Klassinen käsitys sotatalouteen siirtymisestä yhteiskunnassa tarkoittaa julkisen talouden painopisteen ja fokuksen siirtämistä sodankäynnin toteutuksen vahvistamiseen siten, että se mahdollistaa valtiolle tehokkaan ja mahdollisimman pitkäaikaisen ja menestyksekkään sodankäynnin, turvaten kansakunnan olemassaolon.
Tänään edellä mainittuun määritelyyn tulee lisätä, uuden sodankäynnin alalajin määrittelyn, hybridisodankäynnin, vuoksi myös hybridisotatalous.
Huolimatta hybridisodankäynnin tunnistettavista elementeistä Euroopassa, myös Suomessa, ei meillä ole tunnistettavissa puhtaaseen hybridisotatalouteen siirtymistä, ellei sellaisena, vähäisessä määrin suhteessa yhteiskunnan kokonaisresursseihin, voi pitää yhteiskunnan kasvaneita panostuksia digitalisoitumisen myötä syntyneisiin tietoturvan ja vaikuttamisen uhkiin, sekä valvontaan.
Sen sijaan Suomessa on nähtävissä selkeää ja tietoista siirtymistä sotatalouteen. Valtiojohdon taholta ei asiaa haluta, ainakaan toistaiseksi, tuoda esiin oikeilla nimillä ja määrittelyillä. Tämä johtuu siitä, että kriisitietoisuuden kasvaessa sodan ja rauhan kontekstissa yli kansalaisten oman, normaalin arjen ja siihen tavanomaisena pidetyn luottamuksen ja tulevaisuususkon, syntyy yhteiskuntaan levottomuutta, joka säteilee kaikille elämänaloille.
Miten Suomessa tänään, 13.3.2025, siirtyminen sotatalouteen, sen ensimmäisille askeleille näkyy?
Alkuvuodesta 2022 on vihollinen tunnistettu valtiojohdon taholta selväsanaisesti, aiemman diplomaattisemman kielenkäytön sijaan. Tämä on tietenkin lähtökohta. On oltava vihollinen.
Sen jälkeen on raja-asemat suljettu vihollismaan suuntaan. Tässä asiayhteydessä nähtiin ensimmäinen puoluerajat ylittänyt konsensus. Poliittinen yksimielisyys valtiojohdossa onkin keskeistä siirryttäessä sotatalouteen, erityisesti ensimmäisen vaiheen aikana, ennen poikkeuslakien käyttöönottoa.
Ajallisesti samaan siirtymään kohti sotataloutta, liittyy aktiivinen hakeutuminen erilaisiin sotilaallisiin liittoumiin, monenkeskeisiin, sekä yksittäisten valtioiden kahdenvälisiin. Näin tapahtui Suomenkin tapauksessa. Itse liittyminen on nähtävä pitemmän prosessin päätepisteenä, joka kokonaan ei Suomen osalta liittynyt käynnissä olevaan siirtymään sotatalouteen. Prosessissa oli kuitenkin nähtävissä yhtäläisyyksiä, puhuttaessa asioista niiden oikeilla nimillä, erityisesti kansalaisten suuntaan. Asioita ei suoranaisesti salailtu, mutta niitä vähäteltiin ja vähätellään. Näin tapahtui muun muassa asejärjestelmien yhteensovittamisessa nato-yhteensopiviksi viimeisen kahdenkymmen vuoden aikana. Toiminta oli päämäärätietoista. Samanlaista puhumattomuutta tietoisesta toiminnasta, kohti sotataloutta, on juuri nyt selvästi havaittavissa. Osin asiayhteyttä pyritään tänään hämärtämään valtiollisen resilienssin käsitteen taakse.
Tärkein huomio kohdistuu poliittiseen konsensukseen sotilasmäärärahojen kyseenalaistamattomasta kasvattamisesta tilanteessa, jossa valtion talous ilman sotilasmenojen kasvuakin on kriisiytymässä. Keskustelua siitä, mistä sotilasmenojen kasvu otetaan, ei ole aloitettu. Leikataanko jostain ja kuinka paljon? Otetaanko velkaa ja velkavastuita? Kuinka paljon? Kriisitietoisuuden, joko todellisen, tai kuvitellun kasvaessa, on mahdollista, että keskustelua ei käydä. Perusteeksi saattaa riittää kansakunnan olemassaolon turvaaminen. Tämä on keskeinen poliittinen elementti, mutta myös argumentti, sotatalouteen siirryttäessä. Kansakunnan turvallisuus on viime päivinä kuulunut ykskantaan ja perustelematta sen isommin, pääministerinkin puheissa.
Sotatalouteen siirtyminen edellyttää, historiankin valossa, erilaisista ihmisoikeus- ja aseistariisuntasopimuksista irtaantumista. Suomikin parhaillaan valmistelee Ottawan jalkaväkimiinakieltosopimuksesta irtaantumista. Todennäköisesti jalkaväkiminat otetaan jälleen käyttöön.
Mahdollisesti myös osa pakolaispoliitikkaan liittyvän lainsäädännön muutoksista suhteessa kansainvälisiin sopimuksiimme, kertoo varautumisesta poikkeusoloihin.
Globaaleissa, rahakeskeisissä, avoimissa talouksissa ja yhteiskunnissa, on teollisuuden siirtäminen sotatalouteen hienovarainen, mutta toteutettavissa oleva prosessi ilman poikkeuslainsäädäntöä. Suomi on lähtenyt markkintalouden keinoin kehittämään sotatarviketeollisuuttaan, toistaiseksi lähes puhtaasti kysynnän ja tarjonnan epäsuhdan vallitessa. Sota keskellä Eurooppaa on luonut aseteollisuudelle ja sen liepeillä elävälle teollisuudelle, sekä startup-yrityksille kannattavat markkinat. Viime aikoina myös sijoittajat ovat löytäneet aseteollisuuden sampon. Kun sanon, "lähes puhtaasti kysynnän ja tarjonnan epäsuhdan vallitessa" täytyy kuitenkin huomioida Suomen valtion rooli. Suomi on bruttokansantuotteeseensa nähden suhteellisen avokätisesti tukenut sotaa käyvää maata asetoimituksin. Vajeet Suomen omilla varikoilla on pyritty korvaamaan ja korvattukin jo osin, kotimaisella asetuotannolla, jota on kasvatettu voimakkaasti. Tänään suomalaisille aseille ja asejärjestelmille on kysyntää Suomen ulkopuoleltakin.
On selvää, että Suomi on siirtymässä sotatalouteen. Se ei enää juurikaan edellytä johtopäätöksiä, saati prosessin kieltämistä. Toki niin voi tehdä, jos sotatalous kaikkineen laitetaan historialliseen raamiin, tai siitä halutaan käyttää muuta nimeä. Niin ei mielestäni tule tehdä, vaan tässäkin tosiasiat on tunnustettava. Johtopäätökset seurauksista tehdään myöhemmin. Jos tehdään.