degli Eroi illalla Teatro della Pergolassa.

Firenzeläisen naisen yllätyksillä ei ole määrää. Pidän teatterista. Minua on pidäteltävä hyppäämästä lavalle. Olen otettu. Sitä en kiellä. Näytelmässä on kertomus menneisyyksistä Itävallassa. Sen verran asiasta tiedän, että kertomuksessa on mielestäni liioittelua. Aikanaan, jos liput hankkineeseen naiseen on uskominen, vuonna 1988 oli ensi-illassa skandaali. Voi olla, että olen ensi-illan suhteen ajankohdan kanssa väärässä. Tuon tiedon kuitenkin jostain kaivoin. 

Täällä ei fasismin raunioilla ole sanottavasti liputettu, verrattuna moneen muuhun Euroopan maahan. Samat suvut ja monet poliitikotkin jatkoivat Il Ducen jälkeen. Pääosin. Joitakin myös vietiin tiiliseinän eteen ilman sen kummempia oikeudenkäyntejä. Kuinka muutenkaan. Kommunistit otettiin lieassa mukaan. Ja mafia. Mutta näytelmään. "A fierce critic of Austrian policy makers, quilty of never having truly broken with their nazi past, Heldenplatz, Thomas Bernhard's last theatrical work is considered as one of the greatest theatrical scandals in post-war Austrian history,"

Menemme syömään ennen näytöstä. Hänen mukaansa ensiluokkaiseen ravintolaan. Mieltäni naurattaa naisen työväenluokkaisuus, jota näyttää usein itse koettelevan. Joudun pukemaan sodassa kaatuneen miehensä pikkutakin ja valkoisen paidan. Ilman kravattia, taskuliina reverse puff taitoksella. Omat housuni ovat riittävät. Menen italialaisesta enemmän kuin sisilialainen.  Vastustin, mutta taivuin koodiin. Karkean sänkeni jätän silleen. Joskus olen ollut osa koodia. 

Hetki sitten sanoin pakenevani kadulle robustille ja nappaamaan tukevan grapparyypyn. Uskoin vastalauseen tulevan, mutta hän piti lähtöäni hyvänä. Ajatteli ilmeisesti "oman ajan " tärkeyttä. Välittämiseni lisääntyy. Rakkaudesta puhuminen olisi liioittelua ja ennen aikaista.

Teen tätä merkintää pienessä kahvilassa, jossa ei ole tuttuja. Tuntuu hyvältä. On kirjoitettava rivit silloin, kun on kohteliasta aikaa ja erityisesti silloin, kun huomaan rivien olevan tulossa. Arvostan tuoreutta. 

Laitan itselleni muistoksi trailerin näytöksestä, samalla teille, jos on asiasta kiinnostuneita. Pääsette räpäykseksi mukaan. https://youtu.be/q_nL-eQfrZM

On mentävä. Olen nyt kiireinen mies. Jaksanko vauhdissa? Huomenna nainen menee töihin. Saan opetella uutta elämää. Yksin. Missä on tavallisuuteni ja harmauteni oodi? Soitan kotiin. Aivan kuin kaiken ihanuuden keskellä olisi pieni koti-ikävä. Kaipaan kuumavesipusseja. Palelen. En voi hyvin.

Helmikuun 23. klo 19.00

- Tuntuu ihanalta kun sun käsi on mun pää alla kun mä herään, kertoi nainen pukeutuessaan.

Oliko, sitä en aamulta muista.

Maanantai meni olemistani ihmetellessä pitkälle iltapäivään. Kaipasin taloudenhoitajani yksinkertaisia aterioita. Todeksi en itsestäni voi uskoa sopeutumattomuuteni ja sopeutumiseni liittoa. Puhuimme tästä maanantaina ennen hänen nukahtamistaan. Outo yhteisymmärrys vallitsi. Elämme omaa elämäämme, yhdessä. Yksin ollessani, vasta viime vuosina, olen tuntenut yksinäisyyttä. En kipeää tekevää yksinäisyyttä, mutta yksinäisyyttä silti.

Nyt naisen läheisyydessä, tunnen vetoa kotiin, näennäiseen yksinäisyyteen. Tämän kirjoitettuani olen päättänyt mennä tuon ristiriitaisen tunteeni kanssa kriisiterapiaan. Käyn kahvilassa lounaalla, nautin robustin, pari lasillista vernacciaa ja sitten teen muutamia kysymyksiä itselleni. Vastaan, jos kykenen.

