ITSESTÄ ITSELLE

Eräs alan ammattilainen haluaisi koutsata minua "julkaisutoiminnassani". Tarjosi ammattiapua. Yhteistyötäkin. Viisas mies. Kiitos! Samalla kysyi eemailissaan mikä on elämäni credo. Näin hetki sitten vastasin.

Huomenta!

Lähtökohta:
Biologisella organismilla on aina pyrkimys tasapainotilaan.
Mikä on tiedostavan eläimen, ihmisen, elämänkaaren tarkoitus? Se on tietenkin täsmälleen sama kuin tiedostamattomallakin; lisääntyminen, periaatteessa mahdollisimman tehokkaasti. Ei muuta.
Sitten jo täsmentyy; suvun jatkaminen, omien geenien ylivoimaisuuden todistaminen "kukkotappeluiden ja sarvipolkan" kautta. Ne tiedostavalla eläimellä tänään useinmiten ovat, lajikohtaisen evoluution myötä, ulkokohtaisia, "perinteisestä mieskunnosta" yhä enemmän pois siirtyneitä, kuten asema, mikrovalta, dominantti älyvalta, omaisuus, jopa kulttuurin monet kerät.

Minä.
Kun kysyt elinkaareni credoa, on se laskevassa vaiheessaan ja siten selvästi erotettavissa ja tunnistettavissa. Siis itse tunnistan.

Tässä vaiheessa minulla ei ole paineita suvunjatkamisen suhteen, eikä jälkeläisten selviytymisenkään suhteen. Nuorinkin tuli täysi-ikäiseksi elokuussa. Toki katseella seuraan ja tarvittaessa enemmänkin. Ei myöskään omaisuuden suhteen ole paineita ( ei enää ole ), eikä maailmantuskankaan suhteen hartioillani, jota miehuuteni aikoina oli, kunnes huomasin, että senkin kantaminen oli energiani ¹hukkaa. Eli fokus itseni taholta menee itseeni, nyt ja jatkossa.

Pyrin edes jotenkin säilyttämään tiedostetusti fyysisen toimintakuntoni mahdollisimman pitkään. Samoin pyrin säilyttämään henkisen toimintakuntoni mahdollisimman pitkään, mahdollisimman hyvänä.

Se, että olen toistaiseksi suhteellisen hyvävoimainen molemmilla osa-alueilla, aiheuttaa ylimääräistä, ulospäinsuuntautuvaa painetta "rollaattorin työntämisen" lisäksi vielä hetken. Se on minun postiivinen henkinen ja fyysinen energiataseeni ylimäärä, vielä hetken, toivottavasti. Se myös voi mennä hetkessä.

Olenkin rationaalisen ajattelun kautta pyrkinyt kanavoimaan sen ( ylimäärän ) oman elämäni tasapainotilaan pyrkimiseksi, synteesiksi itsestäni itselleni, ennen lopullista poismenoani. Joku voi sitä sanoa myös onnellisuudeksi, joku typeryydeksi, tai itsekkyydeksi. Itse sanon arjen onnellisuudeksi. Siinä on ylä- ja alamäkiä, jossa alamäet pitää, kerta toisensa jälkeen, tiedostamalla ymmärtää kuuluvaksi omaan onnellisuuteeni. Itse koen olevani onnellinen. Se on kiva juttu aidosti. Toki muidenkin onnellisuuden näkeminen ympärilläni lisää oudolla tavalla hyvinvointiani.

Mennään sitten niihin ylimääräisiin sielunvoimiini, paineisiini, jotka vääjäämättä ehtyvät.

Ensinnäkin minulla on, vielä, monialainen kiinnostus vähän kaikkeen, lukemisen ja opiskelun kautta. Saan tyydytystä, kun luulen ymmärtäväni jotain. Vaikka en ymmärtäisikään muiden mielestä. Oman ymmärtämisen hyväksyminen on tärkeää. Oivalluksena aidosti. Ymmärtämistäni en sekoita totuuksiin. Älä luulekaan! Totuudet ovat kerubeja jumaliensa laitumilla. Ei niitä saa kiinni.

