Autonomian ajan vuosien 1863 - 1864 valtiopäivien säätämä laki kunnallisesta itsehallinnosta on ollut kulmakivi yhteiskunnallisessa kehityksessämme. Se siirsi Suomen pois sääty-yhteiskunnasta, nosti alueellisen itsehallinnon riippumattomuudessa tuomiovallan ja valtiovallan rinnalle, mahdollisti uuden poliittisen ja taloudellisen kehityksen, sekä laajensi demokratiaa erityisesti kaupunkien ulkopuolelle. Samalla annettiin kunnallinen verotusoikeus paikallisiin tarpeisiin. Vielä tänään, hieman yli 300 jäljellä olevan kuntamme itsehallinto on "näennäisesti" suojattu perustuslailla. Nyt, 155 vuoden jälkeen, edistyksellinen ja toimiva kunnallinen itsehallintomme on muutoksen kourissa.
Valtiovallan ja kuntien väliin on rakentumassa alueellinen, uusi hallintorakenne, maakuntahallinto liitännäisineen. Sen tarpeellisuutta on perusteltu monin tavoin, muun muassa väestörakenteen muutoksen kautta hallinnon tehostamisen tarpeella, alueellisen elinkelpoisuuden säilyttämisen mahdollisuudella, kansalaisten hyvinvointivaltion palveluiden säilyttämisen edellytysten luomisella, palveluiden laadukkuuden lisäämisellä, vaihtoehdottomuudella ja pitemmässä juoksussa kustannusten kestämättömän kasvun katkaisemisella.
Hankkeen mukana suomalainen alueellinen paikalliskunnallishallinto nykymuotoisena on siirtymässä historiaan. Onko uusi kehitys kunnista katsottuna kaikissa tapauksissa edistyksellistä, reuna-alueet huomioon ottavaa ja kansalaisten paikallisen demokraattisen päätöksenteon takaavaa? Juuri nyt näyttää siltä, että se jää nähtäväksi, historiankirjoituksen ruodittavaksi.
Uutta maakunnallista hallintorakennetta on kritisoitu uudeksi “hallintohimmeliksi”. Sitä se eittämättä onkin, mutta se on kansalaisten silmissä muutakin. Se on uusi rakenne, siksi uusia kustannuksia aiheuttava. Mahdollisesti laskettua kalliimpikin. Se on myös epädemokraattisempi keskuskuntien ulkopuolelta katsottuna siirtäessään päätösvaltaa kotikyliltä pois väestöpainotteisesti.
Maakuntahallintoon liitetty sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistus tulee muuttamaan reuna-alueiden ihmisten elämää voimakkaasti. Palveluiden tuottaminen jaetaan julkisen vallan tuottamiin palveluhin, sekä yksityisten yritysten tarjoamiin palveluihin. Läpinäkyvyyden, hintavertailun ja kilpailullisen yhdenvertaisuuden vuoksi myös julkiset palveluyritykset on muutettava toiminnallisesti hallinto- ja omistusmuodoltaan yhtiömuotoon.
Käytännön ongelmina julkisessa keskustelussa on nähty kuntiin jäävän tarpeettoman kiinteistömassan jatkokäyttö ja arvonalennukset, mahdolliset yhteiskunnan omistamien osakeyhtiöiden myynnit, läpinäkyvyyden väheneminen oleellisesti, sillä laki asiakirjojen julkisuudesta ei koske osakeyhtiöitä, lähidemokratian liudentuminen, palveluiden saatavuuden huononeminen maantieteellisesti ja sen seurauksena matkustamisen lisääntyminen ja toisaalta paradoksaalisesti julkisen liikenteen loppuminen, palveluiden kallistuminen, verotuksen kiristyminen, hoitohenkilökunnan siirtyminen yksityiselle puolelle ja valtavien voittojen siirtyminen pois Suomesta. Edellä mainitut arviot ovat pääosin oikeita.
Huomaamatta on jäänyt maakuntahallinnon sentralisaation voimakas yhteiskunnallinen ohjausvaikutus ja sen aiheuttamat kustannukset läpi koko yhteiskunnan. Syy-seuraussuhteet ovat valtavat. Vaikuttaakin siltä, että juuri näitä seurauksia ei ole mitenkään laskettu tulevaan, ennustettuun kansantaloutemme tilinpitoon. Myös uhka-analyysi epäonnistumisen suhteen on jäänyt tekemättä.
Muutto keskuskaupunkeihin tulee siihen kykenevien, lähinnä nuorien osalta kiihtymään. Se edelleen tulee vääjäämättä halvaannuttamaan lisää väestökadosta kärsiviä, vielä elinkelpoisia alueita. Toisaalta monilla ei ole mahdollisuutta ottaa vastaan tarjottua työtä asumisen kalleuden vuoksi ja monien on jäätävä syrjäytymään. Saman aikaisesti suurimman kansallisvarallisuutemme, omistusasuntojen arvot ovat jyrkässä laskussa lukuunottamatta pääkaupunkiseutua ja paria muuta kaupunkikeskusta, eikä asuntojen myynti ole mahdollista edes vakuusarvoilla.
Viime päivien keskustelussa on ihmetelty vaikeutta saada riittävän hyviä ehdokkaita kevään kunnallisvaaleihin. Etsintään on valjastettu myös sosiaalinen media ennen näkemättömällä tavalla, enimmäistä kertaa. Tämäkin ilmiö lienee yksi uudistuksen ohjausvaikutus. Pätevimmät ja enemmän poliittista pyrkyryyttä omaavat tulevat hakeutumaan luottamusmiehiksi maakunnallisiin toimielimiin. Täysin ompeluseuroiksi eivät vielä heti kunnalliset luottamustehtävät jää. Kunnille toistaiseksi jää lähinnä opetus- ja sivistystoimeen, maankäyttöön, valvontaan ja elinkeinotoimeen liittyvä päätöksenteko. Tosin hiljainen valmistelutyö koulutussoten toteuttamiseksi on jo alkanut.
Maalaiskuntien väestörakenteen muutos vanhusväestön prosentuaalisen määrän lisääntymisen kautta suhteessa muuhun väestöön kiihtyy valitun maakuntasteategian myötä. Esimerkit pienistä, menestyvistä kunnista eivät olleet riittäviä vaikuttavuudeltaan päätöksenteon lopputulemaan. Poliittiset intohimot voittivat. Nykymuotoinen kunnallinen itsehallintojärjestelmä oli romutettava.
Nähtäväksi jää, tulevatko muutamissa kasvukeskuksissa asuvat työlliset nuoret ja tulevat muutamat uudet sukupolvet kustantamaan protestoimatta reuna-alueilla asuvan, omistusasuntoihinsa sidotun, köyhytyvän ja sairastelevan vanhusväestön elämisen edellytykset.
Pääosin nykymuotoisen maaseudun ongelmat ratkaisee aika. Perikuntien myötä maaseutu muuttuu uusvanhojen kesämökki-gulagien saaristoksi.
Monesti kommentin lukemalla saa tekstistä olennaisen. Myös tässä.
VastaaPoistaYritän sanoa, että kyseessä on selkeä arvovalinta. On TÄYSIN selvää, että palveluiden, päätösvallan ja julkisen liikenteen alasajon myötä maaseutu tyhjenee. Muun väittäminen on älyllistä epärehellisyyttä.