Yritin kertoa jotain metaversumeista, nft-taloudesta, bitcoineista ja algoritmeista, kunnes taloudenhoitajani ilmoitti, että tulevaisuudesta puhutaan tulevaisuudessa lääkärini residenssissä. Hän ohjasi lievästi humaltuneet vieraani ulos. Syleilimme toisiamme lämpimästi. Ulkona oli kylmä, oli talven kuukaudet. Taloudenhoitajani sanoi laittaneensa vuoteeseeni lämminvesipussin. Lintukin oli lentänyt tiehensä.
Pöytään kokoontui tuttujani. Puhuimme yli toistemme. Virus aiheuttaa sen. Rokotuspakkoa eivät voi hyväksyä, tai voivat, mikäli sakko poistetaan. Rokotuspakon voi kiertää, sakko on vaikeampi. Suuri osa väestä on ottanut yhden rokotuksen, ikään kuin puskuriksi tietäessään saavansa viruksen. Ja niin on moni saanutkin. Kuukauteen ei tältä kadulta ole kuollut ketään. Viimeisin lähtijä oli pappi. Tunsin hänet. Joskus pelasimme sakastissa dominoa hänen saatuaan veljensä tilalta viiniä. Uutta Isää ei ole vielä näkynyt. Tänään kertoivat, että tulossa on ja on oman korttelin poikia.
Muistan kertoneeni, että taloudenhoitajallani oli vielä tänään vapaapäivä. Empimättä käytin näennäistä vapauttani hyväkseni ja laskeuduin kadulle aamukahville. Mielijohde kääntyi miellyttäväksi. Tapasin tutun. Vanhempaa professoria vaivasi kivulias afta kielessä. Pöydän toiselta puolelta hän lähetti minulle The Guardianin jutun nettilinkin, “Is the US really heading for a second civil war II”? Luettuani kysyi ajatuksiani asiasta ja tilasi toisen kahvin minullekin, ikään kuin lukupalkaksi. Sanoin etten usko sisällissotaan, mutta uskon tämän maailmanvallan menevän seuraavaksi itse altaan. Sisältä päin. Kaikki ovat menneet.
Kieltäydyin tarjotusta pikkusikarista ja kaduin sitä kotiin tultuani. Pieni ryyppykin olisi maistunut, mutta siihen oli liian varhaista. Kirjoitin hetken aikaa muistiinpanoja tutkimukseni reunaehdoista. Niille on välttämätöntä tehdä jotain. Tupakannälkä kiusasi. Eilen sain eräästä yhteydestä ajatuksen lähteä päivälliselle naapurikadulle. Käyn siellä harvoin, mutta seudun parhaana pidetyllä kanipadalla on vetovoimansa. Taloudenhoitajalle ei aio mainita asiasta.
Tammikuun 9. klo 22.10
Kattaus odotti tultuani asuntooni. Paikalliset kutsuvat sitä residenssiksi ja sitä se varmaankin onkin sijaintinsa puolesta kanavan varrella. Kolmen huoneen asunnossa on seikka, joka aiheuttaa alinomaista paheksuntaa, erityisesti lähimpien ystävieni mielestä. Huoneiston suurin huone on työhuoneeni, vieressä lähes yhtä iso makuuhuone ja toiletin takana, ikään kuin irrallaan, on olohuoneeni. Uskon sen olleen palvelustytön huone, sillä huoneesta on pääsy keittiöön ja takapihalle. Järjestely tuntuu heistä luonnottomalta. Mikä ei olisi luonnotonta, jos niin päätetään?
Myöhäisen kotiintuloni syy oli kahvilassa pitkään venynyt shakkipeli erään opettajan kanssa. Hän oli koronakaranteenissa. Mielestään hän oli saanut longcovidin syntymässään. Vitsaili. En nostanut katsettani pelilaudasta, en avannut suutani. Myöhemmin, juuri ennen lähtöäni, pitkän jaarittelun välttääkseni, kerroin Suomessakin hallituksen kiistelevän koulujen sulkemisesta, kunnes huomasivat, ettei asia olekaan heidän suoranaisessa toimivallassaan. Kilistimme sille lasillisen laihaa grappaa. Tänään en tupakoinut. Himon voi kadottaa yhdessä yössä. Katselin kyllä robustien kaunista säilytyslaatikkoa, mutta en avannut, saati nuuhkinut. Tätä kirjoittaessani kaasulla toimiva vedenlämmitin tekee minulle kuumavesipussia.
Tammikuun 12. klo 21.48
Suomen vaaleista ei ollut mitään. Täällä niistä ei kukaan tiedä mitään. Luulen, ettei Suomessakaan kukaan tiedä mitään. Ei ainakaan mitään varmaa.
Matkaa oli vielä kilometrin verran tuttavani talolle, jossa kyytini odotti. Nautin tuosta kävelystä, sillä harvoin liikun näinkin kaukana residenssistäni. Professorin poika odotti minua kadulla. Hän on miellyttävä ja poikkeuksellisen hiljainen, joka vaikutti kyytini valinnassa. Hän asuu isänsä talossa ja on, niin kuin täällä tavataan sanoa, miesten mies. Onko päivätöissä, vai ei, sitä en tiedä. Asian kanssa on täällä oltava luonnollisen varovainen. Turhalla uteliaisuudella uni jää iltaisin takertumatta.
Automatka kesti kaksi tuntia. Kerran pysähdyimme heittämään vetemme. Kaikki matkan tapahtumat eivät olleet siinä. Sain takapenkille puhelun ministeriöstä. Edellisestä kerrasta oli aikaa, mutta en yllättynyt. Keskustelu oli tiedustelu. Kysyttiin suoraan, ilman kautta rantoja ja muita mantuja, mielipidettäni erääseen asiaan, jonka kanssa olin ollut tekemisissä. Kysymys oli niin pitkä, että ehdin rakentaa vastaukseni. Kerroin sen täysin päinvastoin kuin asia todellisuudessa oli. Antoiko etäisyys oikeutuksen tempulleni, niin tai näin, sillä oli syynsä. Kokemukseni perusteella uskoin asian muistiota rakennettaessa kääntyvän takaisin oikealle tolalle. Halusin loppukäyttäjille oikean käsityksen mielipiteestäni.
Tässä pikkukaupungissa, oikeastaan kylässä kukkulan laella, on kaksi vaatimatonta majataloa, joista toinen on talvella auki. Valinta oli helppo, kun sitä ei ollut ja asetuin taloksi. Huoneeni oli kodikas ja siinä oli tulisija, joka merkitsee mukavaa tunnelmaa ja sitä, että mitä ilmeisimmin saatan olla tarvitsematta kuumavesipusseja. Tosin täällä kukkuloilla ilma on viileämpää kuin rannikolla. Yksi asia huoneessa kuitenkin kiusasi. Kerron siitä myöhemmin, mikäli on syytä. Illallisen olin tilannut huoneeseeni, mutta avasin heti kohta mukana tuomani vernaccia pullon. Avasin myös tietokoneeni suunnitellakseni toista tapaamistani. Toinen professorituttavistani oli sopinut minulle keskustelutuokion äskettäin eläkkeelle jääneen Unionin keskeisen vaikuttajan kanssa. Hän oli tullut eläkeajakseen tähän pikkukylään asumaan. Miksi, sitä en tiennyt.
Tätä
kirjoittaessani takassa oli tuli ja huoneessa minulle ennestään
tuntemattoman, palavan lehtipuun mieto tuoksu. Illallinen oli hyvä ja hyvä. Sitä ei voi tavanomaisuudeltaan juurikaan kuvailla, paitsi että
siinä oli prosciuttoa. Makuuni se oli suolaista ja siivut liian
paksuja. Koska olen matkalla, se oikeuttaa ottamaan toisenkin
lasillisen viiniä. Taloudenhoitajani soitti. Määräsi avaamaan
vuoteeni lämpiämään.