Eilen pystyin tekemään työtäni joitakin tunteja. Kävin ensimmäisen kerran täällä ollessani keräilemässä askeleita. Sain vajaat kolmetuhatta. Jokea en ylittänyt. Firenze on vieläkin lähes tyhjä turisteista. Kaupunki tuli näkyviin. Eräässä kahvilassa tapasin venäläisen. 

- Toveri Putinin saa aisoihin vain venäläinen kansa. Ei hän ole tsaareja kummempi, nauroi venäläinen. 

- Rajat Länteen kiinni, ruplat pysykööt ruplina ja lentoliikenne seis. Siinä ainoat toimivat temput, hän jatkoi. Kuulin, mutten kuunnellut. Kävellessäni kotiin ajattelin miehen ajatuksia hyväksyvästi.

Iltapäivän kuljin verkossa. Facebookista päätin lopettaa poliittisen keskustelun osaltani. Ei tule keskustelua. Keskustelen muualla.

Illalla kävimme teatterissa. "Heldenplatz" oli raskas, kolmiosainen näytelmä. Päähenkilön, professori Joseph Schusterin mielestä Wienissä on antisemitismiä enemmän kuin viisikymmentä vuotta sitten. Lopuksi sitten heittäytyykin ikkunasta sankarten aukiolle kuolemaansa.

Minulle aiheensa vuoksi näytelmä ei ollut taidenautinto, mutta en kiellä ajatelleeni antisemitististen liikkeiden kasvua Euroopassa. Seuralaiseni piti esityksestä ja puhuikin siitä koko illan. Kuuntelin.

Lauantaina käymme tapaamassa hänen isäänsä ja tulemme sieltä yöksi residenssilleni. Mikäli en tämän enempää sairastu. Olen vilustunut. Tulisijan pitäisi olla valmis. Jään toistaiseksi kotiin Livornoon.

Joku saattaa edellä kertomani luettuaan kysyä suhteestani firenzeläiseen naiseen. Mitä tunnen, mitä aion. En tiedä. Minulle on Luonto opettanut paljon naisesta. Se on tuntunut hyvältä. Silti tunnen edelleen vajavaisuutta ja häpeää. Hienovarainen, kohtelias läheisyys on yhä useammin päätynyt italialaiseen räjähdykseen. Etna purkautuu. Siitä täällä nyt puhutaan. Olen pelästynyt yhtä monta kertaa.

Olen kiintynyt tähän voimakkaaseen ja temperamenttiseen naiseen. Kun rakastun, liekö sitten kaikki myöhäistä. 

Helmikuun  24. klo 21.30

Hän oli karannut töistä. Sotaa pakoon kai. Se alkoi. Tai huolehtimaan minusta. Niin ymmärsin. Tein hänelle huonosta voinnistani huolimatta pikalounaan. Tarjoilen jälkiruoan teillekin.

KOVAA KOVALLE / HAUDOISSA EI OLE VALTATYHJIÖITÄ

tänään haudat syövät lihaasi

mureaa eurooppaa

jälleen kerran tarkoitit viedä sen loppuun

tekstit kivissä helvettiin

ymmärrys oli suuri

kypsyyden asteesta

varoventtiili vihelsi aikansa

sinä sen suljit eurooppa

vastamelu ei ole ratkaisu

kätesi ovat enää luuta ja nahkaa

jokesi juoksevat väärään suuntaan

amerikka katselee avaruudesta

syö pähkinöitä ja siemeniä

tuhkaa, mustaa nokea

maksu kaikesta on olematon

ihminen vain

painekattila räjähtää aina

arvoesineesi eurooppa

viimeisellä arktiksen jäälautalla

äitini osasi valita aikani

Helmikuun 24. klo 23.45

Kirjoitin tämän värssyn vuoteessa, juuri ja juuri kykeneväisenä sen itselleni lausumaan. Ilmeisesti koronavirus kovistelee minua. Yllättäen väsytti minut ja surullisena ajattelin; jospa sotilaat väsyisivät sotimaan. Olemme karanteenissa. Huominen lähtö kotiin viivästyy aikaan tuntemattomaan.

