Lakkiaspäivänä ( 30.5.2015 ), jätin menemättä maaseudun elinvoimaisuutta pähkäilevään seminaariin. Henkilökohtaisesta kutsusta huolimatta. Tuskin olisin saanut ymmärtämystä kuin vain itseltäni. Tosin en sitä etsikään.
Perkaan ajatukseni tässä.
Maaseudulla on aina tulevaisuus. Hyvä, tai huono, mutta tulevaisuus kuitenkin. Tätä ei voi kiistää ja se on lähtökohta. Ajatus siitä, että "viimeinen lähtijä sammuttaa valot" on hupaisa sisäänrakennetussa epätoivossaan.
Maaseudun tulevaisuuteen vaikuttaa monia tekijöitä. Suurin osa niistä on sellaisia, joihin maaseudun asukas ei itse voi vaikuttaa. Vaikutusmahdollisuuksien määrä ja vaikuttavuus on vähentynyt ja heikentynyt merkittävästi viime sotien jälkeisellä ajalla, huolimatta perustuslakiin kirjatusta vahvasta kunnallisesta itsehallinnosta verotusoikeuksineen. Huolimatta myös vahvasta traditiosta.
Perustuslakia kirjoitettaessa haluttiin taata kuntalaisille lakiin perustuva, vahva oikeus oman seutukuntansa päätöksentekoon, sekä erityisesti selkeyttää verotusoikeuden myöntämisellä tehtäväjakoa valtion ja kuntien välillä. Onkin ollut kohtalokasta, että juuri kuntien velvoitteiden kustannustaso ja määrä on viime vuosikymmeninä noussut merkittävästi. Näin mm. sosiaali- ja terveydenhuoltomenoissa, sekä koulutuksessa. Juuri perustuslakiin onkin viime vaalikauden lopulla törmätty suunnitellun sosiaali- ja terveydenhuoltouudistuksen tultua kahdesti torpatuksi perustuslakivaliokunnassa. Suunnitellut lait olisivat olleet vastoin perustuslakia siirretäessä kunnallista päätöksentekoa toisaalle.
Kunnallinen itsehallinto ei enää toimi niin kuin se perustuslakia kirjoitettaessa oli tarkoitettu. Liekö päivityksen puute. Lisäksi valtion rooli suhteessa kuntiin on ollut joiltain osin riittämättömän selkeästi määritelty lain soveltamisessa ja näin valtio on voinut ottaa suuremman roolin. Kahdessa vuosikymmenessä valtion kunnille määräämien velvoitteiden määrä on kasvanut kahdestakymmenestä yli viidensadan.
Valtio ei kuitenkaan 2000-luvulla ole ollut ainoa tekijä joka on vaikuttanut kuntien kehitykseen. Kuntiin vaikuttaa valtion lisäksi globalisaatio ylipäätään, EU-lainsäädäntö, sekä ihmisten itsensä kautta heidän arvonsa, taloudelliset resurssit, liikkuvuus, palvelujen, koulutuksen ja työmahdollisuuksien keskittyminen, sekä urbanisaation näkeminen välttämättömyytenä tulevaisuuden selviytymisstrategioissa.
ENTÄ NYT?
Maaseudulla ja pienissä kaupungeissa onkin juuri nyt tosiasiallisesti vain kaksi vaihtoehtoa tulevaisuuden suhteen: joko taistelu tulevaisuudesta nykyisen mallin puolesta, tai sitten hyväksytään vääjäämätön nopeutuva muutos mukautuen siihen tiedostetusti, ketterästi ja valmistautuen. Vaihtoehdoilla on merkittävä sisällöllinen ja sitä kautta strateginen, toimintaohjelmallinen erilaisuus.
En lähde purkamaan ensimmäistä vaihtoehtoa. Minusta se tuntuu isommassa aikaikkunassa taistelemiselta tuulimyllyjä vastaan.
Mitä sitten tarkoitan tuolla toisella vaihtoehdolla?
Käsissämme on kiistämättömiä tosiasioita. Tärkeimpänä yleinen elinvoimaisuuden ehtyminen. Väestövuoto kehittyviin keskuksiin jatkuu ja vähentää maaseudun kuntien väestöpohjaa. Tällä tosiasialla on monia seurausilmiöitä. Ainoastaan "sateliittikunnilla", jotka sijaisevat maantieteellisesti lähellä kasvukeskuksia on nähtävissä muuttovoittoa.
Vahvuuksien ja uhkien analysointi on mennyt "toivotaantoivotaan politiikaksi". Mietitään mikä ja mitä meillä on hyvää ja haluttavaa. Liturgia on aina samaa; puhdas luonto, hyvä tonttipolitiikka, kansalaisten fasiliteetit ylipäätään, yhteisöllisyys, turvallinen elinymäristö lapsille jne. Tosiasiat, kuten väestökato ja niihin pohjautuva päätöksenteko pyritään upottamaan toinen toistaan kauniimpiin strategioihin, joilla mahdollisesti uskotaan väestökadon muuttuvan muuttovoitoksi ja synenergiaksi maaseudun hyvinvoinnin koko kontekstissa.