Sitten julkaisutoimintaani. Jos pyrkisin sillä johonkin, toimisin toisin. "Sivistyneemmin", mitä sitten sekin tarkoittaa. Pyytäisin apuakin. Sinultakin. Tekisin yhteistyötä. Jne.​ Vaan ei. Puran niillä vain omia paineitani. Kirjoitan vain ja ainoastaan itselleni ja itseni vuoksi. Itselleni voin ilmaista itseäni juuri niin rujosti kuin haluan. Se on kivaa ja saan tyydytystä. Joku sitä saa maratonilta, tai koiran kasvatuksesta, jälkeläisten kasvatuksen jälkeen.​

Mikäli julkaisutoimintani aiheuttaa muissa reaktioita, niin ookoo. Niitäkin on joskus oikein mukavaa seurata, mitä itse itselleni kirjoittaminen aiheuttaa muissa, kun omien paineideni purkaminen paineistaa muita. Usein tulee jopa primitiivireaktioita. Se on ihan parasta. Bonusta.

Käräjöinti on eläkeläiselle kallista ja mahdotonta. Juuri ennen sitä kai minulla menee joku raja. Olisi hölmöä, jos kirjoittamalla itselleni joutuisin käräjille. Tuskin kukaan tuomari sitä käsittäisi, että itselleni kirjoitin. Joskus sofistikoidusti kokeilen sanavapaudenkin rajoja. Se on painotuksiltaan hieman eri asia ja eri "instansseilla" on omia rajojaan. Tuntuu siltä, että sananvapaus on jollain kohtaa kaventumassa siitä, mitä se parhaimmillaan on ollut.

Se meitsin credosta se.

ABä"

JOSEPH STIGLITZ

 Muutama minuutti sitten sain luettua Joseph Sieglitzin suomennetun kirjan "Globalisaation sivutuotteet", 2000-luvun alkupuolelta ja jatkan harmaan aamun lennossa uusimman pään tuotannostaan "The Euro: And its Threat to the Future of Europe", vuodelta 2016.

Joseph Stiglitz on ristiriitainen henkilö amerikkalaisten taloustieteilijöiden joukossa. Hän muun muassa on toiminut Maailmanpankin ekonomistina, mutta jo ennen postiaan arvostellut Maailmanpankin toimintaa. Olen ihmetellyt pitkään, miten tämä jihadistineokeynesiläinen ( oma tulkintani ) on voitu, edes jotenkin hyväksyä taloudellisen vallan linnakkeissa. Nyt asiaan enemmän, silti pintapuolisesti tutustuttuani, uskon, että häntä ajatuksineen on pidetty paineentasaajana ja varoventtiilinä vallan linnakkeissa, globalismin itseriittoisessa tilanteessa.

Tässä, jo nyt pitkässä postauksessa, on mahdotonta mennä yksityiskohtiin, siksi jotain keskeisiä Stieglitzin ajatuksia, niin kuin minä niistä jotain ymmärrän. Olen lukenut ja kuunnellut monia tulkintoja, mutta monista niistä en ole ymmärtänyt yhtään mitään.

Lähtökohtana voisi olla Stiglitzin moneen kertaan väännelty ajatus siitä, että globalisaatiotilanteessa länsimaiden ihmisten (taloudellinen)eriarvoisuus ei ole syntynyt ikään kuin sattumalta, vaan kyseessä on tunnettujen mekanismien aiheuttama ilmiö ja siten tietoinen valinta. Ylipäätään hän pitää maailman ihmisten suurta ja kasvavaa eriarvoisuutta kaikkien uhkien äitinä ihmiskunnalle. Tämä voisi olla keskeinen lähtökohta ajattelulleen ja tutkimukselleen. Tai sitten ei.

Uudemmassa tuotannossaan ja opetusmateriaaleissaan hän käsittelee laajalti tekoälyn vaikutusta taloudessa. Stiglitz väittää tekoälyn nykykehityksen lisäävän monin tavoin ihmisten eriarvoisuutta. Jo aiemmin hän puhui robotisaation ongelmista, sen orastavassa historiassa, tässä samassa asiayhteydessä. Nämä ovatkin juuri nyt aktualisoitumassa länsimaailmassa ja Aasiassa monin tavoin.

Erityisesti Euroopassa keskustelussa olleita kansalaispalkkamalleja hän pitää itse asiassa "järjestelmän" edunvalvontana, tilkkeenä ja pitää niitä typerinä. Hän sanookin, että talouksien järjestelmävirheiden vuoksi ainoastaan mittavat ja rakenteelliset tulonsiirtojärjestelmät ovat ainoa toimiva ratkaisu.

Eurooppaan päästyämme pysytään Euroopassa. Eurojärjestelmän Stiglitz sanoo olevan järjestelmään kuuluvia maita vammauttava. Kun rahapolitiikan säätelyn mekanismit on yksittäisiltä jäsenvaltioilta viety, jäljelle ei jää juurikaan mitään keinoja. Monissa yhteyksissä kautta vuosikymmenen Stiglitz, tähän liittyen ja muutenkin, on pitänyt julkisenvallan leikkauspolitiikkaa rahapolitiikan jatkeena lähes tuhoisana. Tähän hän palaa monissa asiayhteyksissä aina uudelleen. Hän jopa listaa asiaa esimerkein maailmalta julkiseen talouteen tehdyistä mittavista leikkauksista ja mihin ne ovat johtaneet. Usein miten lamaan. On muuten joskus ottanut jopa kantaa Suomen leikkauspolitiikkaan vuonna 2015, joka Suomessa vaiettiin kuoliaaksi, näin: "Taloustieteen nobelisti Joseph Stiglitz arvostelee Suomen leikkauksia ja työmarkkinauudistuksia. Stiglitz moittii Helsingin Sanomille, että Suomen hallituksen talouspolitiikka on epäonnistunutta.

- Sisäiset devalvaatiot eivät ole toimineet lähes koskaan, hän sanoo viitaten hallituksen suunnitelmiin leikata palkkoja viennin edistämiseksi.

Nobelisti ihmettelee ajatusta, että leikkaukset ovat välttämättömiä, koska lastenlapsille ei haluta jättää velkataakkaa. Hänen mukaansa Suomi päinvastoin ryöstää lapsiltaan, kun se ei tee järkeviä investointeja lainarahalla."

Että näinkin. Nythän tappisilmäiset puhuvat siitä, että ei ole vaihtoehtoja. Tässä pidän tappisilmäisinä, asiayhteydestä riippumatta niitä, jotka kieltävät tässäkin asiassa vaihtoehtojen mahdollisuuden kategorisesti. Tuolloin muuten lainaraha oli kalliimpaa kuin nykyisin.

Lopuksi, tietysti vähän juttuni ulkopuolelta, on mainittava, että Stiglitz on ollut kehittämässä työttömyyteen liittyvää, selittävää mallia, joka tunnetaan nimellä Shapiro-Stiglitz-malli. Tätä ei ole syytä jättää pois puhuttaessa Stiglitzistä, vaikka minua ei juurikaan värisytä.

Joseph Stiglitz sai taloustieteen Nobelin palkinnon vuonna 2001 kolmen muun tutkijan kanssa tutkimuksistaan, jotka kohdistuivat, suomeksi sanottuna hömpän ja huhujen vaikutukseen taloudessa. Häntä pidetään naurettavalla taloustieteilijöiden ranking-listalla neljänneksi vaikutusvaltaisimpana alallaan maailmassa.

1Arhi Kuittinen

KAIKKI KAIKESTA

Ne, joihin kolahtaa, ovat muutoksen tilassa.

Jos joku uskoo tietävänsä kaikesta kaiken, on väärässä. 

Jos joku sanoo, "että onhan se vaikeaa olla sellaisen ihmisen kanssa tekemissä, joka uskoo tietävänsä kaiken", ei tiedä juuri sitä tosiasiaa, että kukaan ei voi tietää kaikesta kaikkea. Sanoja jää itsensä vangiksi. Silloin tuota ääneen lausuttua ajatusta käytetään tietoisesti kevyenä solvauksena.

Tässä tietenkin puhun itsestäni ja omista kokemuksistani.

Joku vuosi sitten puolituttu face-kaverini sanoi, että häntä ärsyttää, kun "tiedän" kaikesta kaiken ja esitän asian niin, ettei ole muita totuuksia kuin omani. Tämä kyseinen henkilö tuli siinä samassa paljastaneeksi itsestään ymmärryksen "oman tasonsa", sen joka meillä kaikilla on. Hän ei tullut käsittäneeksi tosiasiaa; kukaan ei voi tietää kaikesta kaikkea. Hänelle olisi ollut myös jokseenkin tarpeetonta tuota tosiasiaa alkaa perustelemaan. Niinpä ykskantaan sanoin, että poistan hänet fb-kaverilistoilta, etten aiheuta lisää ahdistusta. Ja näin tapahtui ja uskoakseni rauha palasi hänelle.

Toisen kerran vastaavan eteen jouduin tänään. Kaverilleni sanottiin, että on se vaikeaa olla sellaisen kaverin kanssa, joka tietää kaikesta kaiken. Neuvoin auton parkkeerauksessa. Ajattelin ääneen, että olisihan sitä voinut jättää vähän enemmän rakoa kaverin maasturille. 

En juurikaan ole tekemisissä arvion esittäneen henkilön kanssa ja hän onkin muodostanut käsityksensä myös facebookissa. Se on tänään aivan normaalia.

Tästä pääsenkin kahteen asiaan liittyvään arviooni, nimittäin oikeuteen olla tiukasti jotain mieltä ilman, että se tuomitaan kaikkitietävyydeksi ja toiseksi suomalaisten alemmuudentuntoon. Siitä tässä on myös kyse.

Tiedän, että pääsääntöisesti, ei kokonaan, julkikuvani on muodostunut sosiaalisessa mediassa. Olen kiinnostunut monista asioista. Perehdyn niihin. Jopa joskus tutkinkin. Ja otan kantaa ja sanon mielipiteeni, kritisoin. Se ärsyttää monia, heidän ymmärtämättään, että mielipiteeni on subjektiivinen, yhden kansalaisen mielipide, minun mielipide. 

Suomalaisen jäppisen mielestä se on outoa. Vielä oudommaksi asia heidän mielestään tulee, kun kirjoitan asian auki tyylillä, joka ei jätä mielipiteelleni tulkinnanvaraa. He eivät ymmärrä, että se on vain yhden henkilön mielipide. Niitä maailmaan mahtuu. He ärsyyntyvät. Suomalaisuuteen kuuluu tietty "tekovaatimattomuus" ja niskakarvat ovat pystyssä, jos joku sanoo tietävänsä suomalaisessa "tiedähäntä-yhteiskunnassa". 

Näin käy esimerkiksi metsäkeskustelussa, jossa esitän eriäviä mielipiteitä "metsänhoidosta", tai metsäpolitiikasta. Sama koskee kuntapolitiikkaa. Näen asioita niin toisin, että se sattuu moniin. Seurauksena on nimittelyä "kaikkitietävyydestä", tai "kylähulluudesta". Miksi se niin sattuu?

Se, että esittää hyvinkin erilaisia näkemyksiä valtavirran näkemyksiä kohtaan, on tietenkin tutun, perinnäisen ja turvallisen rikkomista. Yhteisö tietenkin vastaa monin keinoin. Se jättää huomioimatta, humoristisoi, jopa pyrkii nokkeluuksin tekemään naurunalaiseksi, tuomitsee tietämättömäksi. Pienillä paikkakunnilla suhtauminen saa jopa tragikoomisia piirteitä, kun tervehtimisen sijaan käännetään pää pois. On loukkaannuttu käytäntöjen arvostelusta.

Mutta lopuksi takaisin itseeni. Ajattelen niin, että tämän tekstin voin niin kauan kirjoittaa, kun minusta löytyy alttius ja kyky muutokseen ajattelussani. Toistaiseksi on löytynyt. Pystyn muuttamaan mielipiteeni. Näin on käynyt muun muassa metsien suhteen. Ymmärrän niiden merkityksen ja hyödyntämisen täysin toisin kuin vielä 25 vuotta sitten. Tai soiden kuivatuksen. Pidin soiden kuivatusta järkevänä. Jouduin kuitenkin sellaisten argumenttien eteen, että muutin mieleni. Lista asioista, joista olen mieleni muuttanut, on pitkä. Mutta se asialista, josta puhun tunteella, omalla tyylilläni ja tiukastikin, on vielä pitempi. Siispä eteenpäin.

VANHUUDESTA

Alkuperäiskansoilla ei ollut vanhuusongelmaa, seuraavassa vaiheessa monisukupolvisessa asumismuodossa ei ollut vanhuusongelmaa, sotien jälkeisessä talouselämän rakennemuutoksen murrossuomessa kodeissa ja kunnalliskodeissa kaupungistumisen myötä oli jo orastavaa vanhuusongelmaa.

 

Sitten tulivat mummolat homehtuviin tönöihin maaseudulle, joissa vierailtiin. Parhaissa tapauksissa mummolat toimivat sukulaislasten mukavina kesäsiirtoloina. Mutta tämän päivän suomalaisen yhteiskunnan todellisten arvojen ja rakenteen vuoksi meillä on vanhuusongelma. Ja se yhä nopeasti pahenee.

Se näkyy lisääntyvästä tekomyönteisestä ja tekoarvostavasta vanhuspuheesta, vähäisestä ja vähenevästä ajankäytöstä, jonka "uhraamme", vanhuksille, se näkyy asuntorakentamisessa, joka eristää vanhukset omiin koppeihinsa, joihin sitten alan ammattilaiset tulevat heitä tervehtimään 4 x 5 minuuttia vuorokaudessa. Se näkyy ulkoilun ja muun avustetun aktiivisen elämän vähenemisenä ja absoluuttisen yksinäisyyden nopeana lisääntymisenä.

Sanotaan, että on yhteiskunnalle edullisinta pitää vanhukset omissa yksiöissään mahdollisimman pitkään. Rahalle niin onkin, vanhuksille kategorisesti niin ei ole. Juuri julkaisettoman videojuttuni aihe iski minuun tästä lähtökohdasta. 

Olen muutaman kuukauden seurannut sivusta kolmea, tyhjin silmin ulos tuijottavaa, sairasta, säilöttyä vanhusta. Mikä on heidän, poliitikkojen usein mainitseman, hyvän vanhuuden sisältö. Sitä ei ole.

Kyse on siitä, että tässäkin katsotaan ihmistä Rahan lasien läpi. Siitä mikä on edullisin tie yhteiskunnalle saattaa vanhukset hautojen lepoon. Monien yksinäisten ja täysin merkityksetöntä elämää elävien vanhusten omaisilla on sama Rahan aiheuttama tartunta. On aktiivisen elämän kiire, huonot mahdollisuudet ottaa omat vanhukset todellisesti huomioon ja oman elämän ensisijaisuus. Eikä uusissa työläisasunnoissa ole mahdollisuutta vanhuksia kyläilyttää pitempään, saati asua yhdessä. Sellaiset asunnot ovat liian kalliita. 

Mikä on antropologian pelkistetystä näkökulmasta länsimaisen vanhuksen viimeisen kvarttaalin tulevaisuus, Rahan pitäessä yhä tiukemmin otettaan yhteiskunnista? 

Se ei ole hyvä. Jo nyt, erityisesti terveydenhuollon sairauksienhoidon puolella vanhuksen ikä on yksi priorisoinnin faktori. Tuottamattomaksi perusteitta tuomitun vanhuksen todennäköinen kuolema on tilastollisesti suuressa otannassa lähempänä kuin viisikymmentävuotiaan, mutta tilastollisesti kuolemia sattuu kaikissa ikäryhmissä. Tilastolliset todennäköisyydet ovakin ruma peruste antaa, tai olla antamatta ihmiselle vaikkapa vakavien sairauksien hoitoa. 

Monissa eurooppalaisissa maissa keskusteluun on järkyttävällä tavalla myös hiipinyt vanhusväestöä koskeva eutanasiakeskustelu. Näin muun muassa Belgiassa. Onko se tulevaisuutta? Mahdollisesti. 

Yhteiskuntaamme onkin kuin varkain hiipinyt uusi käsite: aktiiviväestö. Se liittyy juuri tuohon Raha-käsitteen konteksin tuottavuuteen. Ei ole ymmärretty, tai on jätetty ymmärtämättä tietoisesti tosiasia, että vanhus on tuottava. Itse asiassa yksilökohtainen tuottavuus syntymästä hautaan on hyvin vakio. Ellei mitata rahalla. Vanhus tuottaa useinkin hyvälle elämälle tärkeitä immateriaalisia puhdetöitä. 

Mielenkiintoiseksi vanhuuden merkityksen pohtimisen tekee tosiasia, että sinäkin vanhenet. Ja nopeasti. Ellet ole tilastollinen risti. 

YRITYKSET ELINYMPÄRISTÖSSÄ.

Tämän päivän Hesarin uutinen ( HS 26.3.2021 ) kertoo yritysten nopeasti muuttuvista toimintatavoista. Ihmisten ympäristökäsitysten muuttuessa, niiden on ympäristö otettava huomioon. Merkillepantavaa on, että nyt mukaan tulevat yhä voimakkaammin rahoituslaitokset. 

Liitän tähän pari omaa kommenttiani toisaalla asiasta käydyssä keskustelussa.

1.

"Danske Bankin kanta kuvaa hyvin muuttuneita käsityksiä. 

Kivihiilen tiedämme, mutta pankki ymmärtää, että Suomessakin CO2-kokonaispäästöistä turpeen osuus on 12%, vaikka osuus kokonaisenergiantuotannosta on huomattavasti pienempi. He myös ymmärtävät, että lasku ympäristölle mm. vesistöjen tuhoutumisen vuoksi on niin suuri, ettei sille edes kyetä kunnolla laskemaan hintaa.

On huomionarvoista, että yritysten ympäristötietoisuus on kasvussa. Yrityksillä on keskeinen merkitys yhteiskuntien toiminnoissa, siksi niiden on menestyäkseen otettava huomioon ihmisten nopeasti muuttuvat ympäristöarvot. Uuden brändin luomisessa ja vanhankin suojelussa yrityksille ympäristötekijät ovat yhä keskeisimpiä. Ne joutuvat päivittäin evaluoimaan suhdettaan ympäristöön. 

Jo nyt voidaan kiistatta sanoa, että todellisia ympäristötekoja tekevät yritykset tekevät parempaa tulosta. Danske Bankin ainoa keino on rahoituksen allokoinnin fokusointi. Sitä pankin päätös kuvastaa."

2.

"Sen verran vielä, että seuraava vääjäämätön kehitysvaihe yritysten "ympäristötietoisuustekijän" huomioonottamisen välttämättömyydestä on ( sillä pystytään tekemään enemmän rahaa ) se, että yritykset eivät lähde siirtämään toimintojaan alueille, joilla on negatiivinen ympäristömaine. Se olisi yrityksen imagolle harakiri. 

Mutta vielä tärkeämpi havainto on, että rahoituslaitokset yhä nihkeämmin lähtevät rahoittamaan ympäristövastaisilla alueilla toimivia, tai ympäristön huomiotta tuotannossaan jättäviä. Tietenkin argumentti toimii toisinkin päin. 

Tästä nyt saamme ihan pian myös todella täpäkkää konkretiaa, kun EU:n Suomen sinne maksamia rahoja palautetaan Suomelle vihreään siirtymään. Itse paketti tässä off-topic, mutta olin jo sunnitteluvaiheessa sitä vastaan. Se on toinen juttu.

YHTEISÖN VASTUU TIETÄMÄTTÖMYYDESTÄ.

Käytiin tiukka keskustelu. Kysyttiin, että ymmärränkö miksi olen saanut monen yhteisön jäsenen vihat päälleni. Sanoin täysin ymmärtäväni ja sanoin myös pyrkineeni ulostuloissani yhteisön reaktioon. Ihan sama tässä vaiheessa minkälaiseen.

Käytän itserakentamiani tiedotuskanavia. YouTubessa on pari kanavaa ja sitten on blogi. Ne riittävät alueellisesti. Seuraajia on riittävästi, jos aamupäivällä lokaalisti raflaava juttu tulee eteeni iltapäivällä torilla. Niin, että siitä kysytään. Pyydetään selvennyksiä, näytetään keskisormea, tai ihan vaan normisti toivotellaan universumin hanuriin.

Niin on ollut jo vuosikausia. Eli läpäisen riittävästi. Jopa niin, että kunta joutuu tiedottamaan somessa vuokseni somesta.

Suututan monia, kun sanon, että tehometsätalouden mukaiset avohakkuut järviluonnon saarissa ja valuma-alueilla ovat silkkaa tyhmyyttä, joka niitä puolustettaessa muuttuu tietämättömyydestä johtuvaksi typeryydeksi ja joka lopulta leimaa niiden puolustajat idioottimaisiksi junteiksi. Toki tämä suututtaa. Sen sanoi Tanjakin, puolisoni ja sparraajani minulle. Siinä keskustelussa.

Mutta miksi toimin niin? Siksi, että on saatava muutos. Ennemmin tai myöhemmin. Mieluummin mahdollisimman nopeasti.

Maaomaisuutta voi olla monenlaista. Tuttavani sai perinnöksi suojellun suon. Hän ei sitä voi realisoida taloudellisessa ahdingossaan. Seuraavan sukupolven henkilökohtaiseen konkurssiin ajautuva ymmärtää, ettei hän voi järven saaressa avohakata omistamiensa metsien puita. Muutos tapahtuu nyt. Tätä vielä maalainen, tämän päivän metsänomistajasukupolvi ei ymmärrä. He eivät ymmärrä, että yksittäinen metsänomistaja ei saa omine  toimineen yhteisön elinympäristöä ja vesistöä tuhota. Tietämättömimmät eivät edes ymmärrä, että hakkuut valuma-alueilla ja soiden ojitukset mitään päästöjä aiheuttavat. 

Ajatus on helppo avata. Jos pienen kaivosalueen läpi virtaa joki, ei kaivosyhtiö voi, eikä saa tehdä päästöjä joen kautta vesistöön. Tai en minäkään voi nykyisin laittaa talouden jätevesiputkea kulkemaan vesistöön. On jopa ehdot lannanlevitykselle rinnepelloilla vesistöjen läheisyydessä. Ylipäätään ei vesistöä ole lupa käyttää enää kaatopaikkana. Sanktiot tulevat ja laki vuodelta 1994 ympäristövahinkojen korvaamisesta määrittelee korvaukset yhteisölle.

Jostain syystä metsänomistajat ovat ulkopuolella lain. He saavat saastuttaa hakkuiden ja soiden ojitusten aiheuttamilla päästöillä vesistöjä vapaasti. Tähän on tultava loppu. Vahingot on korvattava. Joko etukäteen, tai isommin korvauksin rangaistuksina jälkikäteen. Mikä on se erikoinen nautintaoikeus, että yksittäinen metsänomistaja voi korvauksetta aiheuttaa vahinkoa yhteisölle? Tähän on tultava loppu. Meitä on pian 8 miljardia ja elinympäristöämme on kaikin keinoin suojeltava ihmiseltä ihmiselle.

 

SAVITAIPALEEN HOHTO HIMMENEE.

Muutaman vuoden kuluttua tulee 20 vuotta siitä, kun asetuin Savitaipaleelle. Tärkein vetovoimatekijä oli luonto, erityisesti tuolloin vielä melko puhdas Kuolimojärvi. Toki paikkakunnalle muuttoon myötävaikutti kunnan hyvä palvelutaso ja Savitaipaleen lukio. Tänään Savitaipale tuntuu ahdistavalta ja tunkkaiselta. Miten tässä on näin käynyt viiden viimeisen vuoden aikana? Olenko minä muuttunut, vai Savitaipale? Varmaankin molemmat.

Vuonna 2004 Savitaipaleella oli 4200 asukasta, tänään noin 3100. Vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa asukasluku on pienentynyt neljänneksellä ja väestökato kiihtyy. Luvut kertovat selkeästi monesta asiasta, mutta kuitenkin keskeisesti siitä, että Savitaipaleelta lähdetään pois, hakemaan parempaa paikkaa asua, uusia mahdollisuuksia, mitä ne sitten ovatkaan. Muualla näyttää olevan enemmän vetovoimia kuin Savitaipaleella pitovoimaa. Minun osaltani kunnan pitovoimat alkavat olla nollilla.

Aivan viime aikoina olen saanut kokea sen, ettei Savitaipaleelle oikeastaan uusia ihmisiä kaivatakaan. Puhe on pelkkää lätinää. Tätä kuvaa hyvin erään "etnisesti puhtaan savitaipalelaisen" yksinyrittäjän kommentointi erään pikku tekstini alla, jossa kommentoin tehometsätaloutta kaava-alueella. Hän sanoo näin: "Onneksi nämä junantuomat vihervasurit on kaikissa asioissa oikeassa." 

Tämä tyypillinen, fiksuksi ja nokkelaksi tarkoitettu lapsellinen kommentti kertoo paljon. Vielä 20 vuoden jälkeen et ole kotoutunut Savitaipaleelle, ainakaan syntyperäisten savitaipalelaisten mielestä ja sellaisena kotipaikattomana sinua kohdellaan. Junantuomana. Oman erinomaisuuden takaa on helppo junantuomia syyttää lähes kaikesta. Erityisesti kun kunnan kuolema ahdistaa. Lajille ominaisesti tappisilmäisimmät aina syntipukit löytävät.

Tilanne vielä pahenee, jos olet erimieltä kunnassa noudatettavasta politiikasta keskustalaisen ajatusmaailman kanssa. Keskustallahan on Savitaipaleella käytännössä ollut diktatuuri valtuuston määräenemmistönsä myötä. Jos et ole yksi meistä, olet meitä vastaan.  

Kunnassa vallitsevan käsityksen mukaan, joka on infektoinut, jopa minua ennen tulleita junantuomia, muiden muassa ympäristönsuojelu on tärkeää, mutta tarpeetonta. Juuri tämä ajatusmalli kaikessa kunnallisessa toiminnassa aiheuttaa aiemmin mainitsemani pitovoiman menetystä. Tärkeää, mutta tarpeetonta.

Toinen hyvin ahdistava tekijä minulle on ympäristön tila Savitaipaleella. Se huononee jatkuvasti, viime vuosina nopeasti.

Vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa Kuolimojärven vesi on tummentunut suo- ja metsätalouden humuspäästöjen vuoksi. Lisäksi ravinteita virtaa edelleenkin liikaa järveen, erityisesti typpeä. Kunnan toimesta järveä, Savitaipaleen tärkeintä vetovoimatekijää, ei ole otettu keskeiseksi toiminnan kohteeksi. Tämä johtuu siitä, että Kuolimon ekologista tilaa pidetään hyvänä, eikä hidasta tummumiskehitystä nähdä. Lisäksi suo- ja metsätaloutta saarissa, rannoilla ja koko valuma-alueella pidetään tärkeänä ja kiistattomana elinkeinotoimintana. Väitänkin, että ei-junantuomilla alkuasukkailla ei ole kykyä nähdä tulevaisuuteen. Valitettavasti. Järven annetaan mennä. Ja siinä samalla koko seutukunnan hienous ja ainutlaatuisuus.

Paras esimerkki "etnisesti oikeasukuisten" savitaipalelaisten ajattelusta on laaja, vuonna 1998 seurakunnan perustama Säkniemenlohkon luonnonsuojelualue. Ajatus kulkee näin: ympäristönsuojelu on tärkeää, mutta tarpeetonta. Aluetta "hoidetaankin" kovan tehometsätalouden keinoin avohakkuineen. 

Muutamat savitaipalelaiset ottivat muutama vuosi sitten asian esiin keskustelussa, heidät lähes listittiin keskustelussa. Jo tuolloin huomasin "henkisen sisäsiittoisuuden", tyyliin; että kehtaatte tulla meille sanomaan.

Viimeisin haloo, jossa minäkin olen saanut osumaa, tosin vaikutuksetta, ovat tehometsänhoidolliset hakkuut kaava-alueella. Monilla aboriginaaleilla näyttää jälleen käämit palaneen, kun joku on uskaltanut arvostella. 

Huvin vuoksi puiden kaataminen aikoina, jolloin puhutaan ilmastotavoitteiden mukaisista hiilinieluista ja aktiivisesta ympäristönsuojelusta, on järjetöntä. Ja on muutenkin lähimetsissä. Savitaipaleen alkuasukkaille puiden kaataminen muun muassa maiseman avaamiseksi on ilosanomaa ja normitoimintaa. Muunlaista ajattelua ei suvaita. Tähän miekkaan menee Savitaipale.

Mikä siis neuvoksi? Kunta ei ole lähtenyt sopeutumaan nopeasti alenevaan väestökehitykseen. Myöskään nuoret eivät muuta Suomen ympäristövastaisimpaan kuntaan. Kuntaan muuttaakin enää hyvin satunnaisesti pieni määrä ihmisiä ja vanhusväestön määrä kasvaa, samalla kuin työllisten määrä vähenee. Todellisin skenaario lieneekin kuntaliitos. Ja sekin suhteellisen nopeasti. Lukion lopettaminen lienee viimeinen naula. Nimittäin väestömäärän alittaessa kriittisen rajan, lukion ylläpito käy mahdottomaksi.

Itse olen aloittanut projektin veroäyrieni siirtämiseksi pois Savitaipaleen kassasta. Tieto näyttää saaneen varauksettoman kannatuksen "puhtaiden" savitaipalelaisten keskuudessa. 

Tanhutkoot alkuperäiset savitaipalelaiset keskenään. Pidän myös jatkossakin yllä "Suomen ympäristövastaisin kunta"-teemaa, niin kauan kuin on tarvetta. Enkä lähde junalla. Savonrata rakennettiin Mäntyharjun kautta. Sekin aikanaan sössittiin.

Klikkaa auki:

Canttia löytyy