Kärsin voimakkaasti sodan vuoksi. Jaan tässä kärsimystäni. En jaksa tehdä pitkää tekstiä nyt. Riittäköön.

Maaliskuun 2. 

Cari amici di Calle Niemi

Devo farvi un annuncio molto triste.

Il mio amato amico Calle Niemi, poeta e dottore in storia politica, è morto ieri sera in ospedale. Ha avuto un infarto mentre era ricoverato per il covid. Non hanno potuto fare nulla.

Non aveva parenti. Nel suo testamento dice di voler donare la sua fortuna, che per lo più è la sua residenza a Livorno, per metà al fondo delle vedove dei pescatori locali e la seconda metà alla sua governante. Io erediterò il resto dei suoi averi. Ho trovato delle poesie in finlandese e vorrei pubblicarle prima di chiudere il suo account fra qualche settimana. Ora ho tutti i suoi diritti d’autore.

Possiamo chiederci se la sua morte abbia qualcosa a che fare con il suo amore per i sigari forti e la vernaccia. Penso di no. Se c’è una ragione, credo piuttosto che sia legata a me stessa e al virus. Dio solo lo sa, anche se Calle era una persona laica.

Cari amici, vi chiederete se l’ho amato onestamente. Sì, l'ho fatto e avevo pianificato un futuro insieme a quest’uomo straordinario. Ma non era ancora pronto. Tutto era nuovo per lui.

Ora con il mio violino vorrei suonare il suo brano preferito e vi inviterei, per cortesia, a brindare alla sua memoria con un bicchiere di vernaccia, il suo vino prediletto.

L’uomo che amava il grigio… Ma una cosa io so per certo, è stato un grande uomo per la pace e ha lavorato a risolvere tutti i problemi fino alla fine. Pace in Ucraina!

Donna di Firenze

Maaliskuun 8.

He write two text in hospital in finnis language.

This is second. Another was for me.

VULGÄÄRI MUISTOKIRJOITUS

SYNTYMÄLLENI

Julkaisen nämä sanat

rakkaimman oliviipuuni alla

juurien syötyä tuhkani

Suutelen pimeässä

elämäni kustantajien ovia

viimeisen kerran

niitä joiden takaa näkyy

sininen meri

Sieltä minä tulin

Kuljen kanavan rantaa

öljykalvossa kirjoitettuna

sateenkaaren värit

Sinisen ja keltaisen kohdalla

pieni kala aurinkokylvyissä

selällään

sotivassa vedessä

Pian olen perillä

Muille kiinnostuneille

kilpikonnille

ja sen sellaisille

yksinkertaisesti annan ajan

tehdä tehtäviään

ilman tiliä ilman numeroitani

Ei sentään

puu puhukoon puolestani

ymmärtää ainakin kilpikonnia

Brancaleoneen siis

lahjoituksenne sinne

prego

Miksi julkaista mitään

palattuani uuteen kohtuuni

unohtamaan

Kuka niin hyvässä paikassa

haluaisi kuulla tuulen laulavan

lennättävän pölyä

mereni satavan tuhkan

oliivipuuni lehvästöön

muistamatta ajasta

ennen syntymääni

yhtään mitään

Naurettavaa

Maaliskuun 10.

Typerilläkin kertomuksilla on epilogi. Ainakin jossain.

Tässä yksi. Kaunis. 

 Dear Lady of Florence 

I would like to thank you for taking so good care of our friend Calle or Caleb Niemi.

I had the impression that his last weeks were full of new experiences and joy. You made that possible!

Just before Calle left he wrote in FB and asked if he should go to hospital. It was in the night, but I aswered "Yes, you should..." This was the last conversation. 

So he left, but will not return.

It is all so sad. It made me cry, so I can image how deeply sad you must be under these circumstances. 

So I am sending you my deepest condolences. 

Hannele from Helsinki

Kuolemastani muistan paljonkin

siitä en kerro

jätän uusille

elämän pajunkissoille

uusille runoilijoille

kurkkuuni takertuneet sanat

Polttelen robustin

lasillisen vernacciaa päälle
Olen valmis matkaan

läpi universumin

rakettien kavioiden kopse

minut hakee

useista pohjistani mereni tähdet

tekevät pimeälle taivaalleni 

raidon kotiin

lehdelle vanhan omenapuun

Text by Calle Niemi

from Donna di Firenze