.png)
Tammikuun 13. klo 12.00
Klinikka oli yksityiskoti omalla sisäänkäynnillä. Pian aamukahdeksan jälkeen pieni hiomakone vihelsi varpaissani. Myöhemmin jokaiseen varpaankynteen laitettiin kanin virtsalta tuoksuvaa harmaata salvaa ja jokainen erikseen sinetöitiin tiiviiseen tuppoon. Puoli tuntia otti ja sitten sain sukat jalkaan.
Poikkesin kotimatkalla pieneen feikkikahvilaan, joka oli kylän leipomon myymälä. Tuoksu oli leipomon, maku kahvilan. Tarjoilija, omistajan äiti, täytti seuraavana päivänä 90 vuotta.
Huoneessani odottivat Karamazovin veljekset ja Noam Chomskyn Who Rules the World, rules taloudenhoitajani lisäksi. En onneksenne kirjoittanut muuta. Olin kohtaamassa vaikeuksia. Asiat eivät voineet olla näin mainiosti.
En pyydä anteeksi, vaikka lupaukseni vastaisesti panin muutaman rivin vielä tämän vuorokauden puolella. Se on heikkouttani. Poliitikkominäni sanoisi, että lukekaa puolenyön jälkeen. Sellaista minää ei kuitenkaan ole.
Majapaikasta oli lyhyt matka minulle järjestettyyn tapaamiseen. Onneksi oli, sillä kesken matkan huomasin solmion unohtuneen. Aiemmin elämässäni, niin voin oikeutetusti sanoa, minulla oli aina solmio rullalla salkussa. Kun otan esiin ”entisen elämäni”, on keskeistä ymmärtää maailmastani se, että nykyisin aloitan uuden elämän joka aamu ja päivän itse pääosin määritän. Kaikesta huolimatta. Olin oppinut.
En ehtinyt ovelle koputtaa, kun se avautui. Minut kutsui sisään pieni ja kuihtunut nainen. Pituutta teki lisää pään päälle turbaaniksi kiedottu tummansininen berberihuivi, jonka synkkyyttä kevensivät tummankeltaiset raidat. Mutta vaikka puutteellisine kykyineni naista kuvailisin, epäonnistuisin. Nainen olivat hänen silmänsä. Tummat, polttavat ja myöhemmin hypnoottiset.
Kykyni kirjalliseen
dialogiin on olematon, mutta minun on välttämätöntä kuvailla
häntä muutamalla lauseella.
Majatalolle palatessani kävelin pääkadun päästä päähän, korvanapit täynnä Ramsteinia ja poltin puolentunnin robustista puolet. Säästin lopun, vaikka onkin luonnonvastaista, jos ajattelen makuhermojani.
Viininviljelijän talolle oli kilometrin matka. Pyöräilin. Matkalla mietin jatkoa kaikelle tälle. Tuleeko sitä, vai loppuuko? Kirjoitanko seuraavat rivit taivaastani, vai jerusalemini palavalta kaatopaikalta?
Minut otettiin vastaan kivitalon sisäpihalla, jota rajasivat varastorakennus ja ilmeisesti vierastalo. Saattoi olla myös viinitarhojen kausityöläisten majoitusrakennus. Keskellä kasvoi puu. Mutkattomasti vieras kutsuttiin sisään, suoraan lounaspöytään. Isäntä ei puhunut mitään. Tervehti vain. En ollut hänen vieraansa, hänen talossaan.
Nainen vitsaili alkuruoaksi tarjottavan keittoa ja samaa keittoa tarjotaan myös pääruoaksi. Nautittiin maukasta selleriomenakeittoa ja aamulla leivottua vuokaleipää. Kahvikupillisen jälkeen nainen kutsui minut huoneeseen, jossa oli pritsi valmiina. Kävin selin makuulle.
Naisen kädet pyörittelivät kasvojeni lihaksia amatöörimaisesti. Saatoin olla arviossani väärässäkin. Työnsä edetessä kertoi miehensä kuolleen Afganistanissa ja ettei kasvojen iho juurikaan mitään oliiviöljyä kummempaa tarvitse, jos ikääntymistä ajatellaan. Mutta kyllä, kyllä kasvojen lihakset päivittäistä hierontaa tarvitsevat. Eivät muuten jaksa vastustaa vetovoimia. Siitä kohdallani hänen mukaansa oli kyse, vanhenevista kasvojen ja kaulanseudun lihaksista. Sanoi niiden tarvitsevan jumppaa. Ajoittain päälakeni tunnusteli naisen ylävatsan seutua. Se aavistuksenomaisesti kiihotti mielikuvitustani, joka näissä asioissa on huono. Uskoin naisenkin kosketuksen huomanneen, siitä pahakseen ottamatta. Alkuveryttelyn jälkeen kuulin surinaa. Ummistetuin silmin näin mielikuvia. Lämmin kangas, tai pehmeä paperi asetettiin kasvoilleni ja koneellinen hieronta alkoi. Pääni veltostui ja ajatukseni terävöityivät. Terävöityivät jopa niin, etten ollut lähelläkään unieni maita, vaikka nainen kertoi sinne useimpien siirtyvän.
Näennäisestä ankeudestaan ja yksitoikkoisilta vaikuttavien päivien seuratessa uniani, elämäni kulki sinikäyräänsä vaivoin havaittavin aallonkorkeuksin. Ymmärrettyäni tämän ja monen pienen, mutta myöhemmin elämänkulussani merkitseväksi muuttuneen tapahtuman, kirjoitin itseäni uhmaten joistakin niistä. Kunnianhimoinen, tai pahimmillaan itsekäs ajatus kirjoittaa koko elämäni muistiin, olisi epärehellisyydessään muistinvaraisesti tehtynä ollut rikos itseäni kohtaan. Todellisuuteni sekoittuisi muistikuviin. Enkä sitä paitsi osaa kertoa intiimeistä hetkistäni, vaikka muistin ne kirkkaasti seuraavana päivänä. Ajattelin tässä eilistä iltaan. Koen myötähäpeää itseäni kohtaan. Suurinta epärehellisyyttä olisi kirjoittaa muiden ihmisten intiimeistä hetkistä. En voinut olla lainkaan varma niiden rehellisyydestä, sillä saamani kasvatuksen ja myöhemmän kokemukseni vuoksi liitin ne sen enempiä ajattelematta elämän keskeiseen tarkoitukseen, eikä sen kanssa tule leikkiä. Tiesin saavani murinaa arviostani, että rakkaudetonta ihmiselämää ei ole olemassakaan.
Matkani jälkeen, kotimatkalla, ajattelin juuri tätä. En voinut päätyä muuhun. Ihminen, joka ei kykene antamaan rakkautta, voi sitä saada. Kokemus rakkaudettomasta elämästä on vain asian toinen puoli. Ensimmäistä kertaa ajattelin niin pitkälle, että minun on mainittava puhuvani ihmisten välisestä kiintymyksestä, joka jalostuu seuraavaksi asteeksi. Ajatus yllätti minut.
Täällä alhaalla kadulla asia on ihmisille täysin selvä. Rakkaudetonta elämää ei ole ja sellaisen tunteen yllättäessä rakkautta tulee hakea pyhimysten kautta. Jos häveliäisyyttäni kertoisin nähneeni muutama päivä takaperin alastoman naisen, hänen omassa kammarissaan, kysyttäisiin, miten vanha mies sellaisen voi rakkauteen liittää ja käskettäisiin auringonlaskun jälkeen kaulukset pystyssä vierailemaan ilotaloon ja kaikissa tapauksissa lausumaan vähintään kymmen kertaa avemariaa. Tämä kaikki tuntui monimutkaiselta, mutta tein päätöksen, ettei se sitä ole. Oli pakko tehdä.
Taloudenhoitajani osoitti mieltään vähentämällä jatkuvan yksinpuhelunsa määrää, kun matkallani ei ollut tapahtunut mitään merkityksellistä. Ei vain riittänyt sen kertominen, että matka oli onnistunut.
Suomesta kantautui uutisia, että Itämeren alueella tilanne kiristyy. Matkani rasituksilta, jotka olivat henkistä laatua, en jaksanut juurikaan Suomen tilanteeseen paneutua. Ajattelin vain, että mistä tilanteesta tosiasiassa puhutaan. Sotilaallisesta, poliittisesta, liittoutumisesta, vai sen puutteesta, vai mistä? Päätin huolestua vasta sitten, kun alhaalla kadulla lähdetään huolestumaan sodan mahdollisuudesta Euroopassa ja kuulen sen taloudenhoitajaltani.
En vielä käynyt tervehtimässä alusvaatepuodin rouvaa ja se palkittiin herkullisella caponatalla lounaaksi. Aterioidessani päätin ottaa ohjani omiin käsiini ja käydä täydentämässä viinivarastoani muutamalla pullolla vernacciaa. Matka käy alusvaatepuodin ohitse. Residenssissäni oli poissa ollessani tehty suursiivous. Taloudenhoitajani tyttärineen oli työn tehnyt. Niin isolle urakalle en itse olisi nähnyt tarvetta. Ruokapöytääni oli ilmestynyt uusi pöytäliina. Se näytti vanhalta. Olin edelleen muutoksen kynsissä, eikä tiennyt hyvää. Ainakin uskoin niin.
Aterian jälkeen oli kirjoitettava ylös, että caponata oli lähes herkullista, mutta siinä oli uusi ja minulle vieras maku. Otin asian esille. Taloudenhoitajani mukaan se yrtti sinne nyt vain kuuluu. Liekö ollut hyppysellinen timjamia.
Tammikuun 19. klo 18.00
Elämäni oli juuri niin mitätöntä ja tapojeni suodattamaa, ettei sellaisesta kirjoiteta. Se kuitenkin oli keskeinen syy kirjoittamiselleni. Mitättömyyden ylistys. Tasaisuuden rakkaus. Arveluttavasti halusin ylistää mitättömyyttäni. En muill, vaan itselleni. Onkin kohtuullista varoittaa niitä, jotka malttamattomuuttaan odottavat klassisen poirot-metodin murhaa, tai edes uskotonta rakkautta. Niin ei voi olla, kun niin ei ole. Sellaista en elänyt. Luulen, että draamani määrää saattoi vain taloudenhoitajani mitata. Hänen mukaansa se on pelkää sitä ja ilotonta. En lähtenyt oikaisemaan. Jossain määrin muistiinpanojeni syy myös on se, kuten alussa kerroin, että uskoin isoja vaikeuksia olevan edessäni. Uskon edelleen. Ehkä voin auttaa joitakin onnettomia kirjoittamalla ylös elämäni vaikeuksia.
Kotona ollessani, varhaisen vuoteesta nousuni jälkeen, päiväni jakautuu kolmeen pieneen päivään. Taloudenhoitajani tultua varhain nautin tunti heräämisestäni niukan aamiaisen, useinkin hedelmän ja hapatettua maitoa. Kahvia juon useamman kupillisen. Juuri ennen puolta päivää jatkan työtäni 30 vuoden aikana keräämäni materiaalin digitalisoimisella. Minulle se tarkoitti tietokoneelle itseni siirtämistä, samalla huomioita tehden tutkimukseeni liittyen. Lisäksi luin sähköpostit. Nyt, kun olen rauhoittunut työni suhteen, niitä tulee kolmesta viiteen päivässä, kaikkialta maailmassa. Verkossa tapahtuvat seminaarit ja muut kiinnostavat tapahtumat olin, Eurooppaa lukuun ottamatta, lähes lopettanut. Aikaeron vuoksi en vuoksi enää sellaiseen kyennyt. Näin jatkuu aina iltapäivän pikkutunneille, jolloin taloudenhoitajani on valmistanut kevyen lounaan. Päivän hetkestä huolimatta se oli minulle lounas. Aterioinnin jälkeen, sään salliessa, istuin pienellä terassillani ajatellen. Joku voisi sanoa, että meditoin. Tuntiessani itseni väsyneeksi yhä useammin, pyrin olemaan ajattelematta yhtään mitään. Opettelin sitä taitoa. Illansuussa nautin ison lasillisen toscanalaista maalaisvalkoviiniä. En siksi, että on paikallista, vaan siksi, että juomassa on pirullista kulmikkuutta. Se maistui suulleni, jonka aiemmin liiallinen sikarien tupruttelu oli saanut turtumaan. Samalla luen verkosta lehtiä ympäri maailman. Huomaan lukemiseenkin tulleen jonkinlaisen järjestyksen. Aloitan Jerusalem Postilla ja lopetan Maaseudun Tulevaisuuteen. Lukuoikeudeltaan maksullisia oli viisi. Kaksi niistä oli ystävieni ostamia syntymäpäivälahjoja. Itse olin tilannut vain Financial Timesin. Sammutettuani tietokoneen, tarjoilee taloudenhoitajani iltapäiväkahvin. Se on merkki hänelle. Kahvittelun lomassa kaivan kirjat esiin ja luen huvia aina illalliseen asti, ellen nauti sitä tavernassa. Siinä tapauksessa panen kirjan kannet kiinni tuntia aiemmin. Illallinen oli jos oli. Yleensä oli, eikä sillä aina ollut aikaa, eikä paikkaa. Illan alun tunteina nautin kuitenkin tärkeimmän ateriani.
Olen ollut itseni kanssa, sallimissani rajoissa, humputteleva. Totesin patjani kaipaavan päivittämistä. Uskoin sen vuosikymmenten myötä täyttäneen tehtävänsä. Joustot olivat menneet. Päätin pikinmiten hankkia uuden. Toinen minua vaivaava ajatus oli takka. Asuntoni olohuoneessa on hormi, mutta se on muurattu umpeen ja takka purettu. Ymmärsin, että molemmat ajatukset tarttuivat matkaltani. Majatalossa patja oli kova, mutta miellyttävän joustava ja tulisijat lämmittivät ja antoivat outoa tunnelmaa josta pidin. Päätin katsoa tarkemmin rahavarojani.
Kadultamme oli lopettanut kaksi kauppaliikettä, molemmat kalakauppoja. Tunsin toisen omistajan. Istuimme usein kahvilassa samassa pöydässä. Oli tietenkin surullista, että niin oli käynyt, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Olin osannut ennakoida vaikeuksia, sillä kerran kysyttyäni liikkeen pitkästä historiasta, näin kalakauppiaan vuodattavan kyyneleitä. Vaihdoin heti aihetta. Syyt liikkeiden lopettamisille olivat kaikkien tiedossa, Välimerestä tällä seudulla kala oli loppumassa. Ja muuallakin. Täällä pikku liikkeet harvoin menivät konkurssiin, ne lopettivat. Se on kunniallisempaa. Kala mitä tuli oli kallista, liian kallista kauppiaalle ollakseen varma, että menee kaupaksi. Ulkomaalainen markettilohi ja muukin viljelty kala oli syrjäyttämässä paikallisen kalan.
Kerron surullisen uutisen. Ne, jotka ovat silmäilleet aiempia tapahtumia, tuntevat, kuten minä tunsin, kadulla sijaitsevan naisten alusvaatemyymälän omistajan rouvan. Hänhän ujostelematta kertoi elämänsä olevan rakkaudetonta. Nyt taloudenhoitajani, minuun katsomatta, kertoi rouvan miehen sairastuneen vakavasti. Huhut täällä yleensä osoittautuvat oikeiksi. Toisin kuin luullaan. Kuultuani uutisen, sillä sitä se mielestäni oli, poikkeuksellisesti pyysin taloudenhoitajaani kaatamaan lasiini varovaisen määrän vernacciaa.
Tammikuun 20. klo 19.00
Taloudenhoitajan sijasta oven tuli avaamaan sairaanhoitaja. Tuttavani puoliso oli noin vuosi sitten halvaantunut, mutta kykeni kuitenkin liikkumaan asunnossa pyörätuolin avulla. Lääkärituttavani oli palkannut eläkkeelle jääneen sairaanhoitajan puolisonsa palattua sairaalasta kotiin. Ymmärsin, että he olivat aiemmin tehneet työtä samassa sairaalassa.
En kieltäytynyt lasillisesta grappaa työhuoneessa, jota hallitsi iso takka. Huone oli aiemmin ollut vastaanottohuone ja sinne johti toinen sisäänkäynti. Silmäilin huonetta tavallista tarkemmin, omien aikomusteni vuoksi, sillä lähiaikoina everstin suosittelema muurarimestari oli tulossa luokseni arviointikäynnille. Asia, joka kaikille oli ilmeinen, oli sopia seuraava klubimme tapaamisaika ja muut järjestelyt. Tehtävä on suhteellisen helppo, sillä vain nuorempi professoreista on päivätyössä. Olin saanut häneltä ne päivät, jotka eivät hänelle sopineet. Sattumalta oli hänen vuoronsa alustaa keskustelumme. Saimme valita kahdesta aiheesta. Valitsimme yksimielisesti jälkimmäisen; ”muovien ongelmat ympäristölle”. Ensimmäinen aihe oli ”etruskien taide”. Emme halunneet kuulla aiheesta. Olimme kuulleet siitä riittävästi. Professori oli tullut petetyksi erään pienen taide-esineen myötä, jonka oli ostanut aitona etruskien tekemänä. Nopeasti oli käynyt ilmi, että pikku patsas olikin kreikkalaista tuontitavaraa ja väärennös.
Huolimatta siitä, että ystävälläni ei enää vuoteen, lähinnä puolisonsa halvaantumisen vuoksi, ole ollut vastaanottoa, hän saattoi kirjoittaa reseptejä. Sitä hän tekikin ahkerasti oman katunsa väelle, pientä palkkiota vastaan, ilman kuitteja. Olin vierailuni aikana jo kaksi kertaa pyörtänyt, lähinnä häpeän vuoksi, aikomukseni pyytää reseptiä. Yllättäen ystäväni pyysi riisumaan jalkineet ja näyttämään kynsien kunnon. Sain aikaa kerätä rohkeutta ja miettiä kysymykseni muotoilua.
Eilen illalliseksi taloudenhoitajani oli valmistanut, ikään kuin vahvistaakseen minua, paistettuja kyyhkysen rintapaloja kevyesti suurustetussa, maalaisessa punaviini- hillosipulikastikkeessa. Ateria oli juuri niin hyvä kuin oli tuoksukin. Aina täällä tuoksu ei kerro totuutta, ei edes aterian luonnetta.
Yöllä lämpötila putosi nollaan. Pyysinkin muutaman lämminvesipussin vuoteeseeni. Tulin niiden kanssa jälleen hyvin toimeen. Tämän illan ateria oli vielä arvoitus. Oli uunissa.
Hyväksyttyäni kutsun saapua tuntemattoman kalastajan ruumiinvalvojaisiin, pienellä varoajalla, kaduin päätöstäni oitis. Tumma puku, toivorikkaan värinen solmio, musta borsalino ja kaiken yllä kulunut musta talvitakki. Sellaisena näin itseni, jota olinkin, lähes äkäisenä, kävelemässä kohti surutaloa. Tunsin itseni samanaikaisesti lähes onnelliseksi, syytä keksimättä. Tosin en yrittänytkään. Saatoin taloudenhoitajani kotiovelle, mitä ei ollut tapahtunut aikoihin. Jatkoin vielä kaksi kadun väliä.
Surutalo ei ollut suvun asunto, vaan kalastajien veljeskunnan hallitsema kerhotila. Ulko-oven viereen oli asetettu suureen vitriiniin Pyhän Nikolaoksen kullattu kuva ja sen edessä paloi iso kynttilä polttaen kahden peukalon paksuista sydäntä. Ihmisiä tuli ja meni. Pyhimyksen kohdalla otettiin päähine päästä ja tehtiin kuolemaa ja ylösnousemusta muistaen ristinmerkki ja kevyt kumarrus. Sisältä tulevat tuoksut käskivät kuitenkin kiirehtimään eteenpäin. Itse tyydyin nyökkäämään, lähinnä kunnioituksesta isoja järjestelyitä kohtaan.
Kynttilöiden valaisemassa salissa jono eteni avatulle arkulle ja siitä hitaasti, surullisin ilmein esittämään omaisille osanottoa. Kuka tahansa korttelista saattoi tulla esittämään surunvalittelut, mutta ei ollut lainkaan kuulutettu, että pääsi lopuksi kirjoittamaan nimensä muistokirjaan ja siitä salin toiseen päähän aterioimaan ja nauttimaan juomia. Tarvittiin kevyt käden viittaus omaisilta surunvalittelun jälkeen. Minulle viitattiin. Toinen jono kulki hyvästijätön jälkeen ulos, viereiseen kahvilaan.
Lähes välittömästi saavuttuani pienen baaritiskin viereen, näin naisten alusvaateliikkeen omistajan puolison. Nainen ei poikennut mustissa vaateissaan muista naisista. Vain silmät hetkeksi ummistaen häntä katsoessani, näin muuta. Muistoateriapöydän keskellä lepäsi, pöydän kokoon nähden iso, jo vuosia sitten täytetty kala. Olin vakuuttunut, että hampaansa pudottanut kala oli palvellut useissa häissä ja hautajaisissa. Ymmärsin hetken kauneuden, valtavan kokoisen takan tulenlieskojen heijastuessa kalan lakkapintaisista kyljistä ikään kuin kypsentäen kalan surijoille.
Minun on ilman selittelyä kerrottava, että vasta nyt, myöhäisellä keski-iälläni katseeni oli alkanut takertumaan ja mielikuvitukseni juoksemaan. Tullessaan tunne oli edelleen hämmästelyni aihe. Viime vuosina olin osittain vapautunut kasvatukseni tuomasta häpeästä, itse itseeni rakentamastani häpeästä ja kaikkein pirullisimmasta, täällä tuntemattomasta häpeästä, turkkalaisesta häpeästä. Mitä se oli, sitä en tässä mielentilassa lähde avaamaan.
Kävelimme kohti naisen asuntoa, aika-ajoin koskettaen tahattomasti toisiamme. Se tuntui hyvältä. Naisten liikkeen sivuovella nainen veti minut, siis minut, kiinni itseensä, kiskaisten ovisyvennykseen katseiden ulottumattomiin ja suuteli kiihkeästi poskelleni. Kuin anteeksi pyytäen siirtyi huulilleni. Sekin tuntui hyvältä. Minulla oli vielä silmät kiinni, kun ovi kolahti ja hän oli poissa.
Kulmakahvilan kautta, jossa poltin puolikkaan puolentunnin robustista, menin kotiini. Kuumavesipussit olivat pitäneet vuoteeni lämpimänä.
Tammikuun 23. klo 18.00
Kelloni mukaan tänään tähän mennessä olin kävellyt 4100 askelta. Sain askellusohjelman toimimaan. Kuinka paljon askelia pitäisi olla, sitä en tiedä. Pääyin kysyä everstiltä. Uskoin hänen tietävän. Itseäni tänään lähes huvitti pistäytymiseni, kesken kävelylenkkini, urheilutavaraliikkeeseen ja ostettuani ensimmäiset urheilukenkäni. Ne näyttivät oudoilta käyttämieni tummien, suorien housujen kanssa, mutta en antanut asian häiritä. Olivat kävellessä kuitenkin paremmat kuin nahkapohjaiset kenkäni.
Istuin pitkään terassilla tyhjentäen ajatuksiani alas kadulle. Syytäkin oli. Työntekoon en kyennyt, saati kevytmielisen kirjallisuuden lukemiseen. Sen sijaan luin taloudenhoitajalleni vedarunoutta ja kerroin niiden taustoja. Nautin hetkestä. Erityisesti hän piti Rigvedasta ja sen sisältämästä kertomuksesta, Ramaynasta, jossa paha saa palkkansa. Kertomukseen törmää edelleen Intiassa. Lienee välttämätöntä kertoa, aliarvioimatta ketään, että Vedat ovat hindulaisuuden neljä pyhää kirjaa, kuten myös se, ettei hindulaisuutta, sitä tarkemmin tuntien, voi pitää varsinaisesti uskontona. Se on enemmän. Tosin sitä uskontona yleisesti pidetään.
Taloudenhoitajani kyynelehti kuunnellessaan kertomuksiani ja ajoittain oli välttämätöntä palauttaa hänet hindulaisuuden onnelasta ruokapöytääni. Silloin kerroin hindujen veriteoista muslimeita kohtaan ja muslimeiden veriteoista hindulaisia kohtaan, erityisesti Intian hajottua Intiaksi ja Pakistaniksi jo vuonna 1947. Pyhäpäivän vuoksi taloudenhoitajallani oli loppupäivä vapaata minusta. Uskoin hänen varmuudella menevän iltamessuun.
Tänään kutsuin taloudenhoitajan puolison illalliselle sopivana iltana. Näin ilahtumisen hänen kasvoilla. Illalliseksi söin vermisellikeittoa, jossa ui pieniä jauhelihapalleroita. Siitä riitti seuraavallekin päivälle.
Lähes unohdin kertoa, että naisten alusvaatepuodin omistajan rouva soitti. Oli saanut numeroni lihakauppiaan rouvalta. Mistä hän sen oli saanut, sitä en tiennyt. En kuitenkaan yllättynyt soitosta ja uskoin hänen siunailevan käytöstään ja pyytävän jopa anteeksi. Vielä mitä! Heti aluksi kiitti illasta ja sanoi, ettei kadu mitään ja lupasi kutsua seuraavalla tapaamisella, jota piti luonnollisena, ulko-ovea pitemmälle, tietenkin vain mikäli miehensä joutuu sairaalahoitoon. Siltä tilanne hänen mukaansa näytti. Puhelu oli lyhyt ja napakka. Syntisyyteni punoitti poskissani. Mietin miten saan nukuttua.
Suomessa vaalihuoneistot sulkeutuivat tunti puhelun jälkeen. Luulen, että kaikki häviävät. En halunnut olla ilkeä. Älkää ymmärtäkö väärin.
Heti aluksi kävi selväksi, ettei ollut kyse vanhan naisen surmasta, vaan jostain paljon pahemmasta. Kyse oli ”eu thanatoksesta”, hyvästä kuolemasta, jota täällä ei ymmärretty lainkaan. Eutanasia, vaikka miten pyöriteltynä, oli tällä seudulla pahin rikos. Itse en milloinkaan osallistunut keskusteluun aiheesta, vaikka se ei mikään tabu ollutkaan. Tai kerran osallistuin. Koronan myötä edesmenneen Isän kanssa asiasta keskustelimme, maistellessamme veljensä tilan vernacciaa työpaikansa sakastissa. Lihakauppiaan tultua poikkeuksellisen aikaisin iltaryypylle, vaikka puoti edelleen oli auki, ymmärsin merkityksellistä olevan tapahtumassa. Hänen ilmestymisensä ei tosin ollut ainutkertaista, sillä oppipoika, aikamies jo, kykeni puodin hoitamaan siinä missä isäntäkin.
Tammikuun 26. klo 19.00
Taloudenhoitajani toimitti osanottokirjeen. Veikö itse, sitä en tiedä. Kerrottuani miesraukan tapauksesta alusvaateliikeessä, hän pysyi rauhallisena töitään jatkaen.
Ennen iltapäivän lounasta yritin askeltaa kaupungilla 5000 askelta. Ohitin naisten alusvaateliikkeen kadun toista puolta kulkien. Liikkeen edessä seisoi paikallinen komisario. Hän keskusteli kiihkeästi viittovan miehen kanssa. Miestä en tuntenut. Komisarion tunsin. Olin muutaman kerran keskustellut hänen kanssaan tavernassa ja kujan kulmakahvilassa. Hän ei kuitenkaan ollut täkäläisiä, vaan asui paremmin itselleen sopivalla alueella. Kuka nyt työmaallaan asuisi.
Varpaan kipeytymisen vuoksi käännyin takaisin 1800 askeleen kohdalla ja pistäydyin minulle melko tuntemattomaan kahvilaan. Halusin pysyä huhujen ylä- tai alapuolella, tilanteen mukaan, siksi en mennyt kotikulmille. Espresso maistui ummehtuneelle ja kivennäisvedessä oli outo kemiallinen lisämaku. Uskoin sen tehdyn paikallisesta vesijohtovedestä.
Mikään ei ollut hyvin. Palasin kotiin korttelin toiselta puolelta kanavan rantaa seuraillen. Olin toivonut lounaaksi tunteitani nostattavaa salaattia ja sellaisen sain. Aiemmin salaatissa olisi varmuudella ollut tonnikalaa, mutta ilmoitettuani vastenmielisyyteni tonnikalan pyyntiä kohtaan, oli se korvattu jollakin muulla kalalla. Arvelin makrilliksi.
Ajatuksissani oli mainittu Montalbano ja joitain muitakin. Aivan oikeutetusti, mutta huvittavasti. Oli tapahtunut kaksi kuolemantapausta, yhdet ruumiinvalvojaiset ja kaksi leskeä oli lähellä elämääni. Voin puolustella tunnekuohuani sanomalla, että olin mahdottoman tehtävän edessä. Itseni edessä. Olin tutkija, en rikostutkija. Enkä oikeastaan ollut sitäkään. Halusin vain seestää ajatukseni. Niin minä sen otin.
Aavistukseni suurista vaikeuksista edessäni oli toteutumassa. Kirjoitin asiasta aiemmin. Saatoin uskoa, että joutuisin jotenkin, kautta rantain kertomaan täällä elämäni intiimistä puolesta, jos sellaista oli tullakseen. Etenkin, kun sain tänään Firenzestä kirjeen, joka tuoksui hyvälle. Tuoksun täytyi olla voimakas, kun sen huomasin. Sikari oli paljon antanut, mutta paljon vienytkin.
Olin päättänyt jatkaa kirjoittamista, vaikka ranskalaisin viivoin ja ilman enempää tarkoitusta. Kirjahyllylle. Kirjoituspöydän laatikkoa ei ollut. Isäni viljeli sanaa ihana ja minä sitä häpesin. Ehkä joskus palaan kirjahyllyltä, kun pääsen kuvailemaan tavanomaisuutta. Sen uskoisin olevan ihanaa
Tammikuun 29. klo 20.00
Muurarimestari kävi. Mies oli töykeä, itsetietoinen ja arrogantti. Se lupasi hyvää. Oitis päätinkin antaa urakan hänelle. Tarjosin kahvia. Hänestä ongelma oli hormi, ei mikään muu. Hormiin tarvitaan sisäpiippu ja jonkinlainen kaksinkertainen kipinäsuoja. Koska asian oikea laita tuli yllätyksenä, se rajasi pois perinteisen takan. Kustannussyistä. Jäljelle jääneistä kahdesta vaihtoehdosta valitsin itseäni uhmaten kalliimman. Vielä muutama vuosi takaperin olisi tulisija työhuoneessani ollut saituuttani mahdottomuus. Valitsin tulisijan takkasydämellä, joka vuorataan ulkopuolelta toimituksen mukana tulevilla kivillä. Takka on takka ja kamiina on kamiina. Sisähormin mestari lupasi ostaa suhteidensa kautta, sekä hoitaa lupa-asiat. Tarvitiin joitakin lupia tulisijan rakentamiseksi vanhaan rakennukseen. Työhön kuluisi viikko. Lyhyt aika tuntui mukavalta. Kustannusarviokin pysyi varojeni mukaisena, tosin niukasti. Jouduin siirtämään töiden aloitusta muutamalla päivällä firenzeläisen vieraani tulevan käynnin vuoksi. Laitoin ihmisen edelle ennen tulisijaa. Ajatus molemmista lämmittää. Mietin asiaa hetken.
Muistutan kuitenkin itselleni, samalla teille, että vaikka ruttoaikaa taas elämmekin, en halua nähdä itseäni vähääkään Decameronen kolmannen päivän, kymmenennen kertomuksen kauhistuttavana munkki Rusticona, joka kirkollisella auktoriteetillaan kertoo uhreilleen toimintansa olevan pirun ajamista helvettiin ja johon nuoret naiset lankeavat. Hyväksikäytön häpeällinen tunne on edelleenkin heti sydämeni toisessa kerroksessa, vaikka sellaisesta itselläni ei lainkaan ole kysymys. On vain tunne. En ole hyväksikäyttäjä. Häpeästäni olen kertonut aikaisemmissa merkinnöissäni. Giovanni Boccaccion Decameronessa ruton aiheuttama poikkeustila salli ja sai ihmiset sallimaan itselleen poikkeuksellista käytöstä. Tästä en halua kohdallani olevan kysymys. Kertomus tuli mieleeni ajateltuani käytännön siveyttäni, luettuani jälleen kerran teoksen, teoksen jonka, absurdit kertomukset tapahtuivat tällä seudulla 1300-luvulla Boccaccion mielikuvituksessa.
Myöhäistä
lounasta nauttiessani otin esille firenzeläisen naisen tulevan
vierailun taloudenhoitajani kanssa. Alitajuisesti, monien mielestä
varmaankin raukkamaisesti, sillä pelkäsin kertoa koko totuutta.
Häpeän pelko tässäkin tekee epärehelliseksi, vaikka en
suoranaisesti puhunutkaan totuutta vastaan. Käänsinkin vierailun
ammatilliseksi, jonka firenzeläisen tausta mahdollisti. Tietenkin
taloudenhoitajani ihmetteli. Näin sen hänen kasvoiltaan, kun pyysin
laittamaan makuuhuoneeni naisen tarpeita vastaavaksi ja itselleni
iltaisin sijaamaan vuoteen työhuoneeseeni muutamaksi yöksi. Lupasin
kertoa aikataulusta myöhemmin. Olisi ollut virhe vannottaa häntä
olemaan kadulla kertomatta asiasta, sillä se olisi ollut palava
tulitikku kuivaan rinteeseen. Valojen voi uskoa toteutuvan vain Äiti
Marian kautta vannottuina. Sellaisen vaatimiseen minulla ei ole
oikeutta.
Naisten
alusvaateliikkeen omistajan lesken vaiheista ei ole tullut uutta
tietoa, vain valtavasti huhuja ja arvelua. On oikeutettua häntä
kohtaan kertoa, että syyllistyin itsekin arveluun. Kerroin eilen, vai kerroinko, että leski on epäiltynä surmasta. Niin ei ole, vaan hänet on
pidätetty tutkintaan liittyen. Tämä tulkinta lienee lähinnä
totuutta, sillä sen kertoi eversti, tuttavani, jolla on suhteita
tutkinnan johtoon. Puoti on edelleen suljettu.
On jotenkin kohtalonomaista, että toinen naisista on tavallaan poissa pelistäni. En koe varsinaisesti pelaavani kahden lesken kanssa, mutta tilanne olisi saattanut siihen johtaa, tuntien mieleni heikkouden uuden edessä. Pelaaminen ihmisillä on rumaa, kaikin tavoin, mutta sana kuvaa rehellisesti tilannettani. Ihmisillä pelaaminen päättyy aina huonosti. Tästä minulla on vahva käsitys kirjallisuuden perusteella. Tosin on käsitys siitäkin, että se on ihmiselle ominaista, kuten tyhmyys, tiedosta huolimatta. Minulla on kuitenkin vahva usko siihen, että alusvaateliikkeen tuleva omistaja, jota hän käsittääkseni tulee olemaan, ei ole poissa elämästäni lopullisesti. En voi heikkouttani olla varma itsestäni.
Taloudenhoitajani halusi lounaan jälkeen keskustella tulevaan vierailuun liittyen residenssin liinavaatetilanteesta. Se oli hänen mukaansa huono ja kulunut. Lupasin kävelylenkkini yhteydessä tutustua lähistön kodin tekstiilien tarjontaan. Pyörsin kuitenkin ajatuksen jo siitä puhuessani ja pyysin taloudenhoitajaani ostamaan kaiken tarvittavan. Ainoa toiveeni oli, että vuodevaatteet olisivat yksiväriset, eivät kuitenkaan valkoiset. Ehkä tummansiniset, tai harmaat ja tyynynpäälliset samaa kuosia. Matkin selvästi jalkahoitokylän majapaikkaani. Harmaata harmoniaa, jossa ankkurointipisteitä. Ymmärrän sen tätä kirjoittaessani.
Ostoksia on muitakin tehtävä. Eriparisuuden lieventämiseksi, joka ajatus tietenkin liittyy huonoon itsetuntooni, olen päättänyt hankkia farmarihousut. En kuitenkaan niin tiukkoja kuin firenzeläisnainen oli käyttänyt. Ensimmäiset itselleni ikinä. Taloudenhoitajani välityksellä pyysin häntä kysymään tytärtään mukaani asusteostoksille. Sen hän lupasi tehdä. Isojen ajatusten jälkeen istuimme hiljaa, pöytään tuijottaen ja nautimme lasilliset erinomaista vernaccia viiniä. En tunne maatilaa, josta oli lähtöisin.
Kävelin ennen illallista 4000 askelta. Uudet urheilukengät tuntuvat erinomaisilta.
Olen vastannut viime päivien yllättäviin käänteisiin pyrkimyksellä tasapainoon ja rauhaan. Muutaman päivän olen ollut huomaamattani raitis. Lasillinen viiniä aterioiden yhteydessä on mitä parhainta raittiutta. Mahdollisesti illallisen jälkeen pyrin palaamaan menneisyyteni yhdellä puolen tunnin robustilla ja grapparyypyllä.
Unohdin kertoa, että ostin paksua öljyä, joka sopii myyjättären mukaan mitä parhaiten, sekä kasvoille, että vähäisille hiuksilleni. Iho pitää saada kuntoon. Laitan thebodydreamer putelista kuvan.
Tammikuun 30. klo 19.10
Eilen oli talvipäiväksi lämmin päivä. Auringossa oli hyvinkin yli kaksikymmentä astetta. Yötkin ovat lämmenneet. Tänään on viileämpää, aurinko lämmittää vain ajoittain. Silti ihmisiä on jo varhain kadulla, monet matkalla kirkkoonsa aamumessuun. Ja presidenttikin saatiin. Vanha kahdeksankymppinen jatkaa. Näennäisestä omasta vastustuksestaan huolimatta. Monissa kirkoissa rukoillaan hänen puolestaan. On aina rukoiltu, vaikka rukouksen aikana mietitään illallisen tykötarpeita. Nuoria ei tässä kaupungissa politiikka kiinnosta. Sandro Pertini, ensimmäisen maailmansodan sankari, poliitikko, sosialisti ja Italian seitsemäs presidentti sanoi näin: ”I giovanni non hanno bisogno di esempi di onesta, di coerenza e di altruismo”. Tässä tämä vuonna 1990 kuollut fasismin vastustaja sanoo hätkähdyttävän ajatuksen. Tavattuani hänet muutamaan kertaan, kysyin ajatuksesta. Pertini sanoi sen olevan irrotettu asiayhteydestään. Ymmärsin.
Ilman etukäteistietoa sain aamupäivällä mieluisan vieraan. Vanhempi professoritutuistani pyysi saada pistäytyä lyhyelle vierailulle.
Professori ymmärsi, utelematta vieraastani mitään. Kahvin ja cannoloiden myötä vierähti lähes tunti. Keskustelu oli mitä mielenkiintoisin, tai sanoisinko minulle hetkeen sopivan tyhjänpäiväinen, sillä professoria eivät katumme ja korttelimme asiat kiinnostaneet lainkaan.
Taloudenhoitajallani on vapaapäivä. Keittiön pieneltä liitutaululta, jota ympäröivät miellyttävää tuoksua levittävät valkosipuliletit, voin lukea määräykset jääkaapissa olevista aterioistani, niiden nauttimisjärjestyksestä ja jopa pienestä huomautuksesta kattauksessa. Liikutuin hetkeksi. Rihvelitaulun alareunaan oli pienin kirjaimin kirjoitettu vernaccian olevan loppu ja sitä halutessani tuli minun käydä kaupassa.
Kuten täällä eräässä kommentissa lupasin, teen tulevaan firenzeläisen naisen vierailuun liittyen kenraaliharjoituksen ensimmäisen osan. Toisen jälkeen olen päättänyt mennä tilanteen mukaisesti vaistolla kuin ihminen taivaan portilla.
Kaupungissa on kaksi hyvämaineista ravintolaa, jotka tarjoavat cacciucco di pesceä. Haluan tarjota tätä livornolaista perinnekalakeittoa naisvieraalleni. Tänään kävin etäämmällä aina Piazza della Rebubblicalla asti, jonka läheisyydessä toinen ravintola sijaitsee. Myöhemmin käyn toisessa. Olin aiemmin soittanut ravintolaan ollakseni varma, että keittoa oli saatavilla. Matka kävelemällä tuntui pitkältä, etenkin, kun en tietenkään voi niinkin hienoon ravintolaan astua urheilukengissä. Olin parhaaseen myöhäisen iltapäivän aikaan ravintolan kolmas asiakas ja palvelu oli mitä parhainta. Aivan parasta oli myös aivan piccolo karahvillinen vernacciaa. Sen sijaan kalakeitosta en voi sanoa samaa. Keitossa oli minun maulleni aivan liikaa tomaattia ja liian vähän valkosipulia, sekä punapippuria. Kalojenkin osalta keitto oli jotenkin nopeasti kyhätyn makuinen. Punaviinin maku sentään tuli sopivasti läpi.
Sitten kun on myöhäistä
Nuorempi taloudenhoitajani tyttäristä lähti pyynnöstäni mukaani tekemään suunnittelemiani hankintoja. Hänellä on tänään kaupan kassalla iltavuoro ja siten oli voinut hyväksyä äitinsä välittämän pyyntöni. En halunnut häntä mukaan siksi, etten olisi selviytynyt yksinkin, mutta tarvitsin mielipiteitä asioista, joista minulla ei ollut käsitystä.
Illalla sitten oli herrakerhomme kokoontuminen lääkäriystävämme residenssissä. Heti alkuun sanon, että se oli katastrofi ja menestys. Matkalla tapaamiseen ostin pullon grappaa, joka tällä kertaa oli minun tehtäväni, sekä suklaarasian rouvalle.
Onko sitten torstai toivoa täynnä, niin kuin sanotaan? Ajatukseni lensivät hetkeksi Firenzeen. Sitä ajatellen polttelin pikku parvekkeellani. Vivaldia kuunnellen, yhden pienen robustin ja nautin yhden tukevan lasillisen grappaa illanmittaan otettujen määräämänä. En pannut hanttiin,
En kerännyt tänään askeleita ja se tuntuikin hyvältä tässä ahneuksien maailmassa. Askelluksen sijaan ajattelin ja jotain sain kiinnikin ja ylös. Tänään päiväkirjamerkintä menee myöhäisille tunneille.
Kysymättä sen enempiä hän painautui kylkeeni epämukavassa työhuoneeni sohvassa painaen päänsä olkapäätäni vasten ummistetuin silmin. En tiennyt mitä ajatella, mitä sanoa, mitä tehdä. Kosketin kuitenkin hänen hiuksiaan kömpelösti. Se tuntui sellaiselta, ettei ollut elämässäni aiemmin tuntunut. Tuntui lämpimän hellältä.
- Eikö sovita niin, että minä olen arka, kärsinyt nainen ja sinä olet sitä mitä kerrot? Otetaan huomioon toinen toisemme. Rentouduin. Tunsin suunnatonta hetken lämpöä, mutta taustalla olivat minulle ominaiset kysymykset. Kuinka kauan saan elää näin hyvin? Kuinka pitkä onnellisen hetken tulee olla?
Lasien tyhjennyttyä hän nousi, mutta kääntyikin puoleeni pyytäen katseellaan suudelmaa. Kun en tiennyt miten toimia, niin annoin vain kaiken tapahtua. Lämpö virtasi minuun. Se virtasi useammankin kerran. Kerroin, että söisimme paikallisessa tavernassa vaatimattoman illallisen. Hän ilahtui ja pyysi päästä siistiytymään. Jäin kirjoittelemaan keittiön pöydän ääreen.
Vieraani vetäydyttyä makuuhuoneeseensa, avasin hänen tuomansa tuliaislahjan. Se oli kasvojen ihonhoitosarja. Pienessä kortissa luki, etten saanut käyttää ensimmäisen kerran ilman hänen lupaansa.
Firenzeläinen lähti taloudenhoitajani kanssa ruokaostoksille. Haluaisivat valmistaa turskaa, mikäli löytävät. Epäilemättä puhuvat myös minusta.
Helmikuun 6. klo 23.00
Hyvät ystäväni, ystäviäni olette tänään minulle olleet poikkeuksellisessa päivässäni. Päivät juoksevat ohitsemme lainalaisuuksiensa mukaisesti. Kuitenkin jokainen meistä pyrkii vakioimaan elämäänsä, tekemään totuttuja, toistuvia tapoja. Minä erityisesti. Se luo näennäistä turvaa. Ajatukseni ei ole hyväksyttävissä, mikäli joku muu hallitsee elämääsi. Se on alistamista, hallintaa, tukahduttamista ja montaa muuta kielteistä, vallitsevan etiikkamme demonien luomaa tukahduttamista. Tämän merkinnän luomiseen osallistuu firenzeläinen vieraani. Hänen teams-palaverinsa professorinsa ja muutaman muun kanssa peruuntui. Kiitos, että olet vieressäni keittiön pöydän ääressä.
Ilta kului musiikkia kuunnellen ja keskustellen. Kerroin myös päivän keskusteluista Facebook-sivuillani.
Myöhäisemmillä tunneilla sain kutsun
makuuhuoneeseen. Puin kylpytakin pyynnöstään. Jännitin kovasti.
Makuuhuoneessa oli tehty järjestelyitä. Minut asetettiin
selinmakuulle. Kuumankostea kangaslappu asetettiin kasvoille ja
pyydettiin olemaan paikoillaan kymmenisen minuuttia. Kylpyhuoneesta
kuulin vettä laskettavan ammeeseen. Naisen mukana tuli voimakas
laventelin tuoksu.
- Minä vain testasin vähän kauempaa, hän nauroi.
Olin onnellinen.
Helmikuun 9. klo 20.00
Noin kuukausi sitten kirjoitin tänne ensimmäisen päiväkirjamerkintäni julkisena.
Mikään ei ole loppu. Milloinkaan mikään asia ei lopu kokonaan. Oli sitten tapahtuma fyysinen, tai immateriaalinen. Molemmissa tapauksissa tapahtuman osilla voi olla jatkumoa, mutta erityisesti seurauksissa elää jatkuvuus aina ja jossakin muodossa. Siksi on epärationaalista uskoa, että mikään case is closed ihmisen kohdalla, ainakaan tässä universumissa.
Soitin Firenzeen puhelun illalla. Sitä moni lukija oli täällä toivonut. Puhelu jätti outoa tulkinnan varaa. Soitin hänen puhelimeeni lataamallaan Signal-sovelluksella ja nähtyäni naisen kasvot, näin ilahtuneen naisen. Ujouteni ja häpeäni vuoksi keskustelusta tuli muodollinen jota vuoteessani itselleni pahoittelin. Sain kirjat tilattua ja lupasimme pitää yhteyttä. Olin entistä vakuuttuneempi, että hänellä oli Firenzessä suhde. Se ei tuntunut pahalta.
Helmikuun 11. klo 23.00
Oli ennenkuulumatonta, että tapaamiseen
tultiin ilman sopimista.
Kutsuin vieraat aamiaispöytään
huomattuani taloudenhoitajani palanneen. Lombardialaisia sämpylöitä,
joihin nimensä mukaisesti on piirretty ruusuke, oli vieraillekin.
Niitä oma leipurimme ei periaatteensa vuoksi leiponut. Vastaavia,
eri kuviolla, kylläkin.
Lounaaksi söin
marjoja ja raasteita, erityisesti punaista kaalia, josta pidän. Tein
firenzeläiseltä saamallani tehosekoittimella smoothien, mutta maun
suhteen epäonnistuin. Join kuitenkin. Tosin huuhtelin lasillisella kivennäisvettä. Illalla söin myöhäisemmän
päivällisen tavernassa.
Iltapäivällä uhmasin, jälleen
kerran, taloudenhoitajaani nauttimalla puolikkaan robustin
työhuoneessani. Vapautin parvekkeen oven kylmälle tuulelle. Tuuli
puhalsi savun ympäri asuntoa. Yksin tein suljin oven, kaadoin
annoksen vernacciaa ja rentouduin. Merkitsen ylös; ajattelu sujuu,
muu tekeminen ei.
Illansuussa
lähdin kävelemään. Unohdin uuden älykelloni lataukseen.
Akunkesto on pettymys. Ilman askelten mittausta suuntasin suoraan
kujan kahvilaan. Joskus etsin oikeuttavia syitä
käytökselleni. Tässä oli hyvä sellainen.
Ainoa ylös merkittävä asia on
taloudenhoitajani saama haava keskisormessa. Pieni haava tuli
keittiötöissä hedelmäveitsen sipaistua. Valmisti ateriaa
kotiinsa. Minä paastoan muutaman päivän, mahdollisesti kolme.
Laitoin laastarilapun ja keskisormi toimii moitteetta.
Isän muistan
- Pyydän, että ymmärrät pidättyväisyyteni ja muunkin käytökseni tuolloin. Asiat vain olivat niin paljon kesken. Olin pakotettu, kaiken muun lisäksi, hankkimaan viranomaisten kautta miehelle häädön asunnostani. Nyt olin puolestani minä hiljainen, lähes pidättyväinen. Pystyimme katselemaan toisiamme silmiin, puhumatta sanaakaan useaan minuuttiin. Täällä se on pitkä aika, olla hiljaa.
- Tuntuu ihanalta kun sun käsi on mun pää alla kun mä herään, kertoi nainen pukeutuessaan.
Maanantai meni olemistani ihmetellessä pitkälle iltapäivään. Kaipasin taloudenhoitajani yksinkertaisia aterioita. Todeksi en itsestäni voi uskoa sopeutumattomuuteni ja sopeutumiseni liittoa. Puhuimme tästä maanantaina ennen hänen nukahtamistaan. Outo yhteisymmärrys vallitsi. Elämme omaa elämäämme, yhdessä. Yksin ollessani, vasta viime vuosina, olen tuntenut yksinäisyyttä. En kipeää tekevää yksinäisyyttä, mutta yksinäisyyttä silti.
Nyt naisen läheisyydessä, tunnen vetoa kotiin, näennäiseen yksinäisyyteen. Tämän kirjoitettuani olen päättänyt mennä tuon ristiriitaisen tunteeni kanssa kriisiterapiaan. Käyn kahvilassa lounaalla, nautin robustin, pari lasillista vernacciaa ja sitten teen muutamia kysymyksiä itselleni. Vastaan, jos kykenen.
Eilen pystyin tekemään työtäni joitakin tunteja. Kävin ensimmäisen kerran täällä ollessani keräilemässä askeleita. Sain vajaat kolmetuhatta. Jokea en ylittänyt. Firenze on vieläkin lähes tyhjä turisteista. Kaupunki tuli näkyviin. Eräässä kahvilassa tapasin venäläisen.
Illalla kävimme teatterissa. "Heldenplatz" oli raskas, kolmiosainen näytelmä. Päähenkilön, professori Joseph Schusterin mielestä Wienissä on antisemitismiä enemmän kuin viisikymmentä vuotta sitten. Lopuksi sitten heittäytyykin ikkunasta sankarten aukiolle kuolemaansa.
Minulle aiheensa vuoksi näytelmä ei ollut taidenautinto, mutta en kiellä ajatelleeni antisemitististen liikkeiden kasvua Euroopassa. Seuralaiseni piti esityksestä ja puhuikin siitä koko illan. Kuuntelin.
Lauantaina käymme tapaamassa hänen isäänsä ja tulemme sieltä yöksi residenssilleni. Mikäli en tämän enempää sairastu. Olen vilustunut. Tulisijan pitäisi olla valmis. Jään toistaiseksi kotiin Livornoon.
Joku saattaa edellä kertomani luettuaan kysyä suhteestani firenzeläiseen naiseen. Mitä tunnen, mitä aion. En tiedä. Minulle on Luonto opettanut paljon naisesta. Se on tuntunut hyvältä. Silti tunnen edelleen vajavaisuutta ja häpeää. Hienovarainen, kohtelias läheisyys on yhä useammin päätynyt italialaiseen räjähdykseen. Etna purkautuu. Siitä täällä nyt puhutaan. Olen pelästynyt yhtä monta kertaa.
tänään haudat syövät lihaasi
VULGÄÄRI MUISTOKIRJOITUS
Kuljen kanavan rantaa
Muille kiinnostuneille
Miksi julkaista mitään
Maaliskuun 10.
Polttelen robustin
Olen valmis matkaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti