Yritin kertoa jotain metaversumeista, nft-taloudesta, bitcoineista ja algoritmeista, kunnes taloudenhoitajani ilmoitti, että tulevaisuudesta puhutaan tulevaisuudessa lääkärini residenssissä ja hääti lievästi humaltuneet vieraani ulos. Syleilimme toisiamme lämpimästi.
Ulkona on kylmä, on talven kuukaudet. Taloudenhoitajani sanoi laittaneensa vuoteeseeni lämminvesipussin. Lintukin oli lentänyt tiehensä.
Pöytään kokoontui tuttujani. Puhuimme yli toistemme. Virus aiheuttaa sen. Rokotuspakkoa eivät voi hyväksyä, tai voivat, mikäli sakko poistetaan. Rokotuspakon voi kiertää, sakko on vaikeampi. Täällä suuri osa väestä on ottanut yhden rokotuksen, ikään kuin puskuriksi tietäessään saavansa viruksen. Ja niin on moni saanutkin. Kuukauteen ei tältä kadulta ole kuollut ketään. Viimeisin lähtijä oli pappi. Isä. Tunsin hänet. Joskus pelasimme sakastissa dominoa hänen saatuaan veljensä tilalta viiniä. Uutta Isää ei ole vielä näkynyt. Tänään kertoivat, että tulossa on ja on oman korttelin poikia.
Muistan kertoneeni, että taloudenhoitajallani on vielä tänään vapaapäivä. Empimättä käytin näennäistä vapauttani hyväkseni ja laskeuduin kadulle aamukahville. Mielijohde kääntyi miellyttäväksi. Tapasin tutun. Vanhempaa professoria vaivasi kivulias afta kielessä. Pöydän toiselta puolelta hän lähetti minulle The Guardianin jutun nettilinkin, “Is the US really heading for a second civil war II”? Luettuani kysyi ajatuksiani ja tilasi toisen kahvin minullekin, ikään kuin lukupalkaksi. Sanoin, etten usko sisällissotaan, mutta uskon tämän maailmanvallan menevän seuraavaksi itse altaan. Sisältä päin. Kaikki ovat menneet.
Kieltäydyin tarjotusta pikkusikarista ja kaduin sitä kotiin tultuani. Pieni ryyppykin maistuisi, mutta siihen on liian varhaista. Nyt kirjoitan hetken aikaa muistiinpanoja tutkimukseni reunaehdoista. Niille on välttämätöntä tehdä jotain. Tupakannälkä kiusaa. Eilen sain eräästä yhteydestä ajatuksen lähteä päivälliselle naapurikadulle. Käyn siellä harvoin, mutta seudun parhaana pidetyllä kanipadalla on vetovoimansa. Taloudenhoitajalle ei aio mainita asiasta.
Tammikuun 9. klo 22.10
Kattaus odotti tultuani asuntooni. Paikalliset kutsuvat sitä residenssiksi ja sitä se varmaankin onkin sijaintinsa puolesta kanavan varrella. Kolmen huoneen asunnossa on seikka, joka aiheuttaa alinomaista paheksuntaa, erityisesti lähimpien ystävieni mielestä. Huoneiston suurin huone on työhuoneeni, vieressä lähes yhtä iso makuuhuone ja toiletin takana, ikään kuin irrallaan, on olohuoneeni. Uskon sen olleen palvelustytön huone, sillä huoneesta on pääsy keittiöön ja takapihalle. Järjestely tuntuu heistä luonnottomalta. Mikä ei olisi luonnotonta, jos niin päätetään?
Myöhäisen kotiintuloni syy oli kahvilassa pitkään venynyt shakkipeli erään opettajan kanssa. Hän on koronakaranteenissa. Mielestään hän oli saanut longcovidin syntymässään. En nostanut katsettani pelilaudasta, en avannut suutani. Myöhemmin, juuri ennen lähtöäni, pitkän jaarittelun välttääkseni, kerroin Suomessakin hallituksen kiistelevän koulujen sulkemisesta, kunnes huomasivat, ettei asia olekaan heidän suoranaisessa toimivallassaan. Kilistimme sille lasillisen laihaa grappaa. Tänään en tupakoinut. Himon voi kadottaa yhdessä yössä. Katselin kyllä robustien kaunista säilytyslaatikkoa, mutta en avannut, saati nuuhkinut. Tätä kirjoittaessani kaasulla toimiva vedenlämmitin tekee minulle kuumavesipussia.
Tammikuun 12. klo 21.48
Suomen vaaleista ei ollut mitään. Täällä niistä ei kukaan tiedä mitään. Luulen, ettei Suomessakaan kukaan tiedä mitään. Ei ainakaan mitään varmaa.
Matkaa oli vielä kilometrin verran tuttavani talolle, jossa kyytini odotti. Nautin tuosta kävelystä, sillä harvoin liikun näinkin kaukana residenssistäni. Professorin poika odotti minua kadulla. Hän on erittäin miellyttävä ja poikkeuksellisen hiljainen, joka vaikutti kyytini valinnassa. Hän asuu isänsä talossa ja on, niin kuin täällä tavataan sanoa, miesten mies. Onko päivätöissä, vai ei, sitä en tiedä. Senkin asian kanssa on täällä oltava luonnollisen varovainen. Turhalla uteliaisuudella uni jää iltaisin takertumatta.
Automatka kesti kaksi tuntia. Kerran pysähdyimme heittämään vetemme. Siinä eivät olleet kaikki matkan tapahtumat. Sain takapenkille puhelun ministeriöstä. Edellisestä kerrasta oli aikaa, mutta en yllättynyt. Keskustelu oli tiedustelu. Kysyttiin suoraan, ilman kautta rantoja ja muita mantuja, mielipidettäni erääseen asiaan, jonka kanssa olin ollut tekemisissä. Kysymys oli niin pitkä, että ehdin rakentaa vastaukseni. Kerroin sen täysin päinvastoin kuin asia todellisuudessa oli. Antoiko etäisyys oikeutuksen tempulleni, niin tai näin, sillä oli syynsä. Kokemukseni perusteella uskoin asian muistiota rakennettaessa kääntyvän takaisin oikealle tolalle. Halusin loppukäyttäjille oikean käsityksen mielipiteestäni.
Tässä pikkukaupungissa, oikeastaan kylässä kukkulan laella, on kaksi vaatimatonta majataloa, joista toinen on talvella auki. Valinta oli helppo ja asetuin taloksi. Huoneeni oli kodikas ja siinä oli tulisija, joka merkitsee mukavaa tunnelmaa ja sitä, että mitä ilmeisimmin saatan olla käyttämättä kuumavesipusseja. Tosin täällä kukkuloilla ilma on viileämpää kuin rannikolla. Yksi asia huoneessa kuitenkin kiusasi. Kerron siitä myöhemmin, mikäli on syytä. Illallisen olin tilannut huoneeseeni, mutta avasin heti kohta tuomani vernaccia pullon. Avasin myös tietokoneeni suunnitellakseni toista tapaamistani. Toinen professorituttavistani oli sopinut minulle keskustelutuokion äskettäin eläkkeelle jääneen Unionin keskeisen vaikuttajan kanssa. Hän oli tullut eläkeajakseen tähän pikkukylään asumaan. Miksi, sitä en tiennyt.
Tätä
kirjoittaessani takassa on tuli ja huoneessa minulle ennestään
tuntemattoman, palavan lehtipuun mieto tuoksu. Illallinen oli hyvä ja hyvä. Sitä ei voi tavanomaisuudeltaan juurikaan kuvailla, paitsi että
siinä oli prosciuttoa. Makuuni se oli suolaista ja siivut liian
paksuja. Koska olen matkalla, se oikeuttaa ottamaan toisenkin
lasillisen viiniä. Taloudenhoitajani soitti. Määräsi avaamaan
vuoteeni lämpiämään.
.png)
Tammikuun 13. klo 12.00
Klinikka oli yksityiskoti omalla sisäänkäynnillä. Pian aamukahdeksan jälkeen pieni hiomakone vihelsi varpaissani. Myöhemmin jokaiseen varpaankynteen laitettiin kanin virtsalta tuoksuvaa harmaata salvaa ja jokainen erikseen sinetöitiin tiiviiseen tuppoon. Puoli tuntia meni ja sitten sukat jalkaan.
Poikkesin kotimatkalla pieneen feikkikahvilaan, joka oli kylän leipomon myymälä. Tuoksu oli leipomon, maku kahvilan. Tarjoilija, omistajan äiti, täyttää huomenna 90 vuotta.
Huoneessani odottavat Karamazovin veljekset ja Noam Chomskyn Who Rules the World. Who rules taloudenhoitajani lisäksi. Tänään en onneksenne kirjoita muuta. Olen kohtaamassa vaikeuksia. Asiat eivät voi olla näin mainiosti.
En pyydä anteeksi, vaikka lupaukseni vastaisesti panen muutaman rivin vielä tämän vuorokauden puolella. Se on heikkouttani. Poliitikkominäni sanoisi, että lukekaa puolenyön jälkeen. Sellaista minää ei kuitenkaan ole.
Majapaikasta oli lyhyt matka minulle järjestettyyn tapaamiseen. Onneksi oli, sillä kesken matkan huomasin solmion unohtuneen. Entisessä elämässäni, niin voin oikeutetusti sanoa, minulla oli aina solmio rullalla salkussa. Kun otan esiin ”entisen elämäni”, on keskeistä ymmärtää maailmastani se, että nykyisin aloitan uuden elämän joka aamu ja päivän itse pääosin määritän. Kaikesta huolimatta.
En ehtinyt ovelle koputtaa, kun se avautui. Minut kutsui sisään pieni ja kuihtunut nainen. Pituutta teki lisää pään päälle turbaaniksi kiedottu tummansininen berberihuivi, jonka synkkyyttä kevensivät tummankeltaiset raidat. Mutta vaikka puutteellisine kykyineni naista kuvailisin, epäonnistuisin. Nainen olivat hänen silmänsä. Tummat, polttavat ja myöhemmin hypnoottiset.
Kykyni kirjalliseen
dialogiin on olematon, mutta minun on välttämätöntä kuvailla
häntä muutamalla lauseella.
Majatalolle palatessani kävelin pääkadun päästä päähän, korvanapit täynnä Ramsteinia ja poltin puolentunnin robustista puolet. Säästin lopun, vaikka onkin luonnonvastaista, jos ajattelen makuhermojani.
Viininviljelijän talolle oli kilometrin matka. Pyöräilin. Matkalla mietin jatkoa kaikelle tälle. Tuleeko sitä, vai loppuuko? Kirjoitanko seuraavat rivit taivaastani, vai jerusalemini palavalta kaatopaikalta?
Minut otettiin vastaan kivitalon sisäpihalla, jota rajasivat varastorakennus ja ilmeisesti vierastalo. Saattoi olla myös viinitarhojen kausityöläisten majoitusrakennus. Keskellä kasvoi puu. Mutkattomasti vieras kutsuttiin sisään, suoraan lounaspöytään. Isäntä ei puhunut mitään. Tervehti vain. En ollut hänen vieraansa, hänen talossaan.
Nainen vitsaili alkuruoaksi tarjottavan keittoa ja samaa keittoa tarjotaan myös pääruoaksi. Nautittiin maukasta selleriomenakeittoa ja aamulla leivottua vuokaleipää. Kahvikupillisen jälkeen nainen kutsui minut huoneeseen, jossa oli pritsi valmiina. Kävin selin makuulle.
Naisen kädet pyörittelivät kasvojeni lihaksia amatöörimaisesti. Saatoin olla arviossani väärässäkin. Työnsä edetessä kertoi miehensä kuolleen Afganistanissa ja ettei kasvojen iho juurikaan mitään oliiviöljyä kummempaa tarvitse, jos ikääntymistä ajatellaan. Mutta kyllä, kyllä kasvojen lihakset päivittäistä hierontaa tarvitsevat. Eivät muuten jaksa vastustaa vetovoimia. Siitä kohdallani hänen mukaansa on kyse, vanhenevista kasvojen ja kaulanseudun lihaksista. Sanoi niiden tarvitsevan jumppaa. Ajoittain päälakeni tunnusteli naisen ylävatsan seutua. Se aavistuksenomaisesti kiihotti mielikuvitustani, joka näissä asioissa on huono. Uskon tätä kirjoittaessani naisenkin kosketuksen huomanneen, siitä pahakseen ottamatta. Alkuveryttelyn jälkeen kuulin surinaa. Ummistetuin silmin näin mielikuvia. Lämmin kangas, tai pehmeä paperi asetettiin kasvoilleni ja koneellinen hieronta alkoi. Pääni veltostui ja ajatukseni terävöityivät. Terävöityivät jopa niin, etten ollut lähelläkään unieni maita, vaikka nainen kertoi sinne useimpien siirtyvän.
Näennäisestä ankeudestaan ja yksitoikkoisilta vaikuttavien päivien seuratessa uniani, elämäni kulkee sinikäyräänsä vaivoin havaittavin aallonkorkeuksin. Ymmärrettyäni tämän, monen pienen, mutta myöhemmin elämänkulussani merkitseväksi muuttuneen tapahtuman myötä, kirjoitan itseäni uhmaten joistakin niistä. Kunnianhimoinen, tai itsekäs ajatus kirjoittaa koko elämä muistiin, olisi epärehellisyydessään muistinvaraisesti tehtynä rikos itseäni kohtaan. Todellisuuteni sekoittuisi muistikuviin. En osaa kertoa intiimeistä hetkistäni, vaikka muistan ne kirkkaasti seuraavana päivänä. Viittaan nyt eiliseen iltaan. Koen myötähäpeää itseäni kohtaan. Suurinta epärehellisyyttä olisi kirjoittaa muiden ihmisten intiimeistä hetkistä. En voi olla lainkaan varma niiden rehellisyydestä, sillä saamani kasvatuksen ja myöhemmän kokemukseni vuoksi liitän ne elämän keskeiseen tarkoitukseen, eikä sen kanssa tule leikkiä. Tiedän saavani murinaa arviostani, että rakkaudetonta ihmiselämää ei ole olemassakaan.
Matkani jälkeen, kotimatkalla, ajattelin juuri tätä ja en voinut päätyä muuhun. Ihminen, joka ei kykene antamaan rakkautta, voi sitä saada. Kokemus rakkaudettomasta elämästä on siis vain asian toinen puoli. Tässä kohtaa on minun tietenkin mainittava, että puhun ihmisten välisestä kiintymyksestä, joka jalostuu seuraavaksi asteeksi. Täällä alhaalla kadulla asia on ihmisille täysin selvä. Rakkaudetonta elämää ei ole ja sellaisen tunteen yllättäessä rakkautta tulee hakea pyhimysten kautta. Mutta jos häveliäisyyttäni kertoisin nähneeni muutama päivä takaperin alastoman naisen, hänen omassa kammarissaan, kysyttäisiin, että miten vanha mies sellaisen voi rakkauteen liittää ja käskettäisiin auringonlaskun jälkeen kaulukset pystyssä vierailemaan ilotaloon ja kaikissa tapauksissa lausumaan vähintään kymmen kertaa avemariaa.
Taloudenhoitajani osoitti mieltään vähentämällä jatkuvan yksinpuhelunsa määrää, kun matkallani ei ollut tapahtunut mitään merkityksellistä. Täällä vain ei yksinkertaisesti riitä sen kertominen, että matka oli onnistunut.
Suomesta kantautuu uutisia, että Itämeren alueella tilanne kiristyy. Matkani rasituksilta, jotka olivat henkistä laatua, en jaksanut juurikaan Suomen tilanteeseen paneutua. Ajattelin vain, että mistä tilanteesta tosiasiassa puhutaan. Sotilaallisesta, poliittisesta, liittoutumisesta, vai sen puutteesta, vai mistä? Päätin huolestua vasta sitten, kun täällä lähdetään huolestumaan sodan mahdollisuudesta Euroopassa ja kuulen sen taloudenhoitajaltani.
En vielä käynyt tervehtimässä alusvaatepuodin rouvaa ja se näkyy palkittavan herkullisella caponatalla lounaaksi. Tätä kirjoittaessani päätän ottaa omat ohjani omiin käsiini ja käydä täydentämässä viinivarastoani muutamalla pullolla vernacciaa. Matka käy alusvaatepuodin ohitse. Residenssissäni on tehty poissa ollessani suursiivous. Taloudenhoitajani tyttärineen oli työn tehnyt. Niin isolle urakalle en itse olisi nähnyt tarvetta. Ruokapöytääni oli ilmestynyt uusi pöytäliina. Se näytti vanhalta. Aterian jälkeen on kirjoitettava ylös, että caponata oli lähes herkullista, mutta siinä oli kuitenkin joku uusi ja minulle vieras maku. Otin asian esille. Taloudenhoitajani mukaan se yrtti sinne nyt vain kuuluu. Liekö ollut hyppysellinen timjamia.
Tammikuun 19. klo 18.00
Elämäni on juuri nyt niin mitätöntä ja tapojeni suodattamaa, ettei sellaisesta kirjoiteta. Se kuitenkin on keskeinen syy kirjoittamiselleni. Arveluttavasti haluan ylistää mitättömyyttäni. En teille, vaan itselleni. Onkin kohtuullista varoittaa niitä lukijoita, jotka malttamattomuuttaan odottavat klassisen poirot-metodin murhaa, tai edes uskotonta rakkautta heti alkuun. Niin ei voi olla, kun niin ei ole. Sellaista en ole elänyt. Juuri nyt luulen, että draamani määrää voi vain taloudenhoitajani mitata. Hänen mukaansa se on pelkää sitä ja ilotonta. En ole lähtenyt oikaisemaan. Jossain määrin muistiinpanojeni syy myös on se, kuten alussa kerroin, että uskon isoja vaikeuksia olevan edessäni. Uskon edelleen. Ehkä voin auttaa joitakin onnettomia dokumentoimalla elämäni vaikeuksia.
Kotona ollessani, varhaisen vuoteesta nousuni jälkeen, päiväni jakautuu kolmeen pieneen päivään. Taloudenhoitajani tultua varhain nautin tunti heräämisestäni niukan aamiaisen, useinkin hedelmän ja hapatettua maitoa. Kahvia useamman kupin. Juuri ennen puolta päivää jatkan työtäni 30 vuoden aikana keräämäni materiaalin digitalisoimisella. Minulle se tarkoittaa tietokoneelle itseni siirtämistä, samalla huomioita tehden tutkimukseeni liittyen. Lisäksi luen sähköpostit. Nyt kun olen rauhoittunut työni suhteen, niitä tulee kolmesta viiteen päivässä, kaikkialta maailmassa. Erilaiset verkossa tapahtuvat seminaarit ja muut kiinnostavat tapahtumat olen, Eurooppaa lukuun ottamatta, lähes lopettanut. Aikaeron vuoksi en valvomisen vuoksi enää sellaiseen kyennyt. Näin jatkuu aina iltapäivän pikkutunneille, jolloin taloudenhoitajani on valmistanut kevyen lounaan. Päivän hetkestä huolimatta sen on minulle lounas. Aterioinnin jälkeen, sään salliessa, istun pienellä terassillani ajatellen. Joku voisi sanoa, että meditoin. Tuntiessani itseni väsyneeksi, yhä useammin pyrin olemaan ajattelematta yhtään mitään. Opettelen sitä taitoa. Illansuussa nautin ison lasillisen toscanalaista maalaisvalkoviiniä. En siksi, että on paikallista, vaan siksi, että juomassa on pirullista kulmikkuutta. Se maistuu suulleni, jonka aiemmin liiallinen sikarien tupruttelu sai turtumaan. Samalla luen verkosta lehtiä ympäri maailman. Huomaan lukemiseenkin tulleen jonkinlaisen järjestyksen. Aloitan Jerusalem Postilla ja lopetan Maaseudun Tulevaisuuteen. Lukuoikeudeltaan maksullisia on viisi. Kaksi niistä on ystävieni ostamia syntymäpäivälahjoja. Itse olen tilannut vain Financial Timesin. Sammutettuani tietokoneen, tarjoilee taloudenhoitajani iltapäiväkahvin. Se on merkki hänelle. Kahvittelun lomassa kaivan kirjat esiin ja luen huvia aina illalliseen asti, ellen nauti sitä tavernassa. Siinä tapauksessa panen kirjan kannet kiinni tuntia aiemmin. Illallinen on jos on. Yleensä on, eikä sillä aina ole aikaa, eikä paikkaa. Illan alun tunteina nautin tärkeimmän ateriani.
Tänään olen ollut itseni kanssa, sallimissani rajoissa, humputteleva. Totesin patjani kaipaavan päivittämistä. Uskon sen vuosikymmenten myötä täyttäneen tehtävänsä. Joustot ovat menneet. Päätin pikinmiten hankkia uuden. Toinen minua vaivaava ajatus on takka. Asuntoni olohuoneessa on hormi, mutta se on muurattu umpeen ja takka purettu. Ymmärsin, että molemmat ajatukset tarttuivat matkaltani. Majatalossa patja oli kova, mutta miellyttävän joustava ja tulisijat lämmittivät. Niin, ja antoivat outoa tunnelmaa, josta pidin. Päätin huomenna katsoa tarkemmin rahavarojani.
Kadultamme on lopettanut kaksi kauppaliikettä, molemmat kalakauppoja. Tunnen toisen omistajan. Olemme usein istuneet samassa pöydässä kahvilassa. On tietenkin hyvin surullista, että niin on käynyt, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Osasin ennakoida vaikeuksia, sillä kerran kysyttyäni liikkeen pitkästä historiasta, näin kalakauppiaan vuodattavan kyyneleitä. Vaihdoin heti aihetta. Syyt liikkeiden lopettamisille ovat kaikkien tiedossa, Välimerestä tällä seudulla alkaa kala loppumaan. Ja muuallakin. Täällä pikku liikkeet harvoin menevät konkurssiin, ne lopettavat. Se on kunniallisempaa. Kala mitä tulee on kallista, liian kallista kauppiaalle ollakseen varma, että menee kaupaksi. Norjalainen markettilohi ja muukin viljelty kala on syrjäyttämässä paikallisen kalan.
Jotta ette nukahtaisi, kerron surullisen uutisen. Ne teistä, jotka ovat silmäilleet aiempia tapahtumia, tuntevat, kuten minä, kadulla sijaitsevan naisten alusvaatemyymälän omistajan rouvan. Hänhän ujostelematta kertoi elämänsä olevan rakkaudetonta. Nyt taloudenhoitajani, minuun katsomatta, kertoi rouvan miehen sairastuneen vakavasti. Nämä huhut täällä yleensä osoittautuvat oikeiksi. Toisin kuin luullaan. Kuultuani uutisen, sillä sitä se mielestäni on, poikkeuksellisesti pyysin taloudenhoitajaani kaatamaan lasiini varovaisen määrän vernacciaa.