Sisäisen muuton tärkein käynnistäjä on, lähes aina, taloudelliset syyt. Siksi joidenkin elementtien merkittävyyden nostaminen, kuten puhdas luonto, ei nykyisin ole määräävän merkittävä. Eikä notkea ja edullinen tonttitarjonta. Kuka haluaa rakentaa pääkaupunkiseudun ulkopuolelle, kun kiinteistöjen arvot ovat pitkään olleet laskussa. Myöskään poismuutto, tarpeen edessäkään, ei ole mahdollinen olosuhteiden muuttuessa. Kiinteistöä, hyvääkään, on lähes mahdotonta saada kaupaksi "taantuvilla" seutukunnilla.
Tasokkaita ja laadukkaita terveys- ja hoivapalveluitakin tärkeämmäksi muuttamisen tekijäksi on tosiasiallisesti muodostumassa koulutuspalvelut. Mikäli paikkakunnalla mahdollisesti toimiva lukio lopetetaan, ovat seuraukset merkittävät. Jopa dramaattiset, suorat ja välilliset. On epätodennäköistä, että päätös muutosta etäällä kasvukeskuksesta sijaitsevaan kuntaan syntyisi perheeltä, jolla on peruskouluikäisiä lapsia, mikäli lukio on lopetusuhan alaisena, tai jo lopetettu. Työnsaantimahdollisuudesta huolimatta. Välillinen seuraus on opettajakunnan valuminen pois koululakkautusten myötä. Mikäli saavat omakotitalonsa myytyä. Näin kunta on tässäkin näivettymisen kierteessä.
Kunta ei voi mennä konkurssiin. IMF, Kansainvälinen valuuttarahasto, ei kuntaa voi ohjaukseensa ottaa. Kuten se otti vuonna 2014 Kreikan. Sen voi tehdä valtio. "Ylilyönteihin" ei ole mahdollisuuksia. Vai onko?
On hyväksyttävä reuna-alueiden näennäinen näivettyminen. Näivettyminen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita asukkaille vain kielteisiä asioita. Väitteen muuttaminen teoiksi vaati vaativaa ja laajaa yhteiskunnallista tiedostamista, sekä ketteriä kunnissa tehtäviä päätöksiä. Tämä tarkoittaa juuri nyt sitä, että investoidaan rohkeasti mm. infrastruktuuriin ja asukkaiden arkeen allokoiden investoinnit mahdollisimman kestäviin hankkeisiin mahdollisimman pitkälle tulevaisuuteen. Samalla alueen yleinen merkittävyys, sekä alueellinen painoarvo kasvaa.
Investointiohjelman läpivieminen vaatii päättäjiltä tietoa yhteiskunnallisista kehityssuunnista, näkemystä valtion tulevista päätöksistä, sekä ymmärrystä ihmisten käyttäytymisestä suhteessa asuinpaikkakuntaansa. Siis visiota tulevaisuudesta. Itse näen vision puutteen, tai niiden lähtökohtien erilaisuuden, nykyiselle näköalattomuudelle ja rohkeudelle suurimpana uhkana väestökadosta kärsivillä alueilla. Suomeksi sitä sanotaan yksituumaisuuden puutteeksi, joka sikiää yksilöiden oman viitekehyksen asettamisesta päätöksenteon keskiöön, yhteisön sijasta. Maaseudulla tämä tulee esiin erityisen voimakkaasti agraariyhteiskunnan sukupolvien jatkumon kontekstissa.
Alueellinen ja organisatorinen integraatio on tosiasia. Toinen tosiasia on se, että tutkitusti ja toteutuneen valossa, hallinnollisten liitosalueiden reuna-alueet kärsivät ylimenokauden jälkeen investointikadosta, sekä leikkauksista. Perusteluina esitetään palvelujen saatavuuden ja laadukkuuden takaamista, edes keskuskunnissa.
Selvä johtopäätös onkin ymmärrys tärkeydestä mahdollisimman suuren alueen Suomesta pitämiseksi asuttuna, alueellisesta kestävyysvajeesta huolimatta. Vähänkään pitemmälle, useita vuosikymmeniä eteenpäin, on globalisaation maailmassa äärimmäisen vaikeaa ennustaa.
On kuitenkin lähes vääjämätöntä, että maaseudun rooli tulee tulevaisuudessa korostumaan. Sen todistavat mm. kotimaisen biotuotannon tärkeys, sekä ravinnontuotannon merkityksen korostuminen tulevaisuudessa.
Ylimenokaudella yksittäisillä kunnilla on ja tulee olemaan merkittävä vastuu oman seutukuntansa selvitymistaistelussa, huolimatta monien keskeisten palveluelementtien toimintojen lakkaamisesta pääosin väestösiirtymien vuoksi. Tämä on kuntapäättäjien syytä ymmärtää. Ettei taisteltasi niitä tuulimyllyjä vastaan. Minä tuulihattuna sen voin tehdä. Merimiehenä olen oppinut reivaamaan purjeita myrskyn yltyessä ja ottamaan uuden halssin tuulen kääntyessä. Muutoin pursi pysähtyy.