Tammikuun 20. klo 19.00
Taloudenhoitajan sijasta oven tuli avaamaan sairaanhoitaja.
Tuttavani puoliso oli noin vuosi sitten halvaantunut, mutta kykeni kuitenkin liikkumaan asunnossa pyörätuolin avulla. Lääkärituttavani oli palkannut eläkkeelle jääneen sairaanhoitajan heti puolisonsa palattua sairaalasta kotiin. Ymmärsin, että olivat aiemmin tehneet työtä samassa sairaalassa.
En kieltäytynyt lasillisesta grappaa työhuoneessa, jota hallitsi iso takka. Huone oli aiemmin ollut vastaanottohuone ja sinne johti toinen sisäänkäynti. Silmäilin sitä tavallista tarkemmin omien aikomusteni vuoksi, sillä jo lähiaikoina everstin suosittelema muurarimestari oli tulossa luokseni arviointikäynnille. Asia, joka kaikille on ilmeinen, oli sopia seuraava klubimme tapaamisaika ja muut järjestelyt. Tehtävä on nykyisin suhteellisen helppo, sillä vain nuorempi professoreista on päivätyössä. Olin kuitenkin saanut häneltä ne päivät, jotka eivät hänelle sopineet. Sattumalta on hänen vuoronsa alustaa keskustelu ja saimme valita kahdesta aiheesta. Valitsimme yksimielisesti jälkimmäisen, eli ”muovien ongelmat ympäristölle”. Ensimmäinen aihe oli ”etruskien taide”. Emme halunneet kuulla aiheesta, sillä olimme kuulleet siitä riittävästi. Professori ollut tullut erään pienen taide-esineen kanssa petetyksi, jonka oli ostanut aitona ja etruskien tekemänä. Oli kuitenkin käynyt ilmi, että olikin kreikkalaista tuontitavaraa, vaikkakin ajalta ennen ajanlaskumme alkua.
Huolimatta siitä, että ystävälläni ei enää vuoteen, lähinnä puolisonsa halvaantumisen vuoksi, ole ollut vastaanottoa, saattoi hän kirjoittaa reseptejä. Sitä hän tekikin ahkerasti oman katunsa väelle, pientä palkkiota vastaan harmaana. Olin vierailuni aikana jo kaksi kertaa pyörtänyt, lähinnä häpeän vuoksi, aikomukseni pyytää reseptiä. Nyt kuitenkin ystäväni yllättäen pyysi riisumaan jalkineet ja näyttämään varpaideni kynsien kunnon. Sain aikaa kerätä rohkeutta ja miettiä kysymykseni muotoilua.
Eilen illalliseksi taloudenhoitajani oli valmistanut, ikään kuin vahvistaakseen minua, paistettuja kyyhkysen rintapaloja kevyesti suurustetussa, maalaisessa punaviini- hillosipulikastikkeessa. Ateria oli juuri niin hyvä kuin oli tuoksukin. Aina täällä tuoksu ei kerro totuutta, ei edes aterian luonnetta.
Yöllä lämpötila edelleen laskee nollaan. Pyysinkin muutaman lämminvesipussin vuoteeseeni. Tulin niiden kanssa jälleen hyvin toimeen. Tämän illan ateria on vielä täysi arvoitus. On uunissa.
Hyväksyttyäni kutsun saapua tuntemattoman kalastajan ruumiinvalvojaisiin, pienellä varoajalla, kaduin päätöstäni oitis. Tumma puku, toivorikkaan värinen solmio, musta borsalino ja kaiken yllä kulunut musta talvitakki. Sellaisena näin itseni, lähes äkäisenä, kävelemässä kohti surutaloa. Kuitenkin tunsin itseni samanaikaisesti lähes onnelliseksi, syytä keksimättä. Tosin en yrittänytkään. Saatoin taloudenhoitajani kotiovelle asti, mitä ei ollut tapahtunut aikoihin ja jatkoin vielä kaksi kadun väliä.
Surutalo ei ollutkaan suvun asunto, vaan kalastajien veljeskunnan hallitsema kerhotila. Ulko-oven viereen oli asetettu suureen vitriiniin Pyhän Nikolaoksen kullattu kuva ja sen edessä paloi iso kynttilä polttaen kahden peukalon paksuista sydäntä. Ihmisiä tuli ja meni. Pyhimyksen kohdalla otettiin päähine päästä ja tehtiin kuolemaa ja ylösnousemusta muistaen ristinmerkki ja kevyt kumarrus. Sisältä tulevat tuoksut käskivät kuitenkin kiirehtimään eteenpäin. Itse tyydyin nyökkäämään, lähinnä kunnioituksesta isoja järjestelyitä kohtaan.
Kynttilöiden valaisemassa suuressa salissa jono eteni avatulle arkulle ja siitä hitaasti, surullisin ilmein esittämään omaisille syvimmät osanotot. Kuka tahansa korttelista saattoi tulla esittämään surunvalittelut, mutta ei ollut lainkaan kuulutettu, että pääsi lopuksi kirjoittamaan nimensä muistokirjaan ja siitä salin toiseen päähän aterioimaan ja nauttimaan juomia. Tarvittiin kevyt käden viittaus omaisilta surunvalittelun jälkeen. Minulle viitattiin. Toinen jono kulki hyvästijätön jälkeen ulos, viereiseen kahvilaan.
Lähes välittömästi saavuttuani pienen baaritiskin viereen, näin naisten alusvaateliikkeen omistajan puolison. Nainen ei poikennut mustissa vaateissaan muista naisista. Vain silmät hetkeksi ummistaen, häntä katsoessani, näin muuta. Muistoateriapöydän keskellä lepäsi, pöydän kokoon nähden iso, jo vuosia sitten täytetty kala. Olin vakuuttunut, että hampaansa pudottanut kala oli palvellut useissa häissä ja hautajaisissa. Ymmärsin hetken kauneuden, valtavan kokoisen takan tulenlieskojen heijastuessa kalan lakkapintaisista kyljistä ikään kuin kypsentäen leikkikalan surijoille.
Minun on ilman selittelyä kerrottava, että vasta nyt, myöhäisellä keski-iälläni katseeni on alkanut takertumaan ja mielikuvitukseni juoksemaan. Tullessaan tunne on edelleen hämmästelyni aihe. Viime vuosina olen osittain vapautunut kasvatukseni tuomasta häpeästä, itse itseeni rakentamastani häpeästä ja kaikkein pirullisimmasta, täällä tuntemattomasta häpeästä, turkkalaisesta häpeästä. Mitä se on, sitä en tätä postaustani lukeville tässä mielentilassa lähde avaamaan.
Kävelimme kohti naisen asuntoa, aika-ajoin koskettaen tahattomasti toisiamme. Se tuntui hyvältä. Naisten alusvaateliikkeen sivuovella nainen veti minut, ajatelkaa siis minut, kiinni itseensä, kiskaisten ovisyvennykseen katseiden ulottumattomiin ja suuteli kiihkeästi poskelleni. Kuin anteeksi pyytäen siirtyi huulilleni. Sekin tuntui hyvältä. Minulla oli vielä silmät kiinni, kun ovi kolahti ja hän oli poissa.
Kulmakahvilan kautta, jossa poltin puolikkaan puolentunnin robustista, menin kotiini. Kuumavesipussit olivat pitäneet vuoteeni lämpimänä.
Tammikuun 23. klo 18.00
Olen kelloni mukaan tänään tähän mennessä kävellyt 4100 askelta. Sain askellusohjelman toimimaan. Kuinka paljon askelia pitäisi olla, sitä en tiedä. Kysyn everstiltä. Uskon hänen tietävän. Itseäni tänään lähes huvitti pistäytymiseni kesken kävelylenkkini urheilutavaraliikkeeseen ja ostettuani elämäni ensimmäiset urheilukengät. Ne näyttävät hieman oudoilta käyttämieni tummien suorien housujen kanssa, mutta en anna asian häiritä. Ovat kävellessä kuitenkin paremmat kuin nahkapohjaiset kenkäni.
Muutaman päivän takaiseen päiväkirjamerkintään viitaten, istuin pitkään terassilla tyhjentäen ajatuksiani alas kadulle. Oli syytäkin. Työntekoon en kyennyt, saati kevytmielisen kirjallisuuden lukemiseen. Sen sijaan luin taloudenhoitajalleni vedarunoutta ja kerroin niiden taustoja. Nautin hetkestä. Erityisesti hän pitää Rigvedasta ja sen sisältämästä kertomuksesta, Ramaynasta, jossa paha saa palkkansa. Kertomukseen edelleen törmää kaikkialla Intiassa. Lienee välttämätöntä kertoa, aliarvioimatta postaukseni lukijoita, että Vedat ovat hindulaisuuden neljä pyhää kirjaa, kuten myös se, ettei hindulaisuutta, sitä tarkemmin tuntien, voi pitää varsinaisesti uskontona. Tosin sitä uskontona yleisesti pidetään.
Taloudenhoitajani kyynelehtii kuunnellessaan kertomuksiani ja ajoittain on välttämätöntä palauttaa hänet hindulaisuuden onnelasta ruokapöytääni. Silloin kerron hindujen veriteoista muslimeita kohtaan ja muslimeiden veriteoista hindulaisia kohtaan, erityisesti Intian hajottua Intiaksi ja Pakistaniksi vuonna 1947. Pyhäpäivän vuoksi taloudenhoitajallani on loppupäivä vapaata. Uskon hänen varmuudella menevän iltamessuun.
Kutsuin tänään miehensä illalliselle sopivana iltana. Näin ilahtumisen taloudenhoitajani kasvoilla. Illalliseksi syön vermisellikeittoa, jossa ui pieniä jauhelihapalleroita. Siitä riittää huomisellekin. Lähes unohdin kertoa, että naisten alusvaatepuodin omistajan rouva soitti. Oli saanut numeroni lihakauppiaan rouvalta. Mistä hän sen oli saanut, sitä en tiedä. En kuitenkaan yllättynyt soitosta ja uskoin hänen siunailevan käytöstään ja pyytävän jopa anteeksi. Vielä mitä! Heti aluksi kiitti illasta ja sanoi, ettei kadu mitään ja lupasi kutsua seuraavalla tapaamisella, jota piti luonnollisena, ulko-ovea pitemmälle, tietenkin vain mikäli miehensä joutuu sairaalahoitoon. Ja siltä tilanne hänen mukaansa näytti. Puhelu oli lyhyt ja napakka. Syntisyyteni punoitti poskissani. Mietin miten saan nukuttua.
Suomessa vaalihuoneistot sulkeutuvat vajaan tunnin kuluttua. Luulen, että kaikki häviävät. En halua olla ilkeä. Älkää ymmärtäkö väärin.
Heti aluksi kävi selväksi, ettei ollut kyse vanhan naisen surmasta, vaan jostain paljon pahemmasta. Kyse oli ”eu thanatoksesta”, hyvästä kuolemasta, jota täällä ei ymmärretty lainkaan. Eutanasia, vaikka miten pyöriteltynä, on tällä seudulla pahin rikos. Itse en milloinkaan osallistunut keskusteluun aiheesta, vaikka se ei mikään tabu ollutkaan. Tai ei sentään, kerran koronan myötä edesmenneen Isän kanssa asiasta keskustelimme, maistellessamme veljensä tilan vernacciaa työpaikansa sakastissa. Lihakauppiaan tultua poikkeuksellisen aikaisin iltaryypylle, vaikka puoti edelleen oli auki, ymmärsin jotain merkityksellistä olevan tapahtumassa. Se tosin ei ollut ainutkertaista, sillä oppipoika, aikamies jo, kykeni puodin hoitamaan siinä missä isäntäkin.
Tammikuun 26. klo 19.00
Taloudenhoitajani toimitti osanottokirjeen. Veikö itse, sitä en tiedä. Kerrottuani miesraukan tapauksesta alusvaateliikeessä, hän pysyi rauhallisena töitään jatkaen.
Ennen iltapäivän lounasta yritin askeltaa kaupungilla 5000 askelta. Ohitin naisten alusvaateliikkeen kadun toista puolta kulkien. Liikkeen edessä seisoi paikallinen komisario ja keskusteli kiihkeästi viittovan miehen kanssa. Häntä en tuntenut. Komisarion tunsin, olin muutaman kerran keskustellut hänen kanssaan tavernassa ja kujan kulmakahvilassa. Hän ei kuitenkaan ollut täkäläisiä, vaan asui paremmin itselleen sopivalla alueella. Kuka nyt työmaallaan asuisi.
Varpaan kipeytymisen vuoksi käännyin takaisin 1800 askeleen kohdalla ja pistäydyin minulle melko tuntemattomaan kahvilaan. Halusin pysyä huhujen ylä- tai alapuolella, tilanteen mukaan, siksi en mennyt kotikulmille. Espresso maistui ummehtuneelle ja kivennäisvedessä oli outo kemiallinen lisämaku. Uskoin sen tehdyn paikallisesta vesijohtovedestä.
Mikään ei tänään ollut hyvin. Palasin kotiin korttelin toiselta puolelta kanavan rantaa seuraillen. Olin toivonut lounaaksi tunteitani nostattavaa salaattia ja sellaisen sain. Aiemmin salaatissa olisi varmuudella ollut tonnikalaa, mutta ilmoitettuani vastenmielisyyteni tonnikalan pyyntiä kohtaan, oli se korvattu jollakin muulla kalalla. Arvelin makrilliksi.
Nyt sitten eräässä edellisen tekstin kommentissa on jo mainittu Montalbano ja joitain muitakin. Aivan oikeutetusti, mutta huvittavasti. On tapahtunut kaksi kuolemantapausta, yhdet ruumiinvalvojaiset ja kaksi leskeä on lähellä elämääni. Kommentoija on oikeassa myös siinä, että lauserakenteet ovat kömpelöitä ja niissä on häntiä kuin vappuhuiskassa. Voin puolustella itseäni sanomalla, että olen mahdottoman tehtävän edessä. En ole kirjailija. Olen tutkija, joka kirjoittaa julkista päiväkirjaa. Sellaisena minä tämän otan.
Aavistukseni suurista vaikeuksista edessäni on toteutumassa. Kirjoitin asiasta jossain aiemmassa tekstissä. Saatan uskoa, että joutuisin jotenkin, kautta rantain, tai edes jotenkin kertomaan täällä elämäni intiimistä puolesta, jos sellaista on tullakseen. Etenkin, kun sain tänään Firenzestä kirjeen, joka tuoksui hyvälle. Tuoksun täytyi olla voimakas, kun sen huomasin. Sikari on paljon antanut, mutta paljon vienytkin.
Olenkin päättänyt jatkaa entiseen tapaan päiväkirjani kirjoittamista, useinkin ranskalaisin viivoin ja ilman esillepanoa tänne. Kirjahyllylle. Kirjoituspöydän laatikkoa ei ole. Kiitos ihmiset! Isäni viljeli sanaa ihana ja minä sitä häpesin. Nyt sanon: Olette ihania! Ehkä palaan joskus, kun pääsen kuvailemaan tavanomaisuutta.
Tammikuun 29. klo 20.00
Muurarimestari kävi tänään. Mies oli töykeä, itsetietoinen ja arrogantti. Se lupasi hyvää. Oitis päätinkin antaa urakan hänelle. Tarjosin kahvia. Hänestä ongelma on hormi, ei mikään muu. Hormiin tarvitaan sisäpiippu ja jonkinlainen kaksinkertainen kipinäsuoja. Koska asian oikea laita tuli yllätyksenä, se rajasi pois perinteisen takan, kustannussyistä. Jäljelle jääneistä kahdesta vaihtoehdosta valitsin kuitenkin itseäni uhmaten kalliimman. Vielä muutama vuosi takaperin olisi tulisija työhuoneessani ollut saituuttani mahdottomuus. Valitsin tulisijan takkasydämellä, joka vuorataan ulkopuolelta toimituksen mukana tulevilla kivillä. Takka on takka ja kamiina on kamiina. Sisähormin mestari lupasi ostaa suhteidensa kautta, sekä hoitaa lupa-asiat. Tarvitaan joitakin lupia tulisijan rakentamiseksi vanhaan rakennukseen. Työhön kuluisi viikko. Lyhyt aika tuntui mukavalta. Kustannusarviokin pysyi varojeni mukaisena, tosin niukasti. Jouduin siirtämään töiden aloitusta muutamalla päivällä firenzeläisen vieraani tulevan käynnin vuoksi. Laitoin ihmisen edelle ennen tulisijaa. Ajatus molemmista lämmittää. Mietin asiaa hetken.
Muistutan kuitenkin itselleni, samalla teille, että vaikka ruttoaikaa taas elämmekin, en halua nähdä itseäni vähääkään Decameronen kolmannen päivän, kymmenennen kertomuksen kauhistuttavana munkki Rusticona, joka kirkollisella auktoriteetillaan kertoo uhreilleen toimintansa olevan pirun ajamista helvettiin ja johon nuoret naiset lankeavat. Hyväksikäytön häpeällinen tunne on edelleenkin heti sydämeni toisessa kerroksessa, vaikka sellaisesta itselläni ei lainkaan ole kysymys. On vain tunne. En ole hyväksikäyttäjä. Häpeästäni olen kertonut aikaisemmissa merkinnöissäni. Giovanni Boccaccion Decameronessa ruton aiheuttama poikkeustila salli ja sai ihmiset sallimaan itselleen poikkeuksellista käytöstä. Tästä en halua kohdallani olevan kysymys. Kertomus tuli mieleeni ajateltuani käytännön siveyttäni, luettuani jälleen kerran teoksen, teoksen jonka, absurdit kertomukset tapahtuivat tällä seudulla 1300-luvulla Boccaccion mielikuvituksessa.
Myöhäistä
lounasta nauttiessani otin esille firenzeläisen naisen tulevan
vierailun taloudenhoitajani kanssa. Alitajuisesti, monien mielestä
varmaankin raukkamaisesti, sillä pelkäsin kertoa koko totuutta.
Häpeän pelko tässäkin tekee epärehelliseksi, vaikka en
suoranaisesti puhunutkaan totuutta vastaan. Käänsinkin vierailun
ammatilliseksi, jonka firenzeläisen tausta mahdollisti. Tietenkin
taloudenhoitajani ihmetteli. Näin sen hänen kasvoiltaan, kun pyysin
laittamaan makuuhuoneeni naisen tarpeita vastaavaksi ja itselleni
iltaisin sijaamaan vuoteen työhuoneeseeni muutamaksi yöksi. Lupasin
kertoa aikataulusta myöhemmin. Olisi ollut virhe vannottaa häntä
olemaan kadulla kertomatta asiasta, sillä se olisi ollut palava
tulitikku kuivaan rinteeseen. Valojen voi uskoa toteutuvan vain Äiti
Marian kautta vannottuina. Sellaisen vaatimiseen minulla ei ole
oikeutta.
Naisten
alusvaateliikkeen omistajan lesken vaiheista ei ole tullut uutta
tietoa, vain valtavasti huhuja ja arvelua. On oikeutettua häntä
kohtaan kertoa, että syyllistyin itsekin arveluun. Kerroin eilen, vai kerroinko, että leski on epäiltynä surmasta. Niin ei ole, vaan hänet on
pidätetty tutkintaan liittyen. Tämä tulkinta lienee lähinnä
totuutta, sillä sen kertoi eversti, tuttavani, jolla on suhteita
tutkinnan johtoon. Puoti on edelleen suljettu.
On jotenkin kohtalonomaista, että toinen naisista on tavallaan poissa pelistäni. En koe varsinaisesti pelaavani kahden lesken kanssa, mutta tilanne olisi saattanut siihen johtaa, tuntien mieleni heikkouden uuden edessä. Pelaaminen ihmisillä on rumaa, kaikin tavoin, mutta sana kuvaa rehellisesti tilannettani. Ihmisillä pelaaminen päättyy aina huonosti. Tästä minulla on vahva käsitys kirjallisuuden perusteella. Tosin on käsitys siitäkin, että se on ihmiselle ominaista, kuten tyhmyys, tiedosta huolimatta. Minulla on kuitenkin vahva usko siihen, että alusvaateliikkeen tuleva omistaja, jota hän käsittääkseni tulee olemaan, ei ole poissa elämästäni lopullisesti. En voi heikkouttani olla varma itsestäni.
Taloudenhoitajani halusi lounaan jälkeen keskustella tulevaan vierailuun liittyen residenssin liinavaatetilanteesta. Se oli hänen mukaansa huono ja kulunut. Lupasin kävelylenkkini yhteydessä tutustua lähistön kodin tekstiilien tarjontaan. Pyörsin kuitenkin ajatuksen jo siitä puhuessani ja pyysin taloudenhoitajaani ostamaan kaiken tarvittavan. Ainoa toiveeni oli, että vuodevaatteet olisivat yksiväriset, eivät kuitenkaan valkoiset. Ehkä tummansiniset, tai harmaat ja tyynynpäälliset samaa kuosia. Matkin selvästi jalkahoitokylän majapaikkaani. Harmaata harmoniaa, jossa ankkurointipisteitä. Ymmärrän sen tätä kirjoittaessani.
Ostoksia on muitakin tehtävä. Eriparisuuden lieventämiseksi, joka ajatus tietenkin liittyy huonoon itsetuntooni, olen päättänyt hankkia farmarihousut. En kuitenkaan niin tiukkoja kuin firenzeläisnainen oli käyttänyt. Ensimmäiset itselleni ikinä. Taloudenhoitajani välityksellä pyysin häntä kysymään tytärtään mukaani asusteostoksille. Sen hän lupasi tehdä. Isojen ajatusten jälkeen istuimme hiljaa, pöytään tuijottaen ja nautimme lasilliset erinomaista vernaccia viiniä. En tunne maatilaa, josta oli lähtöisin.
Kävelin ennen illallista 4000 askelta. Uudet urheilukengät tuntuvat erinomaisilta.
Olen vastannut viime päivien yllättäviin käänteisiin pyrkimyksellä tasapainoon ja rauhaan. Muutaman päivän olen ollut huomaamattani raitis. Lasillinen viiniä aterioiden yhteydessä on mitä parhainta raittiutta. Mahdollisesti illallisen jälkeen pyrin palaamaan menneisyyteni yhdellä puolen tunnin robustilla ja grapparyypyllä.
Unohdin kertoa, että ostin paksua öljyä, joka sopii myyjättären mukaan mitä parhaiten, sekä kasvoille, että vähäisille hiuksilleni. Iho pitää saada kuntoon. Laitan thebodydreamer putelista kuvan.
Tammikuun 30. klo 19.10
Eilen oli talvipäiväksi lämmin päivä. Auringossa oli hyvinkin yli kaksikymmentä astetta. Yötkin ovat lämmenneet. Tänään on viileämpää, aurinko lämmittää vain ajoittain. Silti ihmisiä on jo varhain kadulla, monet matkalla kirkkoonsa aamumessuun. Ja presidenttikin saatiin. Vanha kahdeksankymppinen jatkaa. Näennäisestä omasta vastustuksestaan huolimatta. Monissa kirkoissa rukoillaan hänen puolestaan. On aina rukoiltu, vaikka rukouksen aikana mietitään illallisen tykötarpeita. Nuoria ei tässä kaupungissa politiikka kiinnosta. Sandro Pertini, ensimmäisen maailmansodan sankari, poliitikko, sosialisti ja Italian seitsemäs presidentti sanoi näin: ”I giovanni non hanno bisogno di esempi di onesta, di coerenza e di altruismo”. Tässä tämä vuonna 1990 kuollut fasismin vastustaja sanoo hätkähdyttävän ajatuksen. Tavattuani hänet muutamaan kertaan, kysyin ajatuksesta. Pertini sanoi sen olevan irrotettu asiayhteydestään. Ymmärsin.
Ilman etukäteistietoa sain aamupäivällä mieluisan vieraan. Vanhempi professoritutuistani pyysi saada pistäytyä lyhyelle vierailulle.
Professori ymmärsi, utelematta vieraastani mitään. Kahvin ja cannoloiden myötä vierähti lähes tunti. Keskustelu oli mitä mielenkiintoisin, tai sanoisinko minulle hetkeen sopivan tyhjänpäiväinen, sillä professoria eivät katumme ja korttelimme asiat kiinnostaneet lainkaan.
Taloudenhoitajallani on vapaapäivä. Keittiön pieneltä liitutaululta, jota ympäröivät miellyttävää tuoksua levittävät valkosipuliletit, voin lukea määräykset jääkaapissa olevista aterioistani, niiden nauttimisjärjestyksestä ja jopa pienestä huomautuksesta kattauksessa. Liikutuin hetkeksi. Rihvelitaulun alareunaan oli pienin kirjaimin kirjoitettu vernaccian olevan loppu ja sitä halutessani tuli minun käydä kaupassa.
Kuten täällä eräässä kommentissa lupasin, teen tulevaan firenzeläisen naisen vierailuun liittyen kenraaliharjoituksen ensimmäisen osan. Toisen jälkeen olen päättänyt mennä tilanteen mukaisesti vaistolla kuin ihminen taivaan portilla.
Kaupungissa on kaksi hyvämaineista ravintolaa, jotka tarjoavat cacciucco di pesceä. Haluan tarjota tätä livornolaista perinnekalakeittoa naisvieraalleni. Tänään kävin etäämmällä aina Piazza della Rebubblicalla asti, jonka läheisyydessä toinen ravintola sijaitsee. Myöhemmin käyn toisessa. Olin aiemmin soittanut ravintolaan ollakseni varma, että keittoa oli saatavilla. Matka kävelemällä tuntui pitkältä, etenkin, kun en tietenkään voi niinkin hienoon ravintolaan astua urheilukengissä. Olin parhaaseen myöhäisen iltapäivän aikaan ravintolan kolmas asiakas ja palvelu oli mitä parhainta. Aivan parasta oli myös aivan piccolo karahvillinen vernacciaa. Sen sijaan kalakeitosta en voi sanoa samaa. Keitossa oli minun maulleni aivan liikaa tomaattia ja liian vähän valkosipulia, sekä punapippuria. Kalojenkin osalta keitto oli jotenkin nopeasti kyhätyn makuinen. Punaviinin maku sentään tuli sopivasti läpi.
Sitten kun on myöhäistä
Nuorempi taloudenhoitajani tyttäristä lähti pyynnöstäni mukaani tekemään suunnittelemiani hankintoja. Hänellä on tänään kaupan kassalla iltavuoro ja siten oli voinut hyväksyä äitinsä välittämän pyyntöni. En halunnut häntä mukaan siksi, etten olisi selviytynyt yksinkin, mutta tarvitsin mielipiteitä asioista, joista minulla ei ollut käsitystä.
Illalla sitten oli herrakerhomme kokoontuminen lääkäriystävämme residenssissä. Heti alkuun sanon, että se oli katastrofi ja menestys. Matkalla tapaamiseen ostin pullon grappaa, joka tällä kertaa oli minun tehtäväni, sekä suklaarasian rouvalle.
Onko sitten torstai toivoa täynnä, niin kuin sanotaan? Ajatukseni lensivät hetkeksi Firenzeen. Sitä ajatellen polttelin pikku parvekkeellani. Vivaldia kuunnellen, yhden pienen robustin ja nautin yhden tukevan lasillisen grappaa illanmittaan otettujen määräämänä. En pannut hanttiin,
En kerännyt tänään askeleita ja se tuntuikin hyvältä tässä ahneuksien maailmassa. Askelluksen sijaan ajattelin ja jotain sain kiinnikin ja ylös. Tänään päiväkirjamerkintä menee myöhäisille tunneille.
Kysymättä sen enempiä hän painautui kylkeeni epämukavassa työhuoneeni sohvassa painaen päänsä olkapäätäni vasten ummistetuin silmin. En tiennyt mitä ajatella, mitä sanoa, mitä tehdä. Kosketin kuitenkin hänen hiuksiaan kömpelösti. Se tuntui sellaiselta, ettei ollut elämässäni aiemmin tuntunut. Tuntui lämpimän hellältä.
- Eikö sovita niin, että minä olen arka, kärsinyt nainen ja sinä olet sitä mitä kerrot? Otetaan huomioon toinen toisemme. Rentouduin. Tunsin suunnatonta hetken lämpöä, mutta taustalla olivat minulle ominaiset kysymykset. Kuinka kauan saan elää näin hyvin? Kuinka pitkä onnellisen hetken tulee olla?
Lasien tyhjennyttyä hän nousi, mutta kääntyikin puoleeni pyytäen katseellaan suudelmaa. Kun en tiennyt miten toimia, niin annoin vain kaiken tapahtua. Lämpö virtasi minuun. Se virtasi useammankin kerran. Kerroin, että söisimme paikallisessa tavernassa vaatimattoman illallisen. Hän ilahtui ja pyysi päästä siistiytymään. Jäin kirjoittelemaan keittiön pöydän ääreen.
Vieraani vetäydyttyä makuuhuoneeseensa, avasin hänen tuomansa tuliaislahjan. Se oli kasvojen ihonhoitosarja. Pienessä kortissa luki, etten saanut käyttää ensimmäisen kerran ilman hänen lupaansa.
Firenzeläinen lähti taloudenhoitajani kanssa ruokaostoksille. Haluaisivat valmistaa turskaa, mikäli löytävät. Epäilemättä puhuvat myös minusta.
Helmikuun 6. klo 23.00
Hyvät ystäväni, ystäviäni olette tänään minulle olleet poikkeuksellisessa päivässäni. Päivät juoksevat ohitsemme lainalaisuuksiensa mukaisesti. Kuitenkin jokainen meistä pyrkii vakioimaan elämäänsä, tekemään totuttuja, toistuvia tapoja. Minä erityisesti. Se luo näennäistä turvaa. Ajatukseni ei ole hyväksyttävissä, mikäli joku muu hallitsee elämääsi. Se on alistamista, hallintaa, tukahduttamista ja montaa muuta kielteistä, vallitsevan etiikkamme demonien luomaa tukahduttamista. Tämän merkinnän luomiseen osallistuu firenzeläinen vieraani. Hänen teams-palaverinsa professorinsa ja muutaman muun kanssa peruuntui. Kiitos, että olet vieressäni keittiön pöydän ääressä.
Ilta kului musiikkia kuunnellen ja keskustellen. Kerroin myös päivän keskusteluista Facebook-sivuillani.
Myöhäisemmillä tunneilla sain kutsun
makuuhuoneeseen. Puin kylpytakin pyynnöstään. Jännitin kovasti.
Makuuhuoneessa oli tehty järjestelyitä. Minut asetettiin
selinmakuulle. Kuumankostea kangaslappu asetettiin kasvoille ja
pyydettiin olemaan paikoillaan kymmenisen minuuttia. Kylpyhuoneesta
kuulin vettä laskettavan ammeeseen. Naisen mukana tuli voimakas
laventelin tuoksu.
- Minä vain testasin vähän kauempaa, hän nauroi.
Olin onnellinen.
Helmikuun 9. klo 20.00
Noin kuukausi sitten kirjoitin tänne ensimmäisen päiväkirjamerkintäni julkisena.
Mikään ei ole loppu. Milloinkaan mikään asia ei lopu kokonaan. Oli sitten tapahtuma fyysinen, tai immateriaalinen. Molemmissa tapauksissa tapahtuman osilla voi olla jatkumoa, mutta erityisesti seurauksissa elää jatkuvuus aina ja jossakin muodossa. Siksi on epärationaalista uskoa, että mikään case is closed ihmisen kohdalla, ainakaan tässä universumissa.
Soitin Firenzeen puhelun illalla. Sitä moni lukija oli täällä toivonut. Puhelu jätti outoa tulkinnan varaa. Soitin hänen puhelimeeni lataamallaan Signal-sovelluksella ja nähtyäni naisen kasvot, näin ilahtuneen naisen. Ujouteni ja häpeäni vuoksi keskustelusta tuli muodollinen jota vuoteessani itselleni pahoittelin. Sain kirjat tilattua ja lupasimme pitää yhteyttä. Olin entistä vakuuttuneempi, että hänellä oli Firenzessä suhde. Se ei tuntunut pahalta.
Helmikuun 11. klo 23.00
Oli ennenkuulumatonta, että tapaamiseen
tultiin ilman sopimista.
Kutsuin vieraat aamiaispöytään
huomattuani taloudenhoitajani palanneen. Lombardialaisia sämpylöitä,
joihin nimensä mukaisesti on piirretty ruusuke, oli vieraillekin.
Niitä oma leipurimme ei periaatteensa vuoksi leiponut. Vastaavia,
eri kuviolla, kylläkin.
Lounaaksi söin
marjoja ja raasteita, erityisesti punaista kaalia, josta pidän. Tein
firenzeläiseltä saamallani tehosekoittimella smoothien, mutta maun
suhteen epäonnistuin. Join kuitenkin. Tosin huuhtelin lasillisella kivennäisvettä. Illalla söin myöhäisemmän
päivällisen tavernassa.
Iltapäivällä uhmasin, jälleen
kerran, taloudenhoitajaani nauttimalla puolikkaan robustin
työhuoneessani. Vapautin parvekkeen oven kylmälle tuulelle. Tuuli
puhalsi savun ympäri asuntoa. Yksin tein suljin oven, kaadoin
annoksen vernacciaa ja rentouduin. Merkitsen ylös; ajattelu sujuu,
muu tekeminen ei.
Illansuussa
lähdin kävelemään. Unohdin uuden älykelloni lataukseen.
Akunkesto on pettymys. Ilman askelten mittausta suuntasin suoraan
kujan kahvilaan. Joskus etsin oikeuttavia syitä
käytökselleni. Tässä oli hyvä sellainen.
Ainoa ylös merkittävä asia on
taloudenhoitajani saama haava keskisormessa. Pieni haava tuli
keittiötöissä hedelmäveitsen sipaistua. Valmisti ateriaa
kotiinsa. Minä paastoan muutaman päivän, mahdollisesti kolme.
Laitoin laastarilapun ja keskisormi toimii moitteetta.
Isän muistan
- Pyydän, että ymmärrät pidättyväisyyteni ja muunkin käytökseni tuolloin. Asiat vain olivat niin paljon kesken. Olin pakotettu, kaiken muun lisäksi, hankkimaan viranomaisten kautta miehelle häädön asunnostani. Nyt olin puolestani minä hiljainen, lähes pidättyväinen. Pystyimme katselemaan toisiamme silmiin, puhumatta sanaakaan useaan minuuttiin. Täällä se on pitkä aika, olla hiljaa.
- Tuntuu ihanalta kun sun käsi on mun pää alla kun mä herään, kertoi nainen pukeutuessaan.
Maanantai meni olemistani ihmetellessä pitkälle iltapäivään. Kaipasin taloudenhoitajani yksinkertaisia aterioita. Todeksi en itsestäni voi uskoa sopeutumattomuuteni ja sopeutumiseni liittoa. Puhuimme tästä maanantaina ennen hänen nukahtamistaan. Outo yhteisymmärrys vallitsi. Elämme omaa elämäämme, yhdessä. Yksin ollessani, vasta viime vuosina, olen tuntenut yksinäisyyttä. En kipeää tekevää yksinäisyyttä, mutta yksinäisyyttä silti.
Nyt naisen läheisyydessä, tunnen vetoa kotiin, näennäiseen yksinäisyyteen. Tämän kirjoitettuani olen päättänyt mennä tuon ristiriitaisen tunteeni kanssa kriisiterapiaan. Käyn kahvilassa lounaalla, nautin robustin, pari lasillista vernacciaa ja sitten teen muutamia kysymyksiä itselleni. Vastaan, jos kykenen.
Eilen pystyin tekemään työtäni joitakin tunteja. Kävin ensimmäisen kerran täällä ollessani keräilemässä askeleita. Sain vajaat kolmetuhatta. Jokea en ylittänyt. Firenze on vieläkin lähes tyhjä turisteista. Kaupunki tuli näkyviin. Eräässä kahvilassa tapasin venäläisen.
Illalla kävimme teatterissa. "Heldenplatz" oli raskas, kolmiosainen näytelmä. Päähenkilön, professori Joseph Schusterin mielestä Wienissä on antisemitismiä enemmän kuin viisikymmentä vuotta sitten. Lopuksi sitten heittäytyykin ikkunasta sankarten aukiolle kuolemaansa.
Minulle aiheensa vuoksi näytelmä ei ollut taidenautinto, mutta en kiellä ajatelleeni antisemitististen liikkeiden kasvua Euroopassa. Seuralaiseni piti esityksestä ja puhuikin siitä koko illan. Kuuntelin.
Lauantaina käymme tapaamassa hänen isäänsä ja tulemme sieltä yöksi residenssilleni. Mikäli en tämän enempää sairastu. Olen vilustunut. Tulisijan pitäisi olla valmis. Jään toistaiseksi kotiin Livornoon.
Joku saattaa edellä kertomani luettuaan kysyä suhteestani firenzeläiseen naiseen. Mitä tunnen, mitä aion. En tiedä. Minulle on Luonto opettanut paljon naisesta. Se on tuntunut hyvältä. Silti tunnen edelleen vajavaisuutta ja häpeää. Hienovarainen, kohtelias läheisyys on yhä useammin päätynyt italialaiseen räjähdykseen. Etna purkautuu. Siitä täällä nyt puhutaan. Olen pelästynyt yhtä monta kertaa.
tänään haudat syövät lihaasi
VULGÄÄRI MUISTOKIRJOITUS
Kuljen kanavan rantaa
Muille kiinnostuneille
Miksi julkaista mitään
Maaliskuun 10.
Polttelen robustin
Olen valmis matkaